maanantai 22. elokuuta 2016

Yllätysvauvat!




Vielä tässä kirjoittaessakin hiukan kädet tärisee- meillä siis syntyi eilen yllätysvauvat.
Kokonaista kahdeksan kappaletta yllätyksiä.
Tai eikai se nyt ihan yllätys ole jos koira on viimeisillään kantavana, mutta yllätys se oli silti.

Mä en ole koskaan nähnyt eläinten (tai ihmisen) synnytystä, se tuntuu ehkä jotenkin kummalliselta kun olen kuitenkin lapsesta asti eläinten kanssa puuhaillut. Niinpä ei yhtään tiennyt mihin varautua ja mikä tarkoittaa mitäkin.
 Jos lukee googlen avustuksella la. iltana että "narttu voi olla levoton jopa viikkoa ennen synnytystä" niin ei ehkä aivan tiedä onko tämä nyt sitten normaalia levottomuutta vai kohdun aukeamisesta johtuvaa kipu-levottomuutta.

Synnytyshän on sitten eritteiden ilotulitusta, joten jos et halua lukea pidemmälle niin jätä väliin.

 Irja ja Vilma la. iltana


Jo perjantain ja lauantain välisenä yönä Vilma oli aika levoton, ja vein sitä yöllä kolme kertaa ulos.

Lauantai-iltana se sitten alkoi olla hyvinkin tuskaisen oloinen. Se läähätti kokoajan Irjan kainalossa, ja mietin että voiko se tosiaan olla noin levoton ilman että synnytys alkaisi.
Vilman piti su.iltana lähteä kasvattajalle joten jotenkin ajattelin että kyllä se nyt sinne asti pärjää- pakko pärjätä kun "ei sen vielä pitäisi synnyttää".

Valvoin ensin yhteen asti, sitten ajattelin ottaa Irjan ja Vilman makuuhuoneeseen että huomaisin jos jotain alkaa tapahtua. Vilma kuitenkin läähätti niin että sänky tärisi joten emme saaneet ollenkaan nukuttua.

Ajattelin että Vilma saattaisi olla levottomampi kun ollaan sille "vieraalla alueella" ja siirryttiin siitä ehkä tunnin jälkeen koirahuoneeseen. Mietin kyllä, että ei kai koirakaan voi olla NÄIN levoton ihan kauhean kauaa. Ainakaan viikkoa.
Nukuin (tai siis kuuntelin kun se läähätti, joi ja käveli edestakaisin) koirahuoneen sängyllä kuuteen asti, jonka jälkeen vähän ehkä luovutin ja ajattelin että eikai se nyt synnyttämäänkään ala.

Käytin kaikki koirat pihalla, Vilma ei olisi halunnut tulla vaan makasi häkissä mutta kiskoin senkin ulos koska ajattelin että jos se ei nyt tule niin se alkaa pyytämään ulos puolentunnin päästä enkä saa nukuttua enää ollenkaan. Vilma pissaili ulkona poikkeuksellisen pitkään, se ei yleensä tykkää märästä nurmikosta ja koittaa suoriutua mahdollisimman nopeasti sisälle.
Ja koska olin niin väsynyt menin sänkyyn nukkumaan.

Noin 7.30 Mika nousi ja alkoi päästää koiria ulos. Ja huomasi koirahuoneen sängyllä pennun.

Kauhea paniikki, Mika ryntäsi makuuhuoneeseen kiljuen että "KOIRAHUONEESSA ON KUOLLUT PENTU!!!". Kauhea paniikki päällä, mitä hemmettiä me nyt tehdään?! Vittusaatanaperkele-vaiheen jälkeen järkeistyttiin senverran että kiskottiin Vilma pesuhuoneeseen, Mika tutki ettei huoneessa ole lisää pentuja, koitettiin elvyttää pