sunnuntai 31. elokuuta 2014

Sennin ja Vilman ekat maastokisat




Nyt mun koirat ovat kohonneet arvoasteikossa tavallisista sohvakoirista harrastuskoiriksi.
Kun joku kysyy että käytkö sä niiden kanssa näyttelyissä (miksi tätä muuten kysytään, mäkin kysyn tätä vierailta ihmisiltä kun niiden koirista puhutaan) niin voin sanoa, että empä juurikaan, mutta käyn niiden kanssa maastojuoksukisoissa!!!
Vaikka en enää ikinä kävisi, niin ne on nyt virallisesti juoksijoita, piste.

Oli mukavan pehmeä lasku juoksukisoihin, kun ne oli alle tunnin ajomatkan päässä kotoa eikä tarvinnut herätä aamulla ennen kukon (korjaan, 3. kukon) laulua. Mä en ole oikein parhaimmillani kun olen nukkunut pari tuntia ja ajanut 4h kisapaikalle toteamaan, että sataa vettä ja vituttaa.

Oli myös mukavaa, kun tavallaan niinkuin tiesi mitä pitää tehdä, onhan mun edellisetkin vipukat joskus maastossa juosseet mutta siitä on kuitenkin niin kauan että samalla saa olla tyhmä aloittelija ja kysellä kaikilta sen varjolla kysymyksiä joita ei ehkä muuten kehtaisi kysyä. Onneksi käytännöt ei olleet ihan kauheasti muuttuneet, ainoa asia joka nyt yht´äkkiä tuli mieleen oli se, että manttelit pitäisi olla kokonaan samaa väriä- niissä ei siis saisi olla punaisella puolella sinisiä reunoja. Meillä oli, mutta koska me oltiin aloittelijoita ei siitä piitattu. Mantteli on siis se "miniloimi" siinä koiran selässä, mistä näkee vähän sokeampikin tuomari onko kyseessä kumpi koira.

Maastokisoissa juostaan pareittain, toinen koira on punainen ja toinen sininen. Alkuerissä parit arvotaan, ja jos sattuu koira saamaan senverran pisteitä että se pääsee finaaleihin niin finaalilähdöissä parit laitetaan paremmuusjärjestyksessä mutta niiden lähtöjärjestys arvotaan.

Koska kyseessä oli KV-kisat, niin kaikki alkuerissä 150 pistettä saaneet pääsee  finaaleihin. Onneksi koiria ei kuitenkaan ollut kovin paljoa ja näinollen kisat eivät kestäneet ihan kauhean myöhään.

Me otettiin kyllä kaikki koirat ajokoiria lukuunottamatta mukaan niin ei tarvinnut käskeä ketään pissattamaan niitä kotiin. Ja Alli sai edustaa.
Mun mielestä on tärkeää viedä pystykorvia ihmisten ilmoille, ne on meidän kansallisrotu ja mun mielestä on huolestuttavaa että yhä harvempi suomalainen edes tunnistaa suomenpystykorvaa! Lisäksi ne ei ole mitään aivottomia räksyttäjiä- sekin on hyvä erityisesti koiraihmisten huomata...

Molemmilla tytöillä kisat meni hyvin. Vilma oli 4 ja sai sertin, ja Senni oli viides. Kumpikaan ei ollut koskaan ennen tätä juossut parin kanssa vieheen perässä, joten pikkuisen jännitti kuinka se onnistuu. Eikä kumpikaan loukkaantunut- sitä pidän vaihtoehdoista huonoimpana! Rata oli aika liukasta nurmea, ja useampi vipukka veti nurin.
Ei isot ja hitaammat koirat sillätavalla loukkaannukkaan, kun niillä ei vauhtia ole samalla tavalla kuin vipukoilla. Tuskin on yksikään irlis koskaan kaatunut maastossa...

Yksi koira loukkasi pahemmin, se kannettiin pois radalta ja paikanpäällä eläinlääkäri hoiti sitä niin että se voitiin lähteä viemään kuvattavaksi. Myöhemmin kuulutettiin ettei sille mitään murtumia ollut tullut, en tiedä kuinka sen muuten kävi. :(  Ainakin shokissa se oli tuollaisen monta kertaa katon kautta pyörimisen jälkeen.

