perjantai 23. syyskuuta 2016

Valkoisen syysleimun tuoksussa



Tykkään syksystä. Tykkään kaikista vuodenajoista, mutta yleensä aina tykkään eniten siitä mikä juuri sillähetkellä on. Varsinkin nyt kun on ollut aivan upeita aurinkoisia päiviä niin tuntuu että onko mitään parempaa kuin syksy!

Ihania auringonnousuja jotka värittää taivaan sellaisella puna-oranssin väriloistolla ettei sellaista kukaan ihminen voisi maalata vaikka saisikin käsiinsä sen taivaanrannan maalarin telan. Siinä kun aamulla ajaa 30 km melkein pidättäen hengitystä ihastuksesta niin onhan se jotenkin epätavallisen hienoa.
Tavallaan se on upeaa kun se hetki on niin lyhyt. Koko uskomaton näytelmä alkusarastuksesta loppuhuipennukseen aplodeineen on ohi puolessa tunnissa.

Yhtenä aamuna olin lähes närkästynyt ettei eräällä sillalla ollut rivissä valokuvaajien armeijaa kun maisema oli melkein liiankin täydellinen. Ehkä kaikki muutkin olivat matkalla töihin, ja ne jotka eivät olleet niin niitä ei huvittanut.

Syksyssä on ihanaa kun puut ja pensaat puhkeavat ruskaan, se on kuin viimeinen ilotulitus ennen kuin kaikki sammuu talveen. Tosin meillä ei kyllä pihlajissa ole ruskasta tietoakaan, tällähetkellä näyttää eniten siltä että lehdet tippuu ruskeina pois. Ehkä on ollut liian lämmin. En valita.


Olen keittänyt hirveitä määriä kurpitsa-aprikoosihilloa ja omenahilloja. En edes tiedä kuka ne kaikki syö, minä varmaan. Mutta niitä on kivaa tehdä! Jos omenoita on, niin niitä pitää kerätä. Vaikka ei edes tarvisi. Jotenkin mukavaa kun kulhollinen omenoita mätänee keittiön pöydällä kun ei vaan viitsi tehdä niille mitään. Saahan ne toki sitten heittää kompostiin.

Ajattelin kyllä tehdä vielä omena-raparperimehua. Se on hyvää. Siirsin kesällä raparperejä ja leikkasin ne alas. Nyt olisi uusi hyvä sato, ei muuta kuin mehumaija porisemaan. Enää ei tarvisi kuin aloittaa.
Sama operaatio olisi purjojen kanssa. Teoriassa hyvinkin helppoa, ei muuta kuin hakea ne kotiin, pilkkoa ja laittaa pakkaseen. Kuulostaa niin helpolta etten edes ymmärrä miksen tee sitä vaan suunnittelen päivästä toiseen.



Olkikukat on parivuotta olleet yksiä mun suosikkikukkia. Niissä ei ole mitään sitä millaiset kasvit mua yleensä puhuttelee. Enkä oikein edes tiedä miksi tykkään niistä. Ehkä kun ne on niin...epäoikean näköisiä ja niistä kuuluu hassu ääni kun niitä koskee sormella. Ne kahisee.



Mika kysyi että miksi mä haluan että pässeille rakennetaan karsina Ottopojan heinälatoon, miksei niitä tuoda kotipihaan kun tuossakin olisi sama lämpötila. Tosiaan, hyvä huomio. Meillä on tuo mökki nyt vaan täynnä puita, eli toisinsanoen mun pitää ensin tyhjätä se että sinne voi mennä lammas tuulensuojaan.

Miten tuntuu että kokoajan olisi ihan ylenmäärin tekemistä?! Melkein toivoo että olisi jo talvi eikä mitään erikoista tekemistä, päivän hailaitit lehden luku ja koirien kanssa lenkkeily. Lopunaikaa saa olla.



Mutta ne syysleimut. Mulla on pihassa yhdestä ja samasta taimesta jaettua valkoista syysleimua siellä täällä. Autotallin päädyssä se aloittaa kukinnan jo heinäkuussa, ja varjopaikoissa ne nyt vasta avaavat ensimmäisiä nuppuja. Ja se kukinta kestää kauan!
Kun Vilman pennut syntyivät 5vkoa sitten oli kukinta ihan yhtä runsas kuin nyt. Jaa mistä muistan, siitä kun se yksi pentu syntyi siinä yhden syysleimupehkon edessä.

