tiistai 31. maaliskuuta 2015

Lumettuneet kierrätyskukat



Messuosastolla viikonloppuna oli helmililjoja, muratteja, narsisseja ja esikoita. 
Käskin tuoda ne takaisin työmaalle ja vaikka ne olivat hiukan nuukahtaneita sain tehtyä niistä 
eilen ihan kelvollisia asetelmia ulos.

Sipulikukat on siitä kiitollisia, että vaikka ne eivät olisi ihan priimaa ne silti näyttävät ihan kivoilta. 
Ja säilyvät ulkona hyvinä jos vaan ei ole liian kuumaa tai liian kylmää.

Illalla sitten alkoikin lumisade...
Aamulla oli sellainen ilon ja epätoivon vuoropuhelu kun aamulla kävin Paavon kanssa ulkona ja lunta oli tiellä kymmenensenttiä ja sai ihan kunnolla kahlata. 
Puhdas lumi on aina kaunista, ja onhan se "uusi lumi vanhan lumen surma". 
Mutta hei voiko jo tulla kesä kun mua kauheasti kevättää?!



Esikot on ihania, mutta ne ei kertakaikkiaan säily sisällä hyvänä. 
Ulkona ne sensijaan pysyvät yllättävän kauan hyvännäköisenä. 
Nämä ehtivät messuilla hiukan kuivua, mutta silti menee vielä ihan täydestä...




Ja narsissit olivat niin venähtäneitä, että leikkasin kukat ja laitoin ne maljakkoon tuonne astian keskelle. Kuten kuvasta huomaa, ne vielä pysyivät ihan hyvin pystyssä...ennen tätä lumisadetta!

Ja helmililjoille jotenkin jopa sopii tuollainen venähtänyt ja roikkuva kasvutapa. 
Vaikka mä ajattelin etten kotiin laittaisi enempää kevätkukkia, niin kun näitä kuvia katselee niin voiko mä elää ilman helmililjoja?! En vielä tiedä.



sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Terveisin, Eläinsuojelulain rikkoja

Nykyisin me nukutaan Ronjan kanssa yöt rauhassa. Siihen nyt ei lasketa sitä että se herää pyhää arkea samaan aikaan, 5.30. Mutta se nukkuu rauhallisesti, eikä hauku ja vingu öisin.

Se ei enää pissaile öisin, ja aamuisin ei asunto haise koirankuselta kun ne vaipat ei millään meinannut pysyä paikallaan. Kun se ei juurikaan enää pissaile muutenkaan lattialle, niin myös pikkutytöt ei merkkaile niitä samoja kohtia.

Me ollaan häkitetty se öisin. Se on eläinsuojelulaissa kiellettyä. Mutta tiedättekö, että jossain vaiheessa ihminen alkaa tulla siihen pisteeseen, että jos koira ei kertakaikkiaan ole rauhassa öisin niin ihan sama. Ihan sama vaikka se häkitys on kiellettyä!

Koira nukkuu, minä nukun, koira ei pissaile. Ja muutaman kerran sillä on ihan oikeasti ollut yöllä pissahätä jolloin se on alkanut vinkua ja olen heti tietysti vienyt sen ulos. Se nukkuu eikä vaeltele ympäriinsä, tässä tilanteessa ei ole kuin voittajia.

Meidän elämä on nyt seesteitä. Terveisin Eläinrääkkääjä.

***Viddu mulla on selkä kipeä. Se nuljahti pe.iltana kun koirien kanssa olin lenkillä ja astuin kuoppaan (viisaasti sen jälkeen kun tulin hierojalta).

Olen tänään ollut Pytinki-rakennusmessuilla edustamassa kaupungin osastolla, ja 4h paikallaan seisomista ei todellakaan parantanut selkää. Se tuli ihan megapaljon kipeämmäksi, ja ajattelin messujen jälkeen hoitaa selkää lenkkeilemällä. Virhe.

Sen jälkeen kun totesin pellolla että kohta en edes pääse kävelemään takaisin autolle jos en heti lähde, niin autolla huomasin että toinen kuonokoppa oli pudonnut pellolle. Itku kurkussa oli pakko lähteä takaisin pellolle kulkemaan samoja jälkiä mitä olin aikaisemmin tullut. Onneksi löysin kopan, tietysti sieltä pellon takakulmasta.

Kotona otin Panacodia, toivottavasti kipu yön aikana helpottaisi koska mulla olis huomenna kansalaisopiston puutarhakurssin pitoa, ja en oikein tiedä kuinka pystyn opetustöihin jos selkä on näin kipeä. Täytyy varmaan soittaa osteopaatille ja tilata pieni jaksautus jos ei ala helpottaa.

En ole muistanutkaan miten kipeä selkä voi olla jos se on kipeä! ***

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Betoniset haaveet, pajunkissat ja koirankarvat

Pajunkissoja on kaikkialla! 
Ne on ihania! 
Raahaan niitä kokoajan kotiin koiralenkeiltä, olen jopa tietoisesti käynyt paikoissa joista voin pajunoksia raastaa kotiin. 
Olenko ollut yleensä niistä näin innoissani, en muista mutta nyt tänävuonna ne on ihania ainakin.


Kokeilkaa silittää pajunkissan pintaa, mitä se teille tuo mieleen? 
Kun laittaa silmät kiinni ja ihan varovasti sormenpäällä hipaisee niin se on kuin jotain kallista samettia.
 Vanhan mummokoiran pehmeää turkkia. 
Kaninpoikasen vauvakarvaa. 
Enkelin posken nukkaa.

Jotain sellaista, mistä mulle tulee kiitollinen ja hyvä olo.


Olin tänään kuvaamassa hautajaisia Ylistaron komiassa kirkossa. 
Hyvänen aina se kirkko on valtava!!! 
Tuollaisen rakennuksen vierellä kun seisoo niin todellakin tuntee itsensä melkoisen pieneksi.

Olen käynyt kirkossa lapsena ja muistin että se on suuri, mutta edelleen se oli vaikuttavan suuri ja muutenkin kaunis. Pitäisi oikein asiaksi sinne lähteä joskus kuvailemaan.

Mutta sitten se koirankarva. 
Juuri kun on tapahtumassa hautajaisten kliimaksi, lapsenlapsenlapset ovat heittämässä avoimeen hautaan jokainen yhden ruusun, niin mitä sanoo kamera, se sanoo että objektin ja kameran välissä on "jokin este". 
Se ei pysty ottamaan kuvaa.

Tekee mieli huutaa että SEIS älkää liikkuko, mutta tilanne menee ohi ja ei auta muu kuin ravistaa kameraa ja toivoa parasta että sillä voisi vielä jatkaa kuvaamista ilman että pitää siinä keskenkaiken alkaa puhdistustoimiin tai vaihtamaan putkea. 

Ihmettelin kun ravistamisen jälkeen kamera oli taas toimintakuntoinen. 

Myöhemmin kun avasin kameran sen sisällä oli kaksi koirankarvaa. 
Karvan koosta ja väristä päätelleen Vilman tai Ronjan valkoisia karvoja.

***
Mulla on betoniaskartelukuume.

Oon selaillut kaikkea mahdollista kuvamateriaalia betoniaskartelusta pinterestistä ja blogeista. Lisäksi kirjastosta löytyi useampi kirja aiheesta.
Oon saanut kuumeen nyt tartutettua myös muutamiin työkavereihin, ja heti kun saadaan haalittua tarpeelliset muotit kasaan niin pidetään betonivalu-iltamat. 

Edellisestä kerrasta on pitkä aika, on itseasiassa viisi vuotta. 
Nyt mulla on jopa joku käsitys mitä haluan tehdä, ettei vaan summissa aleta lätkimään betonia muottoihin ja sitten valmiiden töiden äärellä ihmetellään että MIKSI mä tälläisiä tein.

Mutta yhteen kysymykseen en ole löytänyt vastausta.

Onko kenelläkään tietoa pystyykö pehmoleluista tekemään betoniveistoksia samaan tyyliin kuin vaahtomuovista johon imeytetään betonia? Ostin kirpparilta pari pupua joiden kanssa aijon ainakin kokeilla. Voi olla että yritys on ihan täysi fiasko, mutta pitäähän sitä kuitenkin kokeilla. 

Hyvää viikonloppua kaikille tasapuolisesti, 
voiko koiraan ohjelmoida jotenkin kalenterin että ne tietäisi aamulla ettei tarvi nousta puoli kuusi kuten arkiaamuina?!

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Maailman ihanin pentu




Maailman ihanin pentu on suomenajokoiran pentu.





Lisäsin jo julkaistuun postaukseen kuvia, kun niitä tuntui nyt yllättäen olevan enemmän hyviä kuin ensimmäisellä katselukerralla.

Näistä pennuista yhden piti olla mun Tiuku. Olen varannut niiden emästä pennun muistaakseni neljä vuotta sitten, aikaa ennen Senniä. Se ei ole tullut kantavaksi, sitten sitä on koitettu saada käyttövalioksi, sen jälkeen sillä on ollut jotain hormoonihäikkää eikä se ole tullut juoksuun.
 Ja nyt sitten kun mulla on se tunne ettei mulla kertakaikkiaan ole aikaa eikä jaksamista uudelle koiralle niin yht´äkkiä astutus onnistui ja pentuja syntyikin!

Olin ihan *näin lähellä*- antaa Tiukulle luvan tulla meidän elämään. Mutta en halua lisää koiria tähän tilanteeseen. Senni ja Vilma on pakko lenkittää päivittäin - jaksanko sen jälkeen kun ajokoiranpennun opettamiseen metsästyskoiraksi menee kuitenkin monta iltaa viikossa?! Se olisi mulle ensimmäinen oma ajokoira, ja koko homma olisi aikamoista opettelua myös itseltä.

Jaksanko taas alkaa opettamaan pentua yhteiskuntakelpoiseksi koiraksi?
Onko mulla kertakaikkiaan edes rahaa?

Eräkullervon Taika, näiden emä, on äärimmäisen ihana ajokoira. 
Se on rauhallinen (ihan jotain muuta kuin meidän kettusukuiset pölhöt...), 
ihmisrakas, ei tippaakaan arka tai pelokas ja ennenkaikkea hyvä metsästyskoira. 
Mutta haluan myös, että koira on mulle ilo eikä rasite. 

Siksi näistä yksikään ei ole mun Tiuku. Sen aika tulee vielä.

***Silläaikaa kun mä olin kuvaamassa pentuja niin meidän koirat oli syöneet meidän sängynpäätyä niin että säleitä vaan oli lentänyt! Ja näistä nuorin on kaksi. 
Jotenkin sekin oli sellainen merkki, että "Muista Maria ettei sun hermoille tee ollenkaan hyvää se, että taas tulee joku tuholainen lisää"



lauantai 14. maaliskuuta 2015

Koiramaista kevätpäivää.

Jotenkin epäuskottava sää ollut tänäänkin! Eikai tähänaikaan vuodesta kertakaikkiaan voi olla tälläistä?! 

Mulla on naama jo aavistuksen palanut, ainakin senverran kirpaisi kun saunanpäälle laitoin rasvaa. Melkein koko päivä on tullut grillattua naamaa, eikä kyllä tullut mieleenkään että olisi pitänyt aurinkorasvaa laittaa!

Aamulla käytiin Vilman ja Irjan kanssa tapaamassa niiden poikaystävää. Ilma olisi ollut juuri sopiva hiihtolenkille maaliskuun hangille, lunta vaan oli hiukan puutteellisesti...






Maakuntamatkalla käytiin Ilmajoella katsomassa erästä hiukan reppanaa koiraa joka nyt on toivottavasti vihdoin saanut sen loppuelämän kodin. Tämä on nyt sen pienessä elämässä kolmas koti.

Uskomatonta kuinka koira joka on hermostuneena pyörinyt ympyrää eikä ole osannut rauhoittua kertakaikkisesti millään on muuttunut muutamassa viikossa kun se on päässyt maalle jossa ei ole muita koiria eikä liikaa virikkeitä. 
Rakkautta se on saanut tähänkin asti, mutta se ei auta jos koira ei kertakaikkiaan "kestä normaalia elämää". 

Siellä Kirppu nyt sitten hengailee kissan kaverina ja juoksentelee omassa pihassa vapaana eikä kohta enää edes muista montako kertaa on saanut turpiinsa muilta koirilta eikä sen tarvitse enää stressata niistä. Sinänsä surullista, että siinä ei ole kettuterrieriä muuta kuin ulkokuori.









Sitten vielä uudelleen Allin ja Sennin kanssa samaan paikkaan missä kävin aamulla. 
Alli oli nyt kyllä viimeistä kertaa vapaana tälle kevättä/kesää, senverran laajalla se juoksi eikä meinannut alkuunkaan tulla vaikka huusin kitarisat pitkällä...

Pöllö huhuili, joutsenia lensi yli, ja ilma viileni nopeasti kun aurinko alkoi laskemaan. 
Voi että mä rakastan tätä kevään ja kesän odotusta! 














Sanokaas nyt onko kuvat parempia mahdollisimman suurina vai vähän pienempinä? 
Itse tietysti tykkään niistä suurina, mutta kysyn nyt teiltä mielipidettä.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Muistotaulut



En haluaisi kokoajan kirjoittaa nyyh nyyh - asioita (enkä kerjätä myötätuntoa), mutta koska mielestäni nämä taulut onnistui tosi hyvin niin haluan ne esitellä. En nimittäin aina ollenkaan esittele käsitöitäni jos niistä tulee kamalia kötöstyksiä jotka nakkaan samantien mappi öö-hön...sellaisia jotka mieluiten haluaa itsekkin unohtaa mahdollisimman nopeasti...

Kuolleen ystäväni serkku pyysi, että valitsisin hänelle jonkun korun muistoksi. Sain siitä idean, että teen hänelle koruista muistotaulun.
Itselleni korujen valitseminen ja ylipäänsä katselu oli varsin tunteellinen hetki. Niihin vaan liittyy niin paljon muistoja! Uskomatonta kuinka joku esine joka sinällään on aika merkityksetön voi palauttaa mieleen lausuttuja lauseita, tilanteita ja hetkiä.

Ja olen hämmästynyt että olen kiinnittänyt niinkin paljon huomiota toisen koruihin, en ole aikaisemmin edes ajatellut asiaa!

Poika ei oikein osannut ajatella että olisi halunnut äitinsä koruja, mutta tietenkin jätin hänelle kuitenkin ne, jotka tiesin kaikista rakkaimmiksi.
Ja onneksi niitä koruja oli niin paljon, että sai valita myös sillä periaatteella, että mitkä olisivat hienoja!

Halusin taulun pohjaksi ystäväni paidan, näin myös sekin olisi sitten osa sitä muistoa.



Poika ehdotti, että tauluun laitettaisiin myös hevosenkenkä. Siispä otin myös sellaisen.

Pohjalle laitoin vanua, ja sen päälle paidasta leikatut palat. Vanu oli hyvä idea, koska se myös auttoi siihen ettei pohja kuultanut läpi kuten pienemmässä taulussa.

Leikkasin paidasta tarkoituksella hiukan pienet palat että sain ne kiristettyä taulun taakse- liimalla, milläpä muullakaan.

Ja se hevosenkenkä. Olisi kannattanut kokeilla ETUKÄTEEN meneenö lasi kehykseen vaikka kengässä oleva "pykälä" (mikä sen oikea nimi on?!) on aika korkea. Nimittäin ei mahtunut, ja jouduin valmiista taulusta repimään kengän irti ja mies rälläkällä pyyhkäisi pykälän pois. Saihan sen liimattua takaisin, mutta siistimpi liimaus oli ensimmäisellä kerralla!

Tekstien alle laiton kaksi kerrosta pahvia että sain sen nousemaan irti alustasta. Kaikki tilpehööri on kiinnitetty kuumaliimalla.



Koska olin ottanut koruja niin paljon että niitä ja sitä paitaakin jäi (ja satuin löytämään vielä pienen vitriinikehyksenkin) niin päätin tehdä vielä toisen pienemmän taulun ystäväni siskon tytölle.
Yhdistin palat kahdesta eri korusta, mutta ihan hyvin ne sai sopimaan yhteen.

Tähänkin olisi kannattanut laittaa jotain pohjan ja kankaan väliin koska pohja hiukan kuultaa läpi.


Tässä kuvassa isommassa taulussa ei ole lasia, koska se ei mahtunut kiinni...


 Lisäsin lopuksi vielä kehyksiin perhoset. Ne näkyvät valkoista taustaa vasten vähän huonosti, mutta olivat mielestäni tosi kauniit. Tosin isommasta taulusta toinen perhonen jäi parkkipaikalla kiinni huiviin ja hajosi... Mutta toinen säilyi ehjänä, ainakin vielä minun käsissäni!


Taulun reunat siistin takapuolelta liimaamalla reunaan valkoista nauhaa. Pikkutaulussa oli mustaa pallonauhaa.

Olin todella tyytyväinen tauluihin! Ja uskon että olivat saajatkin. Ja olin todella tyytyväinen, että olin muistanut että ystävällä oli nämä sulkakorut korvissa pari vuotta sitten eräillä festareilla. Humalatilastani huolimatta teen näköjään hyviä havaintoja...
Sieltä otetussa kuvassa he serkkunsa kanssa kaulailevat hyvin onnellisen näköisinä. Serkku laittoin mulle tuon kuvan näytille kun oli saanut taulun.

Uskon, että tuo kuva ja taulu yhdessä tuovat hymyn huulille surusta huolimatta. Taulua voi pitää esillä niin kauan kuin kokee tarpeelliseksi. Ainakin korut tulevat näin esille paremmin kuin vain pöydän laatikossa.


sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Yksi päivä elämästäni





Yritin keksiä sopivaa otsikkoa tälle postaukselle, mutta kertakaikkiaan se ei nyt onnistu. Jos mainitaan kanat, niin silloin se olisi vaikka voinut olla Kana söi talon- tai kana sai talon.

Se olisi voinut olla Julma pahoinpitely, koska Ekku puri häkkiin tullutta oravaa niin että orava halvaantui ja Mika joutui sen lopettamaan. Epäselväksi jäi putosiko orava häkkiin suoraan puusta, vai hyppäsikö se itsemurhamielessä surman suuhun tahallaan.




Eilen oli ystäväni siunaustilaisuus. Aamulla koitin hoitaa surua polkemalla Allin kanssa tunnin pyörälenkin. Otsikko olisi siis voinut olla Surun hoitoa polkemalla. Varsin kaksimielinen otsikko.



Suru ei talttunut, joten kävin hautausmaalla kuvaamassa kukkia, anoppi teki silläaikaa ruokaa. Syötiin, juteltiin ja hiukan kiusattiin nuorinta. Itkimme yhdessä kun kuuntelimme surullista musiikkia ja teimme kuolinilmoituksen lehteen. Poika kiukutteli kun sitä pakotettiin lukemaan maantiedon kokeisiin. Otsikkona olisi voinut olla Perhe on vaan kertakaikkisesti paras.


Itku helpotti. Lähdin lenkille.
Hiihtoladulla ei tavattu hiihtäjiä, mutta siellä oli vielä vähän lunta eikä ollut liukasta. Senni ja Vilma juoksi, ja Irja käveli. Paksu hyppäsi heti autoon eikä lähtenyt karkuun. Poikkeuksellista. Tie oli niin liukas että autoa ei meinannut saada käännettyä- hiukan hirvitti koska puhelinta ei ollut mukana. Otsikkona olisi voinut olla vaikka Lainrikkojat hiihtoladulla.

Ottopoika oli ollut eilen 16km kävely- ja juoksulenkillä- ja tänään kirkossa Töysässä. Ja tänään meillä kahvilla. Otsikkona Ottopoika ja erikoiset harharetket.

Mumma pyysi kahville, sinne sitten seuraavaksi. Kerrattiin eilistä, syötiin luumusoppaa ja kermavaahtoa, herkkupalaa ja kahvia. Mumma kertoi entisajoista, synnytyksistä, ruumiiden kuljettamisesta, hevosajeluista, Vaarista ja sen veljen toilailuista. Mä rakastan noita kertomuksia- sitä ennenvanhaa. Otsikkona Keski-ikäinen pariskunta söi vanhuksen ulostuslääkkeet.

Ja huomenna alkaa työt. Mitä siellä yleensä edes tehdään, hyvin on unohtunut 3kk loman aikana. Viimeinen lomapäivä-surullinen otsikko. Vai sittenkin voisin laittaa Uutta intoa ja virtaa työntekoon pitkältä lomalta.

Oli lämmintä +6C, välillä satoi vettä ja välillä ei. Kun olin lenkillä paistoi jopa aurinko hetkellisesti.

Olipahan taas päivä. Epätavallinen, mutta tavallinen.