Pitkästä aikaa tekee mieli kirjoittaa jotain vähän syvällisempää.
Hanna oli
Punainen Pihlaja blogissa kirjoittanut äitinsä kuolemasta ja mitä sen jälkeen tapahtui, kymmenen vuotta sitten. Muhun tämä teksti vaikutti jotenkin kovin voimakkaasti kun mietin omaa elämääni kymmenen vuotta sitten.
Kymmenen vuotta sitten olin tuore vaimo. Muutama kuukausi aikaisemmin oli purjehdittu avioliiton auvoiseen satamaan ex:n kanssa. Jos joku olisi silloin mulle näyttänyt vilahduksen tätä päivää, en olisi millään voinut uskoa että se on totta. Mä elän nyt sitä unelmaa, joka silloin tuntui vain kaukaiselta haaveelta. Haaveelta joka ei koskaan toteudu.
Olin 24-vuotias, ihan liian nuori tekemään sellaisia päätöksiä kuin avioliitto. Ihan liian naivi, ihan liian hukassa itseni kanssa. Mulle avioliitto tarkoitti yhteistä sukunimeä postilaatikossa, mutta kahta erillistä elämää sen asunnon sisällä.
Minä haaveilin että voisin jonain päivänä tehdä töitä kasvien (ja eläinten!) parissa. Olin ollut monena kesänä kesätöissä
Harjunpään taimistolla. Siellä muhun iski käsittämättömän voimakas rakkaus maahan ja kasveihin. Olin käynyt ammatinvalintapsykologillakin, joka suositteli mulle historianopettajan opintoja!!!
En siis oikein edes tiennyt mitä puutarhurit tekevät, ja koitin päästä töihin kukkakauppoihin. Niiden ovet eivät auenneet, onneksi. Mun kädet ei ikinä olisi kestänyt kukkien sitomista päivästä toiseen. Eikä hermot asiakaspalvelua. :)
Nyt mä olen onnellisten sattumien summana puutarhurina, olen jopa saanut esimiestehtäviä! Kymmenen vuotta sitten olin töissä Aakkosasemalla, kolmivuorotyö (iltauniselle ihmiselle pahinta ikinä). Kokoajan tiesin että se on väliaikaista, ja sillointällöin laitoin hakemuksia avoimiin työpaikkoihin. Mutta kun ei ollut koulutusta, ei oikein saanut työtäkään.
8v. sitten mä totaalikyllästyin, ja hain 6kk määräaikaista paikkaa koulunkäyntiavustajana.
Sain sen karkeasti sanottuna suhteilla, anoppi puhui puolesta.
Koska koululla ne olivat sitä mieltä, että mähän olen kuin luotu sinne, niin sain jatkaa töitä oppisopimuskoulutuksella. Ja kun on oppisopimuksella, on pakko järjestää töitä kesäksi. Koittivat mulle ehdottaa kirjastoa, mutta itse toivoin pääseväni puistopuolelle.
Ja pääsin, ja "maailma aukesi".
Tämä oli se mitä mä halusin tehdä! Halusin istuttaa, hoitaa, kitkeä, levittää katetta, rakentaa uutta, kunnostaa vanhaa. Silloinen (ja nykyinen) pomoni kysyi, että miksen mä ole puutarhuriksi opiskellut kun olen niin innoissani. Sanoin, etten pysty täysipäiväisesti alkaa opiskelmaan, joten pakko olis saada oppisopimuspaikka- enkä ole saanut. Sitten hän kysyi, että mikset sä tänne meille ole hakenut?!
Niin mä suoritin ensin koulunkäyntiavustajan tutkinnon, ja lennosta aloitin puutarhurin opinnot. Työpaikkakin on senjälkeen vaihtanut. Silloin tietää tehneensä jotain oikein kun pomo vaihtaa työpaikkaa ja houkuttelee mukaansa uuteen paikkaan.
Enkä ole päivääkään katunut tätä ammattia, en päivääkään!!!
Nyt vähän jatko-opintoja tässä suunnittelen, muttei liikaa.
Senverran, että saa vielä tonkia maata.
Sitä mä rakastan. Onneksi en kymmenenvuotta sitten tiennyt miten paljon.
Kuka väittää ettei harrastuksesta kannata tehdä työtä, todellakin kannattaa!
Ainoa mikä ärsyttää on se, että kotona pitää kaikki itse maksaa, ja kotona kaikki on niin hidasta ja vaivalloista verrattuna töihin missä on pelit ja pensselit ihan toista luokkaa.
Ja 8h päivässä aikaa tehdä, toisin kuin kotona.
Takaisin elämään kymmenen vuotta sitten.
Koirat.
Meillä oli kaksi koiraa, Ronja ja Tyyne.
Sen nimi vaihdettiin Ynneksi kun alettiin Mikan kanssa olla yhdessä, ja silläkin oli Tyyne niminen koira. Alussa Ynne hiukan oli hämillään, mutta nopeasti se tottui uuteen nimeen.
Kasvatin rottia ja hiiriä, yksi huone oli varattu niille kolmiostamme. Ex sieti ne, oliko sillä muita vaihtoehtoja?!
Mä olen nyt jälkeenpäin miettinyt, että sen elämä mun ja mun eäinten kanssa oli varmaan aika surkeaa. Me olimme toisillemme totaalisesti "Ne Väärät".
Ex:n mielestä yksikin koira olisi ollut täysin riittävä, me erosimme seuraavana päivänä kun hain sen kolmannen koiran itselleni! :D Ei kylläkään johtunut koirasta, mutta kertoo jotain meidän erilaisuudestamme. Ja minun itsekkyydestäni.
Nykyisessä elämässä me olemme sopineet, että uuden koiran saa ottaa jos sen pystyy toiselle perustella ja on rahaa se hoitaa. Salaa ei saa tulla koira kainalossa kotiin.
On hieman erilaista elää ihmisen kanssa jolle koirat ovat yhtä tärkeitä kuin itselle.
Ei tarvi pelätä jos koirat ovat tehneet jotain tyhmää että siitä seuraa kolmas maailmansota.
Eikä tarvi puolustella koiria, vaan voi itsekkin olla tarvittavan raivostunut, ja kun se menee ohi, niin todeta että kyllä mä niistä silti pidän kaikessa typeryydessään.
Mä halusin ison perheen, ja koirien kautta olen sellaisen saanut. Jos olisimme vielä ex:n kanssa yhdessä me varmaan edelleen kävisimme lapsettomuushoidoissa ja olisimme hyvin masentuneita ja surullisia ihmisiä molemmat.
Kymmenen vuotta sitten asuin kerrostalossa, ja haaveilin omakotitalosta ja eläimistä.
Mitä mulla on, mulla on siat, mulla on 8 koiraa, kanoja, käärmeitä ja mehiläisiä!
Täysin uskomatonta!
Mulla on piha, parasta eläinten lisäksi mitä olen voinut saada.
Mä niin kärsin kerrostalossa siitä, ettei ulkona voinut tehdä mitään. Istua lukemassa parvekkeella?! Käydä vapaapäivinä koirien kanssa kolme kertaa metsälenkillä ja muun ajan ihmetellä mitä tekisi.
Mun pitää saada tunkea kädet multaan vaikka kyynerpäitä myöden, väsyttää itseni lapioimalla, kuokkia, kääntää ja vääntää. Silloin mä olen onnellinen.
Sisäkukkia hoitamalla ei ihan pääse samaan...
Jos nyt joutuisin muuttamaan kerrostaloon niin varmasti alkaisin hoitamaan niitä ulkoistutuksia ihan omaksi iloksi. Silloin ei sellainen tullut mieleen, enkä varmaan olisi edes osannut.
Kun mä katson vanhoja valokuvia mulle tulee voimakas tarve silittää tuon nuoren tytön hiuksia. Kuiskata sen korvaan, että sun elämästä tulee vielä hyvää. Kertoa sille, että sä selviät erosta, sä löydät elämäsi miehen, sä tulet ehjemmäksi ihmiseksi kuin ikinä aikaisemmin. Sun ei tarvi olla epävarma itsestäsi, ei surra sitä ettet ole saanuttanut mitään etkä ole saanut lapsia.
Sullahan on kaikki avaimet sun omissa käsissäsi!
Mä olen ikuisesti kiitollinen ex:lle että aika rumasta erosta huolimatta se tapahtui.
Ilman sitä mulla ei olisi mitään mitä mulla on nyt.
Ilman sitä mä en olisi joutunut katsomaan itseäni silmiin ja kysymään että mitä mä oikeasti haluan.
Me oltais kuihduttu pois toistemme kyljessä, siellä samassa asunnossa omissa elämissämme.
Onhan mulla vieläkin haaveita.
Edelleen haluaisin enemmän maalle. Enemmän omaa tilaa.
Jännä nähdä kymmenenvuoden päästä onko se toteutunut vai ei. Onneksi sitä ei vielä tiedä.
Nyt mun on hyvä olla.