Valokuvissa se on vaatimaton valkoinen läntti joka ei mitenkään piirry kauniisti kuvaan koska valkotasapaino on aina ihan väärin asetettu.

Ja se tuoksu. Syysleimu tuoksuu ulkona ihan erilaiselta kuin sisällä lämpimässä. Sisällä se tuoksuu kuin kallis hajuvesi, ulkona tuoksuun sekoittuu kaikki muut syksyn tuoksut -hyvät ja pahat.

Alkutuoksussa on voimakas mausteisen kirpeä vivahde joka leijailee pimenevässä illassa. Siinä tuoksuu haikeus, mutta myös sadonkorjuun kiitollisuus.
Sydäntuoksuun yhdistyy hunaja, kesäaurinko, kaikki ihanat päivät. Kaikki kesän muistot, vaikkei niitä enää muutaman vuoden päästä muista kuin valokuvista.


 


maanantai 19. syyskuuta 2016

Oi mikä ihana ilta

Saatiin loputkin lampaat kerittyä ja olin ihan sairaan tyytyväinen. Menin ruokkimaan sikoja ja Pinkki makasi karsinassa kuolleena. Sellanen ilta tänään.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Vilman pennut 4vkoa




 Kävin katsomassa pentuja perjantaina, ja voi taivas ne on suloisia! Melkein liikutuin kun niitä siinä paijailin. Onneksi oli ihana lämmin sää ja pystyin kuvaamaan pentuja ulkona. Vilmasta näkee että se on tyytyväinen pentujen kanssa, mutta silti se olisi halunnut lähteä jo mun kanssa kotiin. Ihan sydän väärinpäin oli sille vaan pakko koittaa sanoa, että sun on Vilma vielä pakko jaksaa hetki hoitaa pentuja, sitten saat tulla kotiin.

Samaan aikaan mun kanssa oli pentuja katsomassa perhe johon on menossa yksi tyttöpentu. Jännä tunne on sivusta katsoa kun toiset aivan onnessaan miettivät olisiko tämä vai tämä pentu juuri se meidän ikioma pentu josta tulee uusi perheenjäsen. Mulle kun olisi vaan tärkeää saada Vilma kotiin. Mulla ei ole yhtään pentukuumetta, vaikka pennut on tosi söpöjä. Voiko se johtua siitä että meillähän onkin tälläkin hetkellä yksi pentu?!

Onneksi pennuista on aika paljon tullut kyselyitä, ja lähes kaikki on jo alustavasti varattu, ehkä voisi olla hankalampaa jos vaikka ne olisivat luovutusikäisenä vielä kaikki vapaana.








Pentujen lisäksi mulla on hämmästyttävän paljon kuvia ihmisten käsistä.




Erilaista kettujahtia: Hälsingön ja Sämskars Båtgrundet



Oltiin eilen Mikan kaverin kanssa metsällä saaristossa Pietarsaaren edustalla. Olen ollut siellä joskus ennenkin, mutta siitä on useampi vuosi aikaa. Onhan se koko reissu tälläiselle maakravulle aika eksoottista alkaen siitä että aamulla piti herätä todellakin ennen kukonlaulua, siinä kolmen aikoihin. Treffit oli rannassa 4.30 ja meiltä on sinne kuitenkin jotain 100km matkaa.

Aamu- ja aamuyö oli kyllä uskomaton, täysikuu, kohtuullisen tukeva sumu saarien ympärillä ja melkein tyyni meri. Auringon noustessa oli kuin olisi ollut jossain toisessa todellisuudessa.

 Näkymä aamuiselta passipaikalta

Meillä oli metsästyskoirista mukana ainoastaan Ekku. Ja Busteri, joka oli muuten vaan harjoittelemassa veneessä oloa ja ylipäänsä mukana oloa.

Suurin saari missä metsästys pääasiassa tapahtuu on noin 4km halkaisijaltaan, rantaviivan pituus noin 26km. Sen lisäksi on paljon pienempiä saaria mihin riistaeläimet sujuvasti uivat.

Ajokoirat päästettiin irti auringon noustessa ja sitten vain passiin odottamaan löytävätkö ne mitään.
Kaverin koira löysi "omasta saarestaan" ketun ja ajoi sitä toisessa saaressa ja Ekku jätettiin jäljittämään supikoiraa toiseen saareen.

