torstai 31. joulukuuta 2015

2015 - kuinka meni noin omasta mielestä?



Vuosi 2015 on ollut ilon ja surun vuosi. Paljon tunteita, hyviä ja vähemmän hyviä.
En jaksa tehdä erikseen selostusta yksittäisistä asioista, tehän luette (jostain käsittämättömästä syystä...) tätä blogia niin onhan ne tapahtumat teille tuttuja. Siitä vaan rohkiasti selaamaan vanhoja kirjoituksia.

Suurimpia yksittäisiä asioita on ollut tottakai ystäväni ja perheenjäsenen kuolema sekä ensimmäisen koirani Ronjan kuolema lähes 15 yhteisen vuoden jälkeen.

Mutta jos tälläkertaa vuotta ei ajattelisikaan vain näiden kahden menetyksen kautta. Vuosi on tuonut mukanaan myös paljon iloa, uutta ja ennenkaikkea päälimmäisenä tunteena on kiitollisuus.

 Välillä on hyvä että meitä ravistellaan oikein kunnolla. Silloin paremmin huomaa sen kaiken mitä itsellä on. Yleensä kaikki hukkuu siihen harmaaseen massaan, tuntuu ettei ikinä oikein tapahdu mitään.

Siksi blogi, valokuvat ja vaikkapa eri somekanavat on hyviä muistutuksia siihen, että oikeastaan tapahtuu vaikka mitä. Se pitää vaan huomata.
Harvoinhan tapahtuu mitään suurta, ja sitten kun tapahtuu se harvoin on mitään hyvää!

Eilen illalla mulla alkoi soida päässä yksi lause jonka olen ajatellut ikuistaa tauluksi.
Se menee näin: "Sun rasittava arkes on sun elämäsi."
En tiedä olenko kuullut sen jostain vai onko se vaan jotenkin muuten tarttunut mukaan.

Olen vuoden aikana huomannut, että ihmisen on joskus oikein hyvä heittää hiukan omia periaatteitaan nurkkaan. Kuunnella edes joskus herkällä korvalla muita.
Koittaa edes joskus ymmärtää ihmisiä.
Kuuntelemisen opetteleminen on kyllä mulle sellainen haaste että sitä pitäisi koittaa vielä enemmän opetella. On niin vaikeaa samaan aikaan olla puhelias ja haluta kuunnella mitä muilla on sanottavaa.

Varsinkin, kun aiheet ei ole olleet helppoja ja varsinkin kun ne valmiit ratkaisut eivät ole olleet sellaisia että niitä voi suoraan syöttää toiselle. On niin helppoa olla se joka voi sanoa mitä toisen pitäisi tehdä kun ei itse ole samassa tilanteessa.
On vaikeampaa olla se joka kulkee vieressä kuin se, joka väkisin vetää kädestä siihen suuntaan jonka itse katsoo oikeaksi.

Olen vuoden aikana paljon pohtinut parisuhteita ja sen merkitystä. Sekä omaa että muiden. Silloinkin tuntee voimakasta kiitollisuutta kun huomaa että saa elää suhteessa jossa ei taida olla suuria ongelmia. Se on aika iso voimavara ihmiselle.



Vuonna 2015 sain pitkästä aikaa kasvimaan. Siihenkin ratkaisu oli niin helppo että jälkeenpäin melkein naurattaa. Vaikka nytkään se ei ollut ehkä niin hyvässä hoidossa kuin olisi voinut olla, niin silti sen sato teki minut suunnattoman iloiseksi.

Vuonna 2015 sain lampaat. Eläimet joita olen suunnitellut ja suunnitellut vuosikausia. Aina se on tuntunut niin hankalalta, ja sitten yht´äkkiä ne lampaat olikin täällä.

Olen vuosikaudet haaveillut vanhasta navetasta ja tuntenut voimakasta turhautumista koska sellaista ei ole. Sitten sellainen löytyy aivan kulman takaa kun vaan ymmärtää avata suunsa.
Kaikkea ei voi saada, mutta pitäisi oppia paremmin keksimään vaihtoehtoja.

