tiistai 29. syyskuuta 2015

Syystunnelmia


Lakastuvat kasvit
Kurkistelevat siemenet pulleina
Kaikkensa antaneet kukat
Odottavat jo seuraavaa kevättä
Uutta kasvun ihmettä






sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Aamulla


Aamuthan toistuvat pääpiirteittäin aikalailla samanlaisena jokaisena päivänä.
Viikolla kaikki pitää tehdä pikakelauksella, kävellä hiukan nopeammin.
Ei ole aikaa istua ylimääräistä, nopeasti nopeasti autoon ja matkaan kohti töitä!

Mä rakastan aamuja jolloin ei ole kiire mihinkään.

Mika on noussut jo ennen kukonlaulua, päästänyt koirat pihalle ja saan nukkua niin kauan kuin huvittaa.
Avannut hiljaa asekaapin, pujottanut Ekulle tutkan kaulaan ja lähtenyt niin etten edes herää siihen.

Tottapuhuen mä kyllä laitan kellon soimaan viikonloppuisinkin koska muuten maanantai menee täysin pilalle jos ensin nukun sunnuntaina kahteentoista ja sitten en saa illalla unta.
Kello kun herättää arkena aina aikaisin, ja se aikaisin on puoli kuusi.

Mutta sunnuntaina saa nukkua, ja yleensä herään aina ennen sitä herätystä.




Keitän kahvia, haen lehden. Viikolla en koskaan ehdi lukea lehteä aamulla, jos siis oletettaisiin että se meille jostain poikkeuksellisesta syystä olisi tullutkin aikaisin aamulla eikä yhdeksän jälkeen...

Juon kahvia. Paljon kahvia. Ehkä liikaakin kahvia.

Teen itselleni teeleipää, se tulee nopeasti. Syön tuoretta leipää ja juon kahvia. Höylään leivän päälle paljon juustoa. Ja voita, oikeaa voita eikä mitään kissinrasvaa.
Voi sulaa ja valuu pitkin käsiä. Täydellisenä aamuna sekään ei haittaa, pyyhin pois ja haukkaan seuraavan palan.

Koirat nukkuvat raukeina sohvalla. Eilinen metsäretki teki hyvää etenkin Allille jolla on ollut hermo kireällä koko viikon. Tekisi mieli mennä niiden viereen, mutta sika tarvitsee ruokaa.




Nurmikko on märkää ja sukat kastuvat crocseissa.
Vedän vesiletkua, päästän raikasta vettä kuppiin.  Jälleen kerran.
Sikahan rakastaa vesikupin kaatamista.

Ne odottavat rapsutusta, mutta aitaus on niin märkä ettei sinne oikein voi mennä ilman kumisaappaita. Ja tällähetkellä mulla ei ole saappaita. Joskus ihan yksinkertaisenkin asian ostaminen voi olla kauhean vaikeaa.
Rapsutan sikaa kepillä aidan välistä. Tauno haluaisi kellahtaa maahan mutta ei sekään vesilammikossa tykkää kölliä.

Mietin onko lampaiden mökki pystyssä ja onko niiden turkit pysyneet kuivana, illalla taas satoi. Siirrettiin eilen mökkiä kuivempaan kohtaan. Pitää kohta lähteä katsomaan.


Päästän kanat vapaaksi takapihalle. Annan niille maistiaiseksi sikojen rehua,
tykkäävät siitä niin että tappelevat.

Sirkkeli-kukko on pahalla tuulella, nokkii kanoja pois ruoka-apajalta. Yleensä se on herrasmieskukko joka antaa naisten syödä ensin eikä kiusaa niitä muutenkaan. Se ehdottelee daameille aviollisia velvollisuuksia kauniisti kuiskien, kosiskelee niitä ja vasta jos rouva on suostuvainen se hyppää selkään.
Ei niinkuin nuoret kukot voimiensa tunnossa. Ne jahtaavat kanat kiinni väkisin, pitävät tiukasti nokalla kiinni niskasta niin että untuvia pölisee ja vaikka toinen pyristelisi vastaan ne tekevät mitä huvittaa. Sellainen on nuori kukko.
Ilkeä.



Koitan ottaa pari valokuvaa, alkaa sataa tihkua. Voiko mennä puolukkaan vaikka sataisi?

Terassi on liukas. Sitä ei öljytty tänä kesänä ollenkaan. Sateella ei voinut, ja aurinkoisella ei huvittanut.