Saaresta toiseen siirryttiin veneellä, eikä reitti aina ollut kauhean nopea. Sen lisäksi että osa syvemmistä uomista on merkitty niin paljon pitää vielä osata itse liikkua. Ihmettelen aina miten taitavasti kaveri venettä ohjaa, autolla ajaessa on kuitenkin aika selvää että missä tie menee ja kuinka siinä ajataan toisin kuin veneen kanssa! Kuinkahan monta veneenpohjaa näillä saariston asukkailla hajoaa ennenkuin reittien kanssa pääsee sinuiksi?!

Kaverin koira ajoi ketun isoon louhikkoon josta sitä koitettiin saada ulos terrierillä mutta eipä kettu repolainen ulos kolostaan harhautunut.
Sillä välin kaverin koira oli uinut ilmeisesti supin jäljen perässä samaan saareen missä Ekku oli, ja niillä alkoi kiivas yhteinen supikoiran seisontahaukku. Siispä jätimme ketun ja siirryimme taas sinne saareen missä koirat olivat.

Paikka missä ne haukkuivat supille oli hitusen haastava, 3m korkeaa ruovikkoa ja koirat uivat supin ympärillä! Me naiset viisaasti jäimme odottamaan kuivalle maalle kun miehet kävivät etsimässä koirat ja supin.





Tämän jälkeen taas koitettiin saada koirille hajua uusista riistaeläimistä, mutta vaikka ne sitkeästi etsivät ja jotain jäljitystoimintaakin oli niin ei enää onnistunut eläinten löytyminen. Ei se kyllä kauheasti haitannut, me Busterin kanssa söimme kovasti eväitä, kävimme kävelyllä, puolihorroksessa saatoin selata puhelinta ja ylipäänsä vaan nautimme epätodellisen upeasta säästä! Nähtiin useita merikotkia ja iso parvi koskeloita ja onhan tuollainen saaristoluonto ylipäänsä mahtavaa.

Harmi että aktiivinen valokuvaaminen on hiukan hankalaa kun pitää siirtyä pois juuri silloin kun sumun, auringonnousun ja saniaismetsän liitto olisi kauneimmillaan. Ketunajo ei odota.

Saaliiksi siis saatiin yksi supikoira, ja paljon raitista meri-ilmaa.
Voi todellakin sanoa että on irtaantunut arjesta. Kiitos Pena ja Klára!





torstai 15. syyskuuta 2016

Sika-lammashoitajan iltapuuhia





Eilen en kerinyt yhtään lammasta. Enkä tänään. Lainasin konetta joka on juuri sellainen kuin keritsin parhaimmillaan on. Vielä se pitäisi osata laittaa oikeaan "asetukseen", nimittäin epäilen että se ei ole ihan lyönnissä. Ainakin kone millä olen leikannut aikaisemmin on purrut villaan paljon paremmin, vaikka se on ollut muuten huonompi. Keijo ja Mäkelä näyttävät käytännössä siltä että niiden yli on ajettu ruohonleikkurilla.

Tosin senverran ne ovat helpottaneet kerintää rimpuilemalla että tavallaan aika kaamea työjälki varmaan osittain selittyy myös sillä. Ehkä se kerintäpukki voisi olla viisaampi vaihtoehto kuin lampaan sitominen mattotelineeseen...

Petteri on aina ollut hankalin kerittävä, sillä on paljon herkempi iho kuin veljeksillä ja siitäkin syystä se on pojista jätetty viimeiseksi. Ja sitten tosiaan olisi vielä typykät. Niillä onkin tosi pitkä villa, affeilla se vissiin kasvaakin nopeammin kuin noilla suomenlampailla.

Petterillä on ollut poskessa kova patti jo useamman viikon, ja mietin jo kun ne olivat töissä että soitanko eläinlääkärin sitä katsomaan. En sitten soittanut, ja kun ne olivat olleet kotona 4 päivää niin patti oli puolikkaan pingispallon kokoinen ja kivikova. Painelin sitä sitten ja koitin päätellä että onko se paise vai mikä ihmeen patti. Hyvä idea, nimittäin illalla patti oli nyrkin kokoinen! Ihan selvää, että eläinlääkäri on pakko soittaa.
Onneksi Mika on nyt hyvin harjoitellut sian kanssa, nimittäin nyt sitten saa piikittää lampaaseen antibioottia. 