Kun selaan läpi omia postauksia vuoden ajalta niin tuntuu, että ne kertoo juuri minun elämästäni. Ihan kaikkea en tietenkään voi, jaksa tai halua kirjoittaa, mutta pääpiirteittäin se menee juuri näin. Sitähän minä kuvaankin näihin kirjoituksiin, omaa arkeani. Ah mikä itserakas harrastus!

Linkitän tähän postauksen jonka olen kirjoittanut onnesta ja onnellisuudesta. Se on kirjoitettu pari viikkoa ystäväni kuoleman jälkeen, ja silloinkin, sinä päivänä tunsin itseni varsin onnelliseksi.
Elämä on vaan päiviä toisensa perään, myös vuonna 2015.
http://www.taajamafarmari.blogspot.fi/2015/02/onni-on-pienia-murusia.html



keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Kaksi vuotta Vilmaa


Mä yritän välttää sitä että tekisin just samanlaisia postauksia peräkkäin, 
mutta nyt tuli kerrankin niin hyviä juoksukuvia koirista että laitan ne. 
Ihan kiusallanikin.

Facebookissa on sellainen ärsyttävä (tai ihana, kuinka sen ottaa) ominaisuus, 
että se nostaa niitä vanhoja päivityksiä näkyviin. 
Tänään se näytti mulle, että Vilma on ollut meillä kaksi vuotta.

Kauhean nopeasti aika on mennyt, olisin voinut melkein vannoa 
että siitä on vasta vuosi kun Vilma tuli meidän koiraksi.

Uskomatonta, että koira joka on viettänyt lapsuutensa teljettynä näyttelyhäkkiin 
on henkisesti ja fyysisesti tullut näin hyvään kuntoon. 
Ja vielä tässä meidän porukassa! 

Itse en ole mikään kauhean tipi tarkka koirien ruokinnan suhteen, 
huiskin ruokaa eri säkeistä ja kirveellä hakkaan jäisestä lihasta 
"suunnilleen sopivia" klönttejä vähän tunteella. 
Jos koira lihoo niin vähennän ruokaa ja jos ne laihtuu niin lisään. 
Yleensä meillä kyllä ongelmana on ollut tuo ensimmäinen...

Sillä on sertit sekä maastosta että näyttelyistä, 
eli vaikka pentuaikana sen liikkuminen ja ruokintakin on ollut aika retuperällä
 niin silti se kuntoutui. 
Pelkäsin, ettei syvät lihakset voi kehittyä kunnolla mutta onneksi olin väärässä.

Mua surettaa kun mietin sitä liiallisen kilttiä, laihaa ja lihaksetonta pikku-Vilmaa 
jollainen se oli kun se tuli meille.
Se oli kyllä ystävällinen ja varma, mutta pikkuisen sellainen 
"anteeksi mutta tässä on Vilma."

Vilma on hyvin samanlainen luonteeltaan kuin Ronja oli nuorena.

Nykyisin se on aikapaljon vilkkaampi kuin silloin aluksi, 
ja nykyisin sillä ja Sennillä on ihan ok välit vaikka viimetalvena oli 
aikamoista välien selvittelyä useampaan otteeseen eikä reijiltäkään vältytty.
Sennin sterilointi oli ehdottomasti oikea ratkaisu.


Olen suunnattoman kiitollinen siitä että Vilman kasvattaja Inkku 
on antanut tämän ihastuttavan typykän meille.
Luotti siihen että me pärjätään sen kanssa ja osataan hoitaa se.

Lisäksi Inkku on kuljettanut sitä näyttelyissä ja juoksukisoissa kuten omaansa vaikka 
kyllä niitä omia ja sijoituksessakin olevia koiria on ihan omiksi tarpeiksi.

Tämän kirjoitin silloin kun vihdoin saatiin tehtyä paperit ja sain Vilman nimellisestikkin itselleni. Pelkäsin kovasti että ekaomistaja vielä hakee sen pois kun kerran Vilma oli hänen nimissään. 
 http://www.taajamafarmari.blogspot.fi/2014/02/saanko-esitella-dyanitos-blinka-lilla.html

Siinä se sitten leikkii noiden kavereidensa kanssa seuraavissa kuvissa:




















maanantai 28. joulukuuta 2015

Pakkasen valoa


Käytiin typyjen kanssa lähellä olevalla isolla peltoaukealla. On vaan niin mahtavaa kun on pakkasta!

Omien koirien kuvaaminen on jotenkin niin epätoivoista.
Ne ei tee yhtään mitään, paitsi nuuskii maata. Tai saattaa ne kävellä myös hitaasti poispäin.

Aluksihan ne juoksee ja tekee kaikenlaista, mutta koska joudun käyttämään Sennillä ja Vilmalla kuonokoppia niin se ei tee kuviin kovinkaan esteettistä vaikutelmaa. Siksi kuvaan niitä vasta kun ne ovat rauhoittuneet ja kopan voi ottaa pois. Me olemme epätoivoisessa kierteessä. :)

Jos menen kyykkyyn ne tulee mun luo metrin päähän(joka tietysti joissain tilanteissa on oikein hyvä asia...). Ja Irja tulee hinkkaamaan selkäänsä mun jalkaa vasten. Se on tietyllä tavalla ihan huvittavaa, mutta se aikaansaa myös sen, että kameran pitäminen paikallaan on lähes mahdotonta.

Onneksi pellolla oli joku haju jossa ne tykkäs edes pyöriä.




Muutamia juoksuaskeleita saatiin tallennettua vasta kun oltiin lähdössä poispäin. Ajattelin että haen Paavon kotoa koska on niin hieno valo. Jos olisin tajunnut miten uskomattoman hieno valo on, niin en todellakaan olisi lähtenyt mihinkään vaan koittanut kuvata sitten vaikka tylsästi seisovia tai nuuskivia koiria!








Nimittäin siinä vaiheessa kun Paavon kanssa päästiin pellolle niin aurinko oli jo niin alhaalla että se valaisi enää peltoaukean toista päätä. Ja sitäkin heikosti.

Jotenkin olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää valon vaikutuksen kuviin.

Toinen mitä olen alkanut ymmärtää on se, että mun olisi varmaan pikkuhiljaa pakko alkaa opetella käyttämään jotain kuvankäsittelyohjelmaa. Senverran paljon haukon henkeä kun katson facen valokuvausryhmissä kuvia...ja saattaa toki kuvaajan taidollakin olla jotain tekemistä asian kanssa.

Olen koittanut Gimppiä harjoitella omatoimisesti, mutta nyt jostainsyystä se ei enää aukea meidän koneella. Pitäisi ehkä muutenkin soittaa koneelle tohtori tekemään sille pieni huolto...

Jatkuva valokuvauskriisihän mulla on, kun en saa sellaisia kuvia kuin haluaisin, mutta siihen olen alkanut jo tottua.

Paavon juoksutus on aina jotenkin hupaisaa. Se sitten juoksee typyköidenkin edestä.
Se rallaa ympäri peltoa eikä pysähdy käytännössä ollenkaan.

Ennen sillä pidettiin myös tutkaa, mutta syksyllä kävi niin että Paavo tunki itsensä luolaan gps-tutka kaulassa ja se pantaosa jäi sinne luolaan. Mika kävi monta kertaa koittamassa saisiko pantaa koukittua luolastosta ulos mutta sinne se nyt näyttää jääneen.

Toisen tutkan panta on sille liian iso eikä oikein huvita hävittää sen kanssa vielä toistakin tutkaa. Ne ovat kohtuullisen kalliita ja Ekkua ei voi päästää ollenkaan irti ilman tutkaa.
Niimpä Paavon kanssa sitten ulkoillaan sydän syrjällään ja toivotaan ettei se katoa...
Voi olla että ensiviikolla näet näitä kuvia kun etsitään kadonnutta Paavoa.








Talvella neljältä alkaa ilta, kesällä neljältä on vielä päivä. Ja kesää kohti me olemme menossa kovaa vauhtia!
Kummalliselta se tuntuu, tänään on ollut ensimmäinen päivä että kanoille sai laittaa lämmittimen päälle. Tähän asti on pärjätty ilman.

Lämmitin on ollut aikaisempina talvina ajastimella puoli tuntia päällä ja puoli tuntia pois ettei se lämpene liikaa ja kanalaan tule liian kuuma. No nyt onnistuin rikkomaan ajastimen kun kiskoin sitä töpselistä irti, joten sellainen nyt pitäisi vissiin mennä hankkiaan uusi. Toivottavasti sille on nyt lopputalvesta käyttöä!


torstai 24. joulukuuta 2015

Jouluja! Tonttutanssia,kukkia ja lahjoja.

Joulu tulee joulukukista. 
Hyasintin tuoksusta, siitä kun odottaa koska se amaryllis oikein avaa kukkansa 
ja siitä kun tutkii joulutähden ihmeellistä värimaailmaa.

Tänä vuonna ostin kukkakaupasta leikkovihreää ja oksan punaisia marjoja sekä pari oksaa krysanteemia ja olen erityisen tyytyväinen näihin joulukukkiini.




Hyasinttejä ei voi olla liikaa! Ainakaan, jos ei ole niille allerginen...
Hain niitä kaksi erää, ekat ehti kukkia itsensä yli jo ennen joulua, mutta haittaaks se?! 
Eihän ne paljon maksa.

Istutin tähän kattilaan 9 kappaletta, ja eteisessä on vielä kolme.
Ihanat hyasintit!


Joulu"kuusi" mallia 2015. 
Tykkään tästä ihan ylipaljon!


Koska ei ole lunta, niin hoitakoot valkoinen harsokukka sen puutteen.


Voiko puutarhurille olla parempaa lahjaa kuin kukka? 
Kysyn ja vastaan, ei voi! 






 Mikäs tän punamarjaoksan nimi nyt olikaan?!
Ensvuonna pitää muistaa hakea ensivuonna näitä jo joulukuun alussa!



Sitten leikitellään kuusen alla...
Miten ihmiset ottaa koiristaa niitä ihania poseerauskuvia?!
Meillä koirat pääasiassa repi tonttulakkia.


Ajattelin sitten, että kuvataan niitä sitten ihan juuri niissä tunnelmissa. 
Pikkusen Senni ja Alli innostuivat lakista liikaa, 
lujaa juoksevaa koiraa ei ole kauhean helppoa kuvata näissä valo-olosuhteissa.





Vilma katseli ikkunasta ja huusi sisällä suoraa huutoa kun näillä kahdella 
oli niin hauskaa lakin kanssa... 
En uskaltanut päästää sitä samaan aikaan Sennin kanssa lakin kimppuun ettei 
niille tule tappelua.
Kun sitten päästin sen Allin kanssa, 
niin Alli-Apina olikin sitä mieltä että ton muijan ei tarvi mun lelulla tulla leikkimään! 


Lakkileikin yksinvaltias.


Mitä vanhemmaksi tulee niin sitä vähemmän joulussa odottaa lahjoja. 
Siitä huolimatta sain aivan ihania lahjoja!
Onhan se aina kaunista kun mies ostaa vaimolleen koruja eikä mitään mummoyöpaitoja. 
Vaikka vaimo olisi mummo. Mä en vissiin vielä ikäni puolesta ole, 
onneksi en siis ole saanut sellaisia.


Sain ihania käsitöitä, lapasia, sormikkaat, maton ja runon. 
Kun saa tekstin suoraan sydämestä sen arvo on mieletön.

Kiitos kaikista lahjoista.

Veljen pojat 2v. 9kk  olivat halunneet tehdä tädille joululahjan. 
Veljen vaimo sanoi, että "niillä on askartelugeeni". Lasten itse maalaamat joulupallot ovat todella hyvä lahjaidea! Nämä säästetään, ja ne pääsevät jatkossakin kunniapaikalle. 
Tädin pikkumuruset, onneksi nähdään huomenna. :)


Pitäähän mun nyt laittaa tämäkin. 
Kaveri maalasi sen Mikalle. 
Se on ihan Allin näköinen, ihana ostaa toiselle lahja josta on itsekkin ihan innoissaan! :)

Siinäkään vieressä koira ei suostunut istumaan niinkuin kuvittelin...