Tulen takaisin sisälle. Koirat nukkuvat samoilla paikoilla.
Irja ja Vilma vierekkäin kuten aina. Alli yksin makkarissa- sillä on edelleen jumalaton karvanlähtö eikä sen tarvisi olla makuuhuoneessa ollenkaan, mutta ihminen on heikko.

Senni makaa peiton alla ja Ronja yksin sohvan toisessa päässä. Se ei enää hakeudu koirakasan keskelle.
Painavatko muut liikaa sen vanhaa ja luista olemusta? Vai alkaako se jo liukua pois?
Vai onko sen vaan kuuma, kun sillä on paita päällä ettei sen olisi vilu?

Mika haki Paavon metsälle, Ekku oli jäljittänyt supeja maanalla olevaan reikään.

Paavo söi eilen yksin 6 koiran ruuat. Joskus tuntuu, että tuo hemmetin terrieri on lähetetty tänne jostain korkeammalta taholta vain siksi että nähtäisiin kuinka pitkäksi mun pinna voi venyä.

Mietin tärkeitä ihmisiä. Mietin ehditäänkö tänään nähdä kaverin kanssa lenkkeilyn merkeissä, ne on mun terapiahetkiä. Kävellessä asiat saa helpommin oikeisiin mittasuhteisiin kuin teekupin ääressä. Onko Poika vielä kuumeessa, miten Siskon vauva voi, soittaisinko Äidille.
Kutoisinko tänään, lukisinko kirjaa, kävisinkö kylässä jossain.

Jos ei ala uudelleen sataa voisi valokuvata syksyä. Tästä tulee hyvä päivä.




lauantai 19. syyskuuta 2015

Lammas sai kohtauksen!



Taas tuli sellainen tilanne eläinten kanssa että meni kyllä sormi syvälle suuhun.

Menin ruokkimaan lampaita, annoin niille kaurat ja juteltiin siinä naapurin kanssa.
Mietittiin että pitäisikö aitausta siirtää että lampaille tulisi uutta aluetta kun ovat niin tehokkaasti syöneet ruohoja.

Lampaat söivät kauroja, mutta yht´äkkiä Mustalammas alkoi hyppiä ihmeellisesti. Ensin luultiin että se vaan sai jonkun hepulin, mutta kun se alkoi kaatuilla maahan, sätkiä siellä, kaatuili uudelleen ja alkoi kauheasti kuolata ei touhu enää ollenkaan näyttänyt miltään riemuhepulilta!

Aivan kauhuissaan katselin tilannetta ja mietin jo että tässäkö tämä nyt oli. Lammas näytti kokoajan ihan siltä kuin se olisi koittanut yskiä.

Ihan yhtä nopeasti kuin kohtaus alkoi se myös loppui.
Lammas meni syömään heiniä eikä enää kaatuillut tai hoiperrellut.

Menikö sillä kauraa henkeen vai mitä ihmettä tapahtui?! Tuskin se nyt mikään epilepsiakohtauskaan oli!



Kävin koirien kanssa syksyn ensimmäisellä kunnon sienenkeruumatkalla.
Eilen satoi niin valtavasti vettä että jos sienet eivät nyt innostu kasvamaan niin sitten peli on kyllä siltä osalta menetetty.

Löytyi suppiksia puolisen sankoa, mutta ehkä ensiviikolla kannattaa mennä uudelleen kokemaan paikkoja. Ja nimenomaan ilman Ronjaa! On jokseenkin hiukan hankalaa keskittyä sienien keruuseen kun kokoajan saa olla varuillaan ettei se häviä porukasta.
Se kun on niin onneton kun se ei kuule mitään ja painelee vaan menemään mihin sattuu.

Jotenkin ihanaa kun on syksy! Ruska on alkanut tulla aina vaan voimakkaampana esiin, se on kuin luonnon ilotulitus ennen syksyn ja talven pimeyttä ja alastomuutta.

Tässä me nyt koirien kanssa takkatulen lämmössä nautitaan elämästä,
ihanasti Alli tuoksuu suopursuille. Huomattavasti mukavampi haju kuin vain tylsä koiran haju.

Taidan mennä anopin luo syömään punajuuripataa.



maanantai 14. syyskuuta 2015

Nukkekammo

Olipa sitten taas päivä. Huh huh. Meillä oli ensiapukurssi ja en ole oikeasti pitkään aikaan taas ollut niin lähellä paniikkikohtausta kuin tänään.