Pinkin ja Helgan kokoero.

Pinkki-possun lääkekuuri loppui viikonloppuna ja se on ollut hyvinkin sellainen toipilaan oloinen. Viimeiseen piikitykseen sitä piti vähän jahdata ja se alkoi ihan hirveästi läähättämään ja tuntui ettei se edes toipunut yönkään aikana siitä. Olen ollut varma, että se ei teurastuspäivää tule näkemään...tosin nyt tänään se onkin sitten ollut hyvinkin pirteä, ja innokkaasti syönyt. Ota näistä nyt sitten selvää.

Se on jopa huvittavan pienen kokoinen verrattuna Penttiin ja Helgaan, mutta se nyt olisi pieni murhe jos se söisi kunnolla ja olisi muuten terve. Eläinlääkäri meinasi että sydän ja keuhkot ovat voineet vaurioitua niin ettei ne enää tule kuntoon, mutta jos se nyt tuossa jotenkin sitkuttaisi vielä hetken. Seurataan tilannetta.


Ja sitten vielä harjaus. Helga ja Pentti tykkää kun niitä harjaa tollasella kohtuullisen pehmeällä harjalla,hilse vaan pölisee kun porstaa takakinkun päältä. 
Pinkki ei oikein tajua mikä tässä on niin erityistä, mutta kyllä sekin kauempaa hiukan antaa rapsutella.

Alemmassa kuvassa tosin Pentti oli sitä mieltä että samalla voitaisiin possun iltapesuina harjata myös hampaat! Samalla ystävällismielinen Helga roikkuu housunpultussa kiinni.
Se onkin ainoa näistä joka koittaa purra, sitä on joutunut pikkuisen nokalle näppäämään risulla kun välillä ei millään meinaa muistua mieleen saako ihmistä rouskuttaa kädestä vai ei. Ekat siat meillä oli ihan mahdottomia puremaan, ehkä tässä on jotain näiden kanssa oppinut vai onko vaan sattunut nopeammin oppivat yksilöt sen jälkeen?!



 Ja vielä nämä tyypit. Oikeesti miten hassu lammas voi olla?!

Vaikka tuntuu että taas on kauhean iso projekti kun pitää alkaa rakentamaan pojille talvikarsinaa heinäladon puolelle niin olen kyllä äärimmäisen iloinen että hankin nämä hassut lampaat. Tälläisen eläimen seurassa ei voi olla kuin hyvällä tuulella.







lauantai 10. syyskuuta 2016

Sian paranemista ja muita ajatuksia



Pinkki-possu on nyt sitten ponnistanut ylös haudan partaalta. Se oli vielä keskiviikkona niin huonossa kunnossa että sanoin Mikalle että en voi uskoa että eläin voi enää nousta sellaisesta tilasta. Sillä oli korvat ihan tummansinisenvioletit (alkuviikolla ne olivat ihan jääkylmätkin), se söi vaivoin pari siivua makkaraa ja lopunaikaa se makasi sisällä, hengitti raskaasti puuskuttamalla ja tuntui kuihtuvan silmissä.

Torstaina siirrettiin lampaat Jokilaaksosta kotiin ja kun tuotiin työkaverin kanssa lampaita niin ihan hämmästyin että Pinkki olikin muiden kanssa ulkona. Kaadettiin niille hirveästi ruokaa ja sairas sikakin alkoi jotain ruokaa näykkiä. Onneksi oli kaupan hävikkiä, niissä tulee kaikkea sialle mielestä kuten lihapullia, makkaraa ja jugurttia.
Siinä vaiheessa alkoi tuntua että ehkä sillä on toivoa, tuntuu että jos eläin haluaa olla ulkona auringossa niin se voi paremmin parantua kuin makaamalla kylmässä kivinavetassa. Tosin oikeasti se ei taida vaikuttaa, mutta se että sika jaksaa olla muiden mukana niin on jo aika hyvä merkki!
 Siat nimittäin kulkevat aina porukassa eivätkä makaa yksin jossain elleivät ole sairaita.

Tänään sen korvat olivat jo lämpimät, ja väri oli nyt sellainen punertava mutta ei enää sen näköinen että korva kuolioituu. Ja mikä parasta, niin se on alkanut kiljumaan piikityksestä, syömään muiden kanssa ja tonkimaan maata. Piikitys on muuten sujunut yllättävän hyvin, Mika voisi alkaa tuuraamaan eläinlääkäripäivystyksessä.

Soitin eläinlääkärille eilen ja saatiin Pinkille vielä lisää lääkettä pariksi päiväksi. Eläinlääkäri oli mielissään kun soitin ja tietysti myös että lääke on tehonnut vaikka se aloitettiin vähän liian myöhään. Käski muuten syöttää Pinkille nyt kaikkea hyväskää kuten banaanijugurttia ja makkaraa että se saisi paljon mieluisaa ruokaa ja voimistuisi kun on niin pitkään syönyt huonosti.
Pinkki pitää voimakkaasti tästä eläinlääkäristä.

Lääkkeen mukana ei kuitenkaan tullut neuloja ja niitä piti mennä ostamaan apteekista.

On jotenkin härö tunne mennä kyselemään neuloja kun ei tiedä miten asia pitäisi ilmoittaa. Ei ehkä kannata alkaa selittämään kovin kauheasti "en aijo pistää itseeni mitään huumeita...eiku...." -tyylistä. Kannattaa ehkä vaan kertoa että aikoo piikittää sikaa, ja haluaa senverran järeän neulan että se menee nahasta läpi. Tällä selityksellä saatiin onneksi oikeanlaisia neuloja suht kivuttomasti.

Toivotaan nyt vaan että hyvin alkanut paraneminen jatkuisi!


 Oltiin eilen työreissulla Kokkolassa ja kivannäköinen kaupunki se on kyllä. Tänään olen sitten vähän parannellut reissun jälkeistä oloa. Köh köh.
Mutta mukava oli "reissun jatkot" ilta, naurettua tuli niin että posket on ollut kipeänä.

Senverran rankaisin itseäni että pakotin itseni sieneen enkä vaan notkumaan sohvalla koko päivää vaikka ilma nyt ei ehkä ollut kaikista kaunein syyssää.

Siinä mättäitä tiiraillessa tuli mieleen taas se ajatus että miten tämän kaiken hyvän elämässä voisi säilöä sen pahan päivän varalle? Miten estää itseään katkeroitumasta jos jossainvaiheessa kaikki muuttuukin syystä tai toisesta. Miten säilyttää se tunne ettei menetä mitään jos menettää unelmansa?

Kun kaikki on tavallaan liiankin hyvin niin se on vähän pelottavaa. Vai voisiko siitä opetella nauttimaan oikeasti eikä vaan pelätä tulevaa kun siitä ei kukaan tiedä yhtään mitään. Enkä mä varsinaisesti edes koe pelkääväni, mietin vaan.

Tajusin yhtenä päivänä että mä olen rahallisestikkin rikkaampi kuin ikinä tähänastisessa elämässä. Että mä en enää voi kuvitella että mä olen köyhä ja elän köyhän ihmisen elämää. Jotenkin olen ajatuksen tasolla ollut edelleen opiskelija ja elän opintotuella...

Kuuntelin radiosta jotain haastattelua jossa puhuttiin rahasta. Harmi etten tiedä kuka puhui, mutta ilmeisesti oli kokemusta siitä kun rahaa on, ja ei ole. Hän sanoi, että sen jälkeen kun ihmisellä on asunto, ruokaa ja tv niin raha ei enää juurikaan tuo onnellisuutta. Ja tv nimenomaan siksi, että se tavallaan kuvastaa sellaista "pientä elämän luxusta".

Näin juuri ajattelen itsekkin. Että raha mahdollistaa asioita ja helpottaa montaa asiaa, mutta valitettavasti onni luuraa ihan jossain muualla kuin lompakossa ja pankkitilillä. Ellei lasketa sitä että rahalla on voinut ostaa lampaat, sikoja ja aitatolppia.

Harva varmaan kuolinvuoteellaan harmittelee ettei saanut haalittua enempää rahaa ja että ei ehtinyt tehdä enempää töitä.

Siitä sitten mietinkin sitä, että jos vaikka nyt sairastuisin itse vakavasti tai joku perheenjäsenistäni niin mitä esimerkiksi tästä päivässä jäisin kaipaamaan. Todennäköisesti sitä, että taas tänään syötiin yhdessä anopin pöydässä, katseltiin vanhoja valokuvia, kävelin yksin metsässä sumun noustessa maasta, katselin lampaita kun ne söivät heiniä kun sateen takia otin ne sisälle, sitä että Mikan kanssa juteltiin yhdestä mieltä painavasta asiasta ja Ottopoika kävi intoilemassa setänsä talokaupoista.

Pieniä asioita, mutta niin valtavan merkityksellisiä. Kumpa sitä aina arjessa osaisi nähdä, tunnistaa ja nimetä nämä asiat.
Asioita jossa rahalla oli valtavan pieni merkitys, vaikka sitä itsekkin tulee aina ajateltua että sitten kun on rahaa niin ostan sitä, tätä ja tuota ja elämänlaatu nousee jotenkin expotentiaalisesti.

Kyllä kannatti juoda pari siideriä yli kevyen hauskan nousuhumalan, pienessä enimmäkseen väsymyksestä johtuvassa krapulassa tulee selkeästi hyviä ajatuksia.


maanantai 5. syyskuuta 2016

Virhediagnoosia virhediagnoosin perään



 Mulla on nyt sitten sika kuolemaisillaan. Nyt voi sanoa että pikkusen ottaa päähän.

Se ei siis todellakaan kärsinyt sisäloisista. Ei sinne päinkään. Perjantaina aloin jo illalla katsoa että sillä täytyy olla jotain muuta vikana.

Lauantaina kun ruokin sikoja niin Pinkki meni vaan makaamaan puskan juurelle eikä tullut ollenkaan syömään. Sillä oli korvat omituisen väriset, ja muutenkin se oli vielä entistäkin hitaampi.
Kävin sitä katsomassa parin tunnin päästä, eikä se ollut yhtään virkistynyt niin soitin päivystävälle eläinlääkärille.

Siellä tämä The Eläinlääkäri sitten puhelimessa sanoi, että uskoo sialla olevan pitkittyneen ja kroonistuneen sikaruusun. Halusi vielä "tutkia aineistoa" (eli toisinsanoen googlettaa, ainakin sanoi niin) ja soitti mulle hetkenpäästä että todellakin sillä on pitkittynyt sikaruusu. Toinen vaihtoehto olisi ollut joku virus, mutta sitä ei voi hoitaa. Ajattelinkin, että erikoista jos sioilla ei ole kuin nämä kaksi sairautta...
Soitti lääkkeet apteekkiin ja minä olin tyytyväinen. Maksoi vain 40€, ei mitään päivystys- eikä pyhälisiä.

Pillerin antaminen vastustelevalle sialla on hitusen haasteellista, tunnin hikoilin ja jahtasin sitä pitkin poikin tarhaa. Lisäksi ne kaksi joiden ei todellakaan tarvisi syödä lääkkeitä olivat niistä suunnattoman kiinnostuneita! Lopulta keksin houkutella nämä kaksi älykääpiötä sisälle, jolloin Pinkkikin seurasi niitä. Yksin en nimittäin onnistunut sitä millään saamaan sisälle. Sitten vaan huijasin kaksikon ulos, ja Pinkki jäi satimeen. Pienen painimisen jälkeen sain ruiskulla ruutattua lääkelitkun sen suuhun, ja ajattelin että nyt se alkaa parantua.

Sunnuntai-iltana oli selvää, että sika ei todellakaan ole parantumassa- päinvastoin. Pinkki alkoi jo olla niin heikko että jopa lääkkeen antaminen oli kohtuullisen helppoa. Se kuitenkin onneksi söi kananmunia ja joi hunajavettä.

Aamulla soitin kaupungin eläinlääkärille joka hoitaa sika-asioita ja tämä sanoi jo puhelimessa että sillä on mitä ilmeisimminkin sydänläpässä tulehdus koska verenkierto on noin heikkoa että oireet näkyy korvissa. Sanoi mulle että "jos sialla alkaa korvat vetää siniseksi niin maan vetovoima kutsuu sitä aika voimakkaasti". Voi että mä tykkään kun joku puhuu asiaa, suoraan, ja asiantuntemuksella.

Muisti mut ja Helgan sikaruusun jo nimen perusteella- hyvä että me ollaan jääty edes jonkun mieleen.

Ja sanoi, että ne ruusuun saamani antibiootit saa heittää roskiin.

Mika on onneksi kesälomalla ja meni kaveriksi kun eläinlääkäri tuli Pinkkiä katsomaan. Sille annettiin nyt piikkinä antibioottia ja kipulääkettä. Ja jos ei tehoa niin sitten ei ole muuta mahdollisuutta kuin lopetus. Ja kaikenlisäksi lihaa ei voi antaa edes koirille.

Saatiin sille viiden päivän kuuri, ja tosiaan piikkeinä. Kun kiljuin Mikalle puhelimeen etten minä pysty sitä pistämään niin se vaan sanoi että tottakai mä sitä pistän. Kun kysyin että osaatko sä, niin se vaan sanoi että tottakai! Eläinlääkäri oli sanonut että miten se tapahtuu, ja onhan Mika pistänyt muhun hormoonipiikkejä ja ns. napapiikkejä. Mun piikittämiseni on varmaan lähes samanlaista kuin sian, rimpuilen koko painolla vastaan ja huudan niin että tärykalvoissa kaikuu. Lähes ammattilainen sianpiikittäjä siis.

Voi että mä rakastan tuota ominaisuutta tuossa miehessä, sille mikään ei ole mahdotonta tai ylivoimaista. Sellaista vaihtoehtoa ei ole ettei onnistuisi siihen mihin rupeaa. Mistä tuollaista itseluottamusta voi ostaa?!

Hain Pinkille Nutri Plussaa apteekista. Se on kyllä todella hiekossa kunnossa, mutta näköjään lähes kuoleman porteilla oleva sika pystyy vielä juoksemaan karkuun jos vaan pääsee livahtamaan ovenraosta ulos. Siellä se sitten läähätti mutta sain kuin sainkin sen takaisin sisälle ja oikeasti se on niin heikko ettei se jaksa enää edes kunnolla rimpuilla kun ruuttasin sille tätä energiageeliä suuhun.

Sinne se jäi pahnoille makaamaan kun kaksi pölkkypäätä puoliksi talloo sen päällä kun olivat niin innoissaan kun laitoin niille lisää olkia. Sika on kuitenkin rauhallisempi kun se saa olla lajitovereiden kanssa, ja kovin paljon huonommaksi se ei enää voi mennä.
Oikeastaan aamu näyttää kuinka käy, mitenkään erityisen toiveikas en ole.

Mutta täytyy sanoa että oli kyllä hieno ele eläinlääkäriltä että pyysi ilmoittamaan kuinka meidän käy. Mies joka hoitaa tuhansia sikoja haluaa kuulla kuinka yhden pienen possun navetanperällä käy. Tälläisiä eläinlääkäreitä mä katson ylöspäin.

Jälkiviisas on helppoa olla, olisinhan mä voinut vaatia lauantaina eläinlääkäriä tulemaan katsomaan Pinkkiä. En kyllä tiedä olisiko se auttanut yhtään mitään jos sillä ei ollut sioista yhtään mitään tietoa.

Vaikka niitä kuinka kasvattaa syötäväksi niin on ne mulle kuitenkin aikapaljon myös lemmikkejä. En vielä itke, mutta aikalailla kurkkua kuristaa.
Voi Pinkki, jaksa vielä tämä yö niin ehkä se lääke alkaa tehota. Toivottavasti sun ei ole kylmä, onneksi Pentti ja Helga lämmittävät varmasti innokkaasti koko olemuksellaan.

Tätä kirjoittaessa pitä välillä käydä katsomassa kun lepakoita lenteli pihassa. Olisko se hyvä ennusmerkki, olishan?

Huoleton on eläimetön ihminen.





perjantai 2. syyskuuta 2016

Kuvia Vilman pennuista



Käytiin viime sunnuntaina katsomassa Vilmaa ja pentuja- ne meni kasvattajan luo kun siellä oli kaikki valmiina ja pesueelle ympärisuorokautinen valvonta, toisin kuin meillä missä ei juuri kukaan ole koskaan kotona...

Mulla oli Vilmaa kauhea ikävä ja se kyllä helpotti kun näki miten tyytyväinen se oli ja onnellisena vaan hoiteli pentujaan.

Pennut nyt tietysti on hirmuisen söpöjä, kuten kuvasta näkyy.