Koirat voi loukata kotona, lenkillä tai ihan missä hyvänsä. Mihinkään ei voi koskaan mennä jos pelkää ylenmäärin loukkaantumisia.
Onhan maastojuoksu silti vipukoille riskialttiimpi laji kuin vaikkapa näyttelyt.



Whippetharrastajien sivuilta löytyy tarkempaa selitystä maastokisoista *klik*

Kuva: Vilman sisaruksia
Dyanitos B-pentueen vipukoita. Vilman lisäksi myös sen veli Berra sai sertin.

Yhden asian kyllä jatkossa muistan, ottaa kameran mukaan!


torstai 28. elokuuta 2014

Ruumis ja haavoittuminen!



Nyt on ollut kanoilla pikkuisen tavanomaista kovempi päivä.

Ensin huomasin että mustalla pikkukukolla on harja revennyt ja niska"verihyhmässä" mutta mieli hyvin iloinen. Kukot on oletettavasti tapelleet.

Sitten näkyikin ruumis maassa. Mulla on kaksi tanopääkanaa hautonut enemmän ja vähemmän melkein koko kesän. No nyt toinen näistä arjen sankareista makasi kuolleena tarhassa.

Mitä hemmettiä on tapahtunut?!

Liittyykö nämä asiat toisiinsa vai onko kana kuollut ylirasitukseen kun ei ole syönyt koko kesänä kunnolla? Vai onko kaikki kukot rynnänneet polkemaan sitä kun on uusi ihana nainen saapunut kaupunkiin niin että se on kuollut? Voiko siihen edes kuolla?!

Mä sitten väkivalloin raastoin sen toisenkin on/off hautojan sieltä pesästä, ja laitoin sen "eristysselliin" ilman munia ja jos se alkaa taas pian maata lättynä jossain nurkassa niin oikeasti koitan kastaa sitä veteen jos se auttaisi unohtamaan hautomakuumeen.
Munat syötin Ekulle ja Paksulle. Teki kyllä pikkuisen häjyä antaa lämpimiä munia kanan alta, vähän kuin olisi abortin suorittanut.

Kukon harjalle en toistaiseksi tehnyt mitään kun haavakin oli mennyt itsekseen umpeen. Sen piti lähteä viikonloppuna uuteen kotiin, mutta kuka nyt haluaa tuollaisen veripään?! Pitää katsoa huomenna saisiko sitä jotenkin puhdistettua, nyt en viitsi alkaa hinkkaamaan sitä ettei haava aukea uudelleen.

Ohjeita revenneeseen helttaan täältä!

Lainasin työkaverilta 7 munan haudontakoneen, se nyt tuolla lämpenee. Jotenkin nyt tuntuu että onkohan se edes hyvä idea koittaa saada näitä lisää...

tiistai 26. elokuuta 2014

Haluaako (eläin)lääkäri omenan?


Sitä piti sitten taas käydä tänään eläinlääkärissä. 
Tätä tunnusbiisiä tulee aina soittaa ennen ja jälkeen tapahtuman.

Periaatteessa syy oli Vilman rokotus, mutta kun sinne kerran mennään, niin mukana on kauhea määrä ongelmia. Paavolle lisää "keuhkolääkettä", sillä kun on joku mystinen allergia ja se alkaa heti köhiä jos sille ei anna kortisonia. 1/4 pilleriä riittää, mutta ilman se ei voi olla. Talvella sille tuli 2 kertaa peräkkäin keuhkokuume, ja sen jälkimainingeissa alkoi tämä. 

Sitten Ronjalle pitää saada kipulääkettä, ja muutenkaan ei tee pahitteeksi jos kotona on muutama pilleri kipulääkettä syystä X. Lähinnä sitä olen antanut Ronjalle jos se on varotoimista huolimatta päässyt lenkillä hurjastelemaan ja näkee että se on ihan piipussa.

No Sennin otin mukaan vaan siksi, että sillä on jalkaan tullut joku mystinen patti. Luulin ensin että sillä on siinä tikku, mutta nyt se ei enää näyttänyt ollenkaan sellaiselta. 
Eläinlääkäri sitten esittikin sellaisen arvauksen mitä ei olisi tullut ensikädellä ollenkaan epäiltyä, nimittäin joku "kasvaimen sukuinen" jotka on tyypillisiä nuorilla koirilla. Jos se ei mene itsestään ohi tai alkaa kauheasti kasvaa niin se pitää leikata, ja sairaslomaa olisi kuukausi tiedossa! 

Toivon nyt tosiaan että se menisi itsestään ohi, mutta jos jalkaa pitää leikata, niin sitten samalla kyllä Sennillä leikataan lisääntymisvehkeet pois. Muutenkin se on ollut tarkoituksena leikkauttaa, niin menishän se sitten siinä samalla.  Ja samalla saikulla.

Oli taas sitten sellainen hyvä koiranomistajaolo, kun en ollut oikein huomannut, että Vipulla oli naamassa hampaanjälkiä ja kuonokin oli paisunut. Tai jäljet joo huomasin, mutta että paisuminen oli jäänyt kokonaan huomaamatta... Enkä tietenkään ollut edes puhdistanut naarmuja, ne kun oli niin pieniäkin...
Ne nimittäin eilen lenkillä Sennin kanssa alkoi vähän enemmänkin kysellä kumpi juoksee edellä ja kumpi takana. Toivottavasti tämä arvojärjestys olis kohta selvillä, senkin takia haluan Sennin leikkauttaa.

Mulle noi koirien rokotukset on aina yhtä vaikeita. Nyt taas hikosin ihan tuskanhikeä koko matkan, vaikka ei edes itseen tarvinnut piikkiä ottaa. Mun piikkikauhu ei todellakaan ole viimeaikoina ollut helpottamaan päin! Mulla on edelleen ottamatta viimeinen hepatiittirokotus, kun ei vaan ole pystynyt. Ja ensivuonna pitäisi ottaa punkkirokotus. Kai ne vapaaehtoisia on, ainakin jos sinne ei edes pysty mennä.

Mutta se otsikon aihe. Mä olen päättänyt, että kun kerran ihmisten ilahduttaminen on niin helppoa, niin koitan aina sillointällöin sitä tehdä. Olen mm. vienyt työterveyden lääkärille suklaalevyn kun se laittoi heti olkapäästä mangneettikuvaan eikä alkanut leikkiä pistetään-siihen-kortisonia-leikkiä. 

Niin vein eläinlääkärille omenoita ja kukkakimpun jonka tein itse- ei maksanut paljoa. 
Annoin ne eläintenhoitajalle, ja käskin viedä lekurille vasta sen jälkeen kun olin maksanut, ettei kukaan luule että koitan omenoilla saada alennusta! Vaikkei se välttämättä huono idea olisi...

Itse ainakin ilahtuisin kukkakimpusta, ja jos ei ilahdu, niin siitä ainakin on kätevää päästä eroon. 
Miksei joskus voisi ihan "melkein ilman syytä" piristää jonkun päivää?

Haastankin siis kaikki lukijat keksimään jotain pientä ja halpaa piristystä jollekkin palveluammatissa olevalle kanssaihmisille, sellaiselle, jolle ei yleensä mitään tule annettua. 
Jos ei muuta keksi, niin ainahan voi kehua sanallisesti. 
Tai edes laittaa kirjallista positiivista palautetta. 
Jokainen ihan varmasti keksii jonkun jolle voi suoda oman "omenansa".



maanantai 25. elokuuta 2014

Juo kuravettä päälle

Rapaisessa tarhassa eläville sioille puhtaan veden tarjoaminen on melko haasteellista. Kun vesisaaviin päästää uutta vettä, on se noin 1min jälkeen jo kuraista syystä sian kärsä. 
Olen siis tyytynyt laittamaan niille puhdasta vettä kerran päivässä, tai jos ne ovat kaataneet vedet. Useimpina päivinä siis useamman kerran päivässä. 

Ei siinä muuten mitään, mutta kyllä sapettaa päästää kuppiin puhdasta vettä ja ensin sika käy maistamassa sitä, ja pian sika taustalla juo onnellisena kuralammikosta.


Ihan puhdas töpseli. Se tulee silloin, kun on just juonut ja kaikki kura on vesikupissa. 
Tai silloin, kun on juonut suoraan letkusta. Kertun lempihuveja. 
Tässä muuten sen "rapsuta tätä sikaa"-ilme.


  Perustöpseli.



Arvatkaa mitä tässä tehdään, siinä puhalletaan kuplia kuraan!



sunnuntai 24. elokuuta 2014

Pilvikirsikan loppu, luontopihan alku

Pilvikirsikka on odottanut koko kesän että joku sen kaataisi. Siis mies joka asuu meillä. Mika lähti viikoksi karhujahtiin Itä-Suomeen, ja juuri ennen lähtöä se muisti että voisi vaikka toteuttaa vaimonsa toiveen. Yhden niistä sadoista.

Pilvikirsikka ei tullut viimekesänäkään enää kunnolla lehteen, se sai kunnolla siipeensä vesimyyrän kaiveltua sen juuristoalueella pari talvea sitten oikein antaumuksella. Vesimyyrä söi hengiltä mm. ison keltakurjenmiekkamättään, joka kertoo jotain sen syömärinlahjoista. 

Olen saanut tämän pilvikirsikan pienenä piiskataimena jostain taimienvaihdosta noin 5v. sitten, melkoisesti se ehti kasvaa vaikka pari viimeistä kesää tosiaan meni kitumisessa. 

Enää en halua yhtä pilvikirsikkaa enempää tontille, rasittavaa se niiden juurivesojen tuottaminen vaikka muuten ihan nätti puu onkin.

Nyt mun pitäisi sitten jollainkonstilla saada tuo kanto ja juurakko pois maasta että saisin siihen jo valmiiksi ostetun päärynän tilalle.




Sikojen mielestä pilvikirsikan kaataminen oli ehkä paras idea puutarhanhoidon saralta pitkään aikaan!














Lueskelin tässä aamupäivällä Riku Cajanderin Luontopiha -Ympäristöystävällinen piha ja puutarha kirjaa, ja sain taas uusia visioita.

Siinä lukee, että hallittu kaaos onkin luontopihan tärkeimpiä ominaisuuksia, monilajisuuden ohella. Kuulostaa ihan täysin meidän pihalta! 
Kaaos- löytyy. 
Unohdin hoitaa- löytyy. 
Monilajisuus- kyllä, ja alennusmyynnit on vasta alkamassa! 

Käskettiin alkaa vähentämään nurmikkoa, kyllä sitähän mä olen tässä tehnyt kaikenaikaa. 
Ja pensasalueet ja pihan reunaryteiköt saa elää omaa elämäänsä. 
Nyökyttelen, niinhän ne tekee.

Seuraavista kuvista voi päätellä mitä ammattiylpeyttä tunteva puutarhuri ajattelee! 
No tietenkin luontopihaa!



Tavaraa on niin ettei läpi nää, osa kasvaa, osa ei. 
Siellä on sulassa sovussa puut ja kaalit. 
Raparperi näyttää vähän säälittävältä kun siitä on just viimeviikolla tehty mehua. 

Kun mä tässä nyt olen miettinyt että mihin suuntaan tätä pihaa pitäisi viedä, niin oikeestaan tätä ei tarvi viedä mihinkään, tämä on jo luontopiha!

Tavallaan haluaisin sellaisen siistin ja jämäkän pihan. Missä kaikki olis just siinä missä pitää, eikä siihen mihin se nyt vaan on satuttu istuttamaan... 
Mutta kannattaako ihan kauheesti itseään ja omaa luonnettaan vastaan taistella?! Puhumattakaan siitä, että sitä lisäaikaa ei vuorokausiin saa, vaikka kuinka haluaisi.

Mutta siinä kirjassa oli yksi todella paha puute. Siinä ei puhuta sioista! Nimittäin ne jos jotkut on lisännyt meidän pihaan lintuja.



"Me ei mitään raparperin lehtiä olla nyppimässä!"







Jos kanalaumasi kaipaa komentajaa, niin tämä tummempi pikkukukko haluaisi välttyä padalta. 
On noita meidän maaliskuisia tipuja, ja uskoisin sen olevan kohtuullisen "hyvää jalostusainesta" koska emo sai tiput haudottua ilman lämmitystä vaikka luukku oli ulos auki ja välillä ulkona oli pakkastakin! 
Vaihto kahvipakettiin tai muuhun hyödylliseen.

Meinasin vallan unohtaa, että meillä on uusi ja hirrrveen hieno banneri! 
Kiitos Päiville Quun puutarha ja Pieni Kermakakkukoti blogien takaa. 



keskiviikko 20. elokuuta 2014

20.8, koirien irtipitoaika alkaa!



Se on meillä ihan yhtä odotettu tapahtuma kuin joulu. Paitsi että tätä odotetaan paljon enemmän! Nyt saa viimein ottaa pojat häkistä, avata linkun ja todeta että autolla nähdään.

Mika heräsi jo aamulla neljän aikaan ja lähti Ekun kanssa, Paksu pääsee vasta kun mä tästä nyt ryhdistäydyn ja vedän lenkkikamat niskaan. Senhän kanssa ei irtipidossa ole mitään metsästykseen viittaavaa, mutta en silti viitsi sitä pitää irti syksyllä ennenkuin irtipitoaika alkaa. 
Tunnustan että keväällä me hieman venytetään rajaa...

Tässä taas viimeviikkoina on tullut useamman kerran mieleen, että mulla ei vieläkään ole omaa ajokoiraa. Turha tässä vaiheessa on jossitella että jos en olisi ottanut Senniä ja Vilmaa olisin voinut ottaa ajokin. 
En vaan halua kolmea (tai neljää jos Allikin lasketaan) nuorta koiraa yhtä aikaa, kun mulla on vielä Allikin, ja Irja ja Ronja. Ja Paksu.

 Ei oikein millään riitä aika ja energia, ja opetettava ajokoira vaatii kauheasti sitä aikaa. Ehkä mä sitten saan tosi hyvän kun oon odottanut näin kauhean kauan! Älkääkä sanoko, että kerran se vaan kirpaisee, mulla nytkin hermot naukuu tän nuorisojengin kanssa.

Eipä taida viitsiä vaivautua sorsien iltalennolle. Sorsa on hyvää, mutta muuten mulle sopii paremmin eläinten metsästys jotka liikkuu hitaasti ja josta tietää jo vähän kauempaakin mikä se on. 
Kuten hirvijahti. Lisäksi sorsia ei nyt niin kauheasti edes tunnu olevankaan. 

Mieheni sanoin sillä lukee tästä eteenpäin kalenterissa ainoastaan metsästystä. 
Keväällä sitten taas nähdään! 


Kuva kopioitu facebookista käyttäjältä Timo Suorsa.

Liian pieni muna



Tämä juttu innoitti minua pohtimaan Suomalaisten elintarvikesäädösten järjellisyyttä. Eli lyhkäisesti tila ei saa myydä suoraan ravintolaan enää munia, koska niissä ei ole leimoja, ja niitä ei ole lajiteltu koon mukaan.

Ymmärtäisin, jos munista voisi tarttua ravintolan asiakkaille joku sairaus. On ihan kiva, että ne jotka myyvät munia tekevät salmonellatestit, mutta mitä vaaraa voisi olla siitä että ravintolassa saakin kohokasta jossa on kananmunaa 54g sen 56g sijaan, kun yksi muna olikin hiukan isompi. 
Siis oikeesti?! 

Siitä ei tarttunut ebolaa, ei listeriaa, eikä mitään muutakaan sairautta. Kokki voi joutua jossain äärimmäisessä munatilanteessa lisäämään ruokaan yhden munan jos ne sattuvat olemaan kovin paljon pienempiä kuin yleensä, niin mekin kotona tehdään.

Ketä nämä terveystarkastajat ja muut "elintarvikejumalat" oikein ovat?! Miksi heille on annettu niin järjettömän iso valta Suomessa? 
Täällä ei voi myydä mitään suoraan pellolta, koska joku voi vaikka puraista etanaa! Iiiiikkk, pahinta mitä elämässä voisi tapahtua onkin se että saa joskus syödä ruokaa jossa saattaa olla multaa. 
Joo tiedän että mullasta voi tarttua ihmiseen vaikka mitä tauteja. Käsitääkseni liian steriilit olot vasta ihmisiä sairastuttavatkin!
Käsittämätöntä että näin tyhmä kansa on edelleen hengissä ja selvinnyt nälänhädät ja pula-ajat.

Kilpaileeko terveystarkastajat jossain vuosipäivillä kuka on eniten keksinyt lain tulkintoja ja estänyt milloin mitäkin? Maksaako joku ylikansallinen yritys näille provikoita sen mukaan miten paljon ne onnistuu torppaamaan milloin mitäkin kivalta kuulostavia asioita?

Kuuntelin tässä yksipäivä autossa radiota kun Yle X oli jo lopettanut ohjelmansa ja siellä puhuttiin Ylen kanavalla yrittäjyydestä. Haastateltavana oli kolme yrittäjää jotka olivat perustaneet yhteensä yli 45 firmaa, olivat siis vähän sellaisia "raskaan sarjan yrittäjiä". Heillä oli firmoja laidasta laitaan, ja siinä puhuivat siitä miten helppoa yrittäminen ja yrityksen perustaminen Suomessa on verrattuna moneen muuhun maahan jos ei tarvitse ympäristölupaa tai ei tarvitse olla tekemisissä elintarvikkeiden kanssa. Se puoli kun on niin uskomattoman byrokraattista ettei järjellä voi ymmärtää.

Miksi Suomessa on tälläistä pilkunnu**mista? Ketä se hyödyttää oikeasti? Jos tämä ei ole kateutta niin mitä se sitten on? Meillä menee kansakuntana vielä aika hyvin jos tälläiseen kaikkeen olemattomaan jää niin jumalattomasti aikaa. 

Mitä tavallinen kuluttaja voi tehdä, boikotoida terveystarkastajiako...

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Lepaan puutarhamessut

Noniin, nyt on vissiin toipunut Lepaan matkasta senverran, että voi kerrata saldon. Tosin harmillisesti siellä ei enää jokaisella näytteilleasettajalla ole tarjolla kuoharia kuten takavuosina, mutta onnistuttiin silti saamaan sitä tiskin alta muutamasta paikasta, kiitos vaan! :) 
Ja ainahan ne karkit, tomaatit ja kahvikin piristää ei siinä mitään, eikä tarvi arpoa kuka ajaa kotiin.

Puutarha-ala on selvästi koneala. Pakkohan sen on olla, kun pienellä porukalla hoidetaan isoja alueita. En haikaile menneeseen, suo, kuokka ja istutuslapio (sekä Jussi, Kaija ja kymmenen kesätyöntekijää) on nyt vaan taakse jäänyttä elämää. 
Samalla ala ei ole enää sellainen perinteinen "puutarhuriksi ei tarvi kuin ruveta"-ala. 

Sanon vaan, että monella menee sormet kyynerpäätämyöden suuhun kun pitää alkaa selvittämään nykyaikaista kasvihuonetekniikkaa tai hypätä isojen suurteholeikkureiden rattiin joissa on vipua ja vipstaakia niin että heikompaa hirvittää. 
Kai meille jotka tohtii ja haluaa on töitä tulevaisuudessakin, mutta perinteiseen kesätöihin kaupungin ruusupensaita kitkemään ei enää pääse/joudu koko ikäluokka. 


Siitä sitten vaan valitsemaan sopivaa! 
Jos hankkis tollasen golf-kärryn ei ainakaan tarvis niin kauheesti kävellä...



Todellisuudessa näyttelyn kiinnostavin kone oli ruohonleikkurin kokoluokkaa oleva kanttauskone. Meillä on töissä sellainen, mutta niin iso ja painava ettei sitä oikein naistenvoimilla käytetä, tuollaista pikkumasiinaa jaksaisi vähän heikompikin yksilö hallita. 

Jos joku ei tiedä mitä kanttaaminen tarkoittaa, niin siinä pensaan, puun, kukkapenkin yms. ympärille tehdään nurmikkoon ura ettei nurmikko hiivi sinne pensaan sekaan.  
Toiselle puolelle jää siis nurtsi ja toiselle puolelle multa jonka päälle laitetaan katetta. 
Työvaihe toistetaan vuoden parin välein, ja se on käsipelillä maailman turhauttavin ja hitain työ! 
Ja jos sitä ei tee, niin sen kyllä näkee aika nopeasti...

Sitten messuilla on kukkia. 
Kaikki uudet ja vanhat ja hyvät ja huonot lajikeet tarjolla. Vaikka mä yleisesti ottaen olen uudistuksen kannattaja, niin kesäkukkien suhteen suosin vanhoja hyviä lajikkeita. Nimittäin muutaman kerran on haksahdettu ottamaan kaupungille uusia lajikkeita, ja sitten itketty ja kiristelty hermoja kun ne ei oikein meinaa kestää Suomen kesää.




 Daalioista nämä tummalehtiset kyllä vähän puhuttelee... 
Niitä oli erivärisillä kukilla, oli keltaista, lilaa ja muita variaatioita. 
Ainoa on, että kun tulee ensimmäiset hallat niin daaliat varret läsähtää maahan
 eikä enää nouse ylös...Haittaakse?




Nämä kaks olis toiminu yhdessä, vai onko tumma ja vaalea yhdistelmä jo ihan last season?! 
No onneksi me asutaan täällä periferiassa jossa kaikki saakin tulla katukuvaan vähän liian myöhään...



Mun omat suosikit on tietysti nämä heinät ja "lehtivärit". Mä en vaan voi sille mitään, että ne puhuttelee vuodesta toiseen. 
Harmikseni tässä vaiheessa kierrosta alkoi sataa kaatamalla, ja en voinut millään jäädä kuvaamaan lajikkeita tarkemmin. 
Tästä tulikin mieleen, että Multasormessa olis nyt halvalla heucherat syysistutuksiin. Ne saa vaihtelevasti talvehtimaan jos ne muistaa peittää talveksi. 



Ja olihan messuilla eläimiäkin! Nämä taitaisi olla sopivan helppohoitoisia moneen kotiin.



Tämäkin heppu oli lähtenyt kaaliensa kanssa messuille...

...mutta mitä ihmettä nämä kaverit puuhailivat tuolla salaattien ääressä?! 



Lepaalla on komeita vanhoja rakennuksia ja hieno tunnelma. 
Ja tietysti olen kateellinen niistä kasveista jotka ei edes meinaa oikein meillä menestyä ja tuolla rehottavat. Kirsikoitakin piti varastaa puista, vaikka niitä olisi varmaan saanut jostain ostettuakin.

  Miksei niitä nykyajan tuulimyllyistä voisi tehdä jotain tämän näköistä?!

Piippuköynnös verhoaa seinää.


Riippapihlaja ei ole ollenkaan niin hieno kuin sateenvarjojalava. Se näkyy kuvassa aivan vasemmassa reunassa talon takana. Seisottiin porukalla puun alla ja todettiin yhteen ääneen, että on se niiiiiiiin väärin ettei ne oikein meillä tahdo menestyä kunnolla täällä IV-vyöhykkeellä.


Kartiotammi on nätti kujannepuu siellä missä se menestyy.


Sinipallo-ohdake kasvaa rinteessä. 
Ja joka vuosi mun pitää ottaa siitä kuvia.


...Ja nämä sinisarjat! Aivan mahtavia.

Ja lopuksi se syy miksi tuonne messuille pitää aina mennä. Forestum myy siellä erilaisia puuvartisia taimia. Olen ostanut vuosien saatossa kaikennäköistä, osa menestyy osa ei. 
Mutta yrittää pitää! 

Ostin tälläkertaa alaskanvaahteran ( Acer glabrum var. douglasii) ja virginianpihdan( Abies fraserii). 
Ne on pieniä tikkuja joten en viitsi edes ottaa niistä kuvia, otetaan sitten kun ne on hiukan suurempia!
Siis jos ne joskus on...

Kotimatka hiukan venähti kun käytiin Hämeenlinnassa kirpparilla, ja Tampereen Ikeassa kierrettiin pitkän kaavan mukaan niin kauan, että kauppakin meni kiinni. 
Jäihän siltä kaikenlaista käteen, mm. El Naturalistan kengät 9€, pieni ja sievä ryijy joka oli kallis mutta just sellanen jonka olisin itte tehny. Nyt ei tarvi sitten tehdä. 
Ja Ikeasta 3 lamppua, lakanoita, kangasta, kippoja ja kuppeja ja saippuan tekoon silikonivuokia. Ja aika paljon muuta joita en edes muista...
Kotona oltiin puolenyön jälkeen...