En ole edes muistanut että mä inhoan nukkeja. Olen aina inhonnut, lapsesta asti. Ei niitä yleensä tarvitse kauheasti kosketella, mutta ensiapukurssilla olikin Anne-nuken lisäksi pieniä vauva-elvytysnukkeja. Heti kun näin ne niin mulla melkein henki salpautui.

Koska opettaja oli varsin tiukkana siitä että jokaisen pitää elvyttää joka kokoa nukkea niin mä olin lopulta ihan selkä seinää vasten. Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin mennä sanomaan opettajalle että mä en pysty. Onneksi se ei alkanut pyytelemään sen enempää mitään selityksiä.

Itsekkin hiukan säikähdin reaktiosta. Mulla oli ihan kirjaimellisesti oksennus kurkussa, enkä mä ole edes ole kovin oksennusherkkä ihminen. Kun pääsin kotiin mulla oli sellainen olo kuin olisin juossut maratonin.

Nukuin hetken ja paniikki alkoi pikkuhiljaa laskea. Kävin koirien kanssa lenkillä ja siinä samalla koitin terapioida itseäni. Kyselin itseltäni että mikä niissä nukeissa on niin kauheaa?

Mullahan on ollut myös vauvakammoa, enkä osaa nähdä vauvoja mitenkään suloisina lukuunottamatta nyt omien sisarusten lapsia. Oikeastaan ne ja kummilapset on olleet mulle aika tervehdyttäviä kokemuksia vaikka vähän toisin pelkäsin aikanaan.

Mullahan on aika voimakkaita lapsuusajan traumoja siitä miten muhun voidaan vaikuttaa vastoin mun tahtoa. Tunkea päänsisälle ajatuksia jotka ei ole mun omia. Sanovat sitä henkiseksi väkivallaksi, aivopesuksi.

Mulle tulee nukeista jotenkin samanlainen kuva. Ne makaa suu auki aivottomina ja niille voi tehdä mitä vaan. Olen sen mun piikkikammonkin jotenkin mieltänyt samalla lailla.
Mun sisälle laitetaan jotain mitä mä en halua enkä mä voi sitä estää tai paeta.

Mietin oikein sitä tilannetta, että jos mä saisin ensin rauhassa katsoa sitä nukkea jostain kauempaa, sen jälkeen rauhassa siirtyä lähemmäs, ehkä koskettaa jos siltä tuntuu ja sitten jos olisin oikein rohkea voisin jopa koittaa elvytystä. Mutta kun mulla on tunne että mun TÄYTYY pakottaa itseni siihen niin se vaan pahentaa paniikin oireita.

Mulla on tullut samanlainen hätätila jäsenkorjaajalla kun mun olisi pitänyt pystyä rentoutumaan että naksautus olisi onnistunut. Menen niin lukkoon etten voi muuta kuin huutaa että mä en halua tätä. Onneksi me jäsenkorjaajan kanssa siitä viimeksi juteltiin, ja sovittiin että ensikerralla hän kääntää mut useampaan kertaan ensin siihen "niksautusasentoon" ja vasta kun mä pystyn rentoutumaan niin edes ajatellaan sitä naksautusta. Ehkä nuken kanssa pitäisi toimia samoin.

Jos mulla on huomenna rohkea olo mä pyydän että opettaja jäisi sinne luokkaan sen nuken kanssa  kun muut lähtee. Että mä voisin edes katsoa sitä ilman että mun on pakko sille tehdä jotain. Ilman että muut katsoo, ja jos mä alan itkeä (tai oksentaa...) niin se ei aiheuta niin suurta häpeää.

Mä pelkään kontrollin menetystä. Joskus aikaisemmin jopa niin paljon, etten ole halunnut edes juoda alkoholia. Onneksi se on alkanut lieventyä, joskus on ihan kiva olla huppelissa. Kuten perjantaina. :)

Onko se siis kaikki vaan häpeää ja häpeän pelkoa?
Olenko mä ollenkaan vielä niin sinut itseni ja kokemusteni kanssa kuin luulen?
Olenko mä viimeaikoina liikaa ajatellut muiden ihmisten murheita ja niihin ratkaisuja?

Vai pitäisikö mun vaan taas alkaa aktiivisesti ottamaan härkää kiinni sarvista? Varata se hammaslääkäri, mennä verikokeisiin, koskettaa nukkea?

Jaa-a. Huomenna on ensiapukurssin toinen päivä. Toivottavasti se on vähän helpompi!


keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Pässit tuli kotiin!


Nyt ne on täällä! Kerttu, Petteri ja Mustalammas
En ole itse keksinyt nimiä vaan lapualaiset koulupojat ovat ne nimenneet. 
Kerttu on mielestäni täysin sopiva nimi pässille.

 Vaikka pelkäsinkin että ihan varmaan joku katastrofi tapahtuu lampaiden siirron yhteydessä, niin ihme kyllä kaikki meni hyvin. Pelkäsin että jos ei muuta tapahdu niin ihan varmasti ajan Mikan auton kyljelleen ojaan kun meillä oli eilen illalla tiivissanaista keskustelua mun ajotaidosta kun mun autolla on hiukan ajeltu niin että sekä etu- että takapuskurissa on vähän kauniisti sanottuna "elämisen jälkiä". No, joskus on rapatessa vähän roiskunut...





Huh, pojat on aitauksessa!
Tässä vaiheessa pystyi huokaista helpotuksesta.

Onneksi ne oli siellä vielä kun tultiin töistä. Senverran paljon lampaat sai tänään kauroja että iltaruoka on niiltä peruttu. 








Tämä rapsuttaja on ihan selkeästi vieras! 
Poitsut on kyllä ihanan kesyjä kun ne on koko kesän olleet siellä ihmisten rapsuteltavana.

Yht´äkkiä mä tajusin, että mulla on lampaita! 
Kuuliko kaikki, että mulla on lampaita!!! 
Mä olen ainakin viisi vuotta haaveillut lampaista, ja yht´äkkiä mulla on nyt niitä. 
Aika hassua.

En tiedä kauanko pässit voi olla yhdessä, 
mutta yksi vaihtoehto voisi olla se että pojat tulee 
sikojen tarhaan senjälkeen kun siat teurastetaan elleivät ne ala ihan hirmuisesti tapella. 

Miten musta nyt tuntuu, että tässä voi olla alku ihan jollekkin uudelle.




sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Sunnuntaiaamun ajatuksia kirjoittamisesta, miehistä, tekemättömistä töistä ja lampaista



Olen saanut paljon kiitosta ja palautetta parisuhdetta *klik, tästä tekstiin* käsittelevästä tekstistä parin viikon takaa. Olen todella kiitollinen ja myös imarreltu jos pienet tekstinpätkät ja epäselvät lauseet ajatuksistani herättävät ihmisissä ajatuksia.
Silloin koen, että olen tehnyt jotain sellaista jolla on merkitystä jollekkin muullekkin kuin vain minulle itselleni.

Kiitos teille jotka luitte, kommentoitte ja kiitos teille jotka olette linkkiä jakaneet.

Yksi ihminen on suoraan arvannut että heidän parisuhdettaan on käytetty esimerkkitapauksena.
Jos kirjoittaa elävästä elämästä on pakko käyttää esimerkkejä. Koitan yleensä sen kuitenkin tehdä niin hienovaraisesti ettei ketään voisi jutuista tunnistaa suoraan, mutta jos joku kokee kirjoitukseni niin että niissä on suoraa v*ttuilua tai selkeitä tuntomerkkejä niin poistan ne välittömästi.

Jos kirjoitan Mikan sanomisia tai ylipäänsä meidän yhteisestä elämästä niin käsken myös hänen lukea tekstit. En halua vääristellä myöskään Mikan sanomisia tai koittaa luoda hänestä jotain epärealistista kuvaa. Mika on itsekkin aika avoin persoona eikä kauheasti peittele omia tunteitaan noin IRL. Niimpä kirjoitukset eivät kuulemma häntä haittaa.

Välillä herran jutuista tuntuu, että hänen työpaikallaan miehet keskenään puhuvat hyvinkin syvällisiä parisuhteistaan, naisista ja elämästä. Ja ne on tavallisia suomalaisia duunareita eikä mitään pikkusormi pystyssä nököttäviä hipstereitä tai muuten kovin korkeasti sivistyneitä kirjanoppineita.

Kuka ja koska on keksinyt tämän "suomalainen mies ei puhu eikä pussaa"-mantran? Kun sitä tarpeeksi toistetaan siitä myös tulee totta.



Minun mieheni on eilen halunnut tulla Bilteman, Agrimarketin ja Motonetin välissä pussaamaan minua kirpparin pihaan, kun puhelimessa sanoin, että harmi ettet näe mua nyt kun oon vähän tavallista enemmän laittautunut ja aika nättinä. "Odota mua siellä pihassa, mä haluan tulla katsomaan mun kaunista vaimoa ja pussaamaan sitä". *sydän*

Parisuhde on varmaan aihe jota ei koskaan voisi käsitellä liikaa, mutta koitan kuitenkin pitää tämän ennenkaikkea eläinaiheisena/puutarha/kasvi/koira/ blogina jossa vain sillointällöin sivutaan muita asioita. En halua kokoaikaa hehkuttaa että MEILLÄPÄ ON MAAILMAN PARAS PARISUHDE! + kolme huutomerkkiä. Ei sitä tarvitse alleviivata.

Meillä on omat vaikeutemme, omat kipupisteemme ja omat riitamme.
Mutta se mikä meillä myös on, niin meillä on molemmilla aika suuri kunnioitus toisiamme kohtaan. Ei kannata tahallaan loukata, sillä se syö isoja paloja joka kerta siitä  luottamuksen kakusta. Uudelleen rakentaminen on huomattavasti raskaampaa kuin kunnossapitäminen.





Mun pitäisi, pitäisi ja pitäisi. Välillä tuntuu että pitäisi ihan liikaa. Pitäisi käydä Mummalla, pitäisi käydä Vanhanpiian luona, pitäisi siivota varastoja ja raivata pihaa, kaivaa talvivaatteet esiin ja ties mitä. Olen todella loistava siirtämään kaikkea huomiseksi, ensiviikkoon, kevääseen ja ties mihin.

Sanovat sitä saamattomuudeksi.



Tänä viikonloppuna olisi ollut maastojuoksukisat ihan lähellä joihin alunperin piti ilmoittaa Senni ja Vilma. En ilmoittanut. Ei huvittanut. Nyt olen sitten kotona kärvistellyt kun olisi sittenkin huvittanut.

Mun ongelma on se, etten meinaa pystyä ajattelemaan mitään etukäteen. Helpompaa olisi aamulla päättää lähteekö johonkin vai ei. Mistä olisin etukäteen voinut tietää että töissä on ollut fyysisesti aika löysä viikko enkä kaivannut elpymistä? Että sain aikapaljon "henkistä voimaa" kun kävin kylässä yhden tutun luona? Aurinko on paistanut ja aina silloin on huomattavasti energisempi kun voi käydä metsässä vaan istumassa ja syödä mustikoita mättäältä.
Ja saatiin metsästysseuran mätsäri kunnialla läpi. Se on aina sellainen jos ei fyysinen niin henkinen ponnistus- tänävuonna vielä jostainsyystä stressasin sitä tavallista enemmän.

Katuminen on ihan turhaa, voi olla että olisin nyt kuolemanväsynyt jos olisin eilen ollut kisoissa.

Oikeastaan se on mahtavaa kun on niin tylsää ettei edes huvita tehdä oikein mitään. Eilen oli sellaista. Tein keskenjääneitä käsitöitä, roikuin facessa ja kuuntelin musiikkia. Kävin metsässä oleilemassa, kirpparilla, tein omenahilloa ja hain aitatolppia. Enhän tietenkään aloittanut aidan tekoa, senhän pystyi siirtämään huomiseksi ja mulla oli muutenkin tylsää.



Aidantekoa kenelle, no niille lampaille! Mulla on ollut jo kesäkuusta asti kolme lammasta, kolme pikkupässiä. Tai ei ne enää mitään ihan pieniä ole. Kun ei saatu töihin mistään vuokralampaita niin ostin sitten itse ne lampaat sinne. Ne tulee nyt sitten vielä muutamaksi kuukaudeksi kasvamaan tänne ennen teurastusta. Sain luvan tehdä naapurin pellolle aidan (kiitos!), miehen velipojalta löytyi sähköpaimen ja ei siis tarvittu muuta kuin aitatolppia ja lankaa. Ja se innokas aidantekijä...

Mika osti niille katokseksi pressusta tehdyn autokatoksen jota voi käyttää lampaiden jälkeen katoksena muutenkin. Esimerkiksi meidän vene voisi hyötyä siitä ettei se ole joka talvi kauhean lumikasan alla.

Mitäs tässä, jostain pitäisi saada hevoskoppi lampaiden kuljetukseen, lingota hunajaa, kasata se katos, kasata aita, lenkittää koiria, käydä Mummalla, käydä Vanhallapiialla, Äitiä ja Siskoa on ikävä ja kaikki puutarhajutut on tekemättä.

Hyvää sunnuntaita ja alkavaa viikkoa! Nauttikaa syyssäistä jos ne jatkuvat näin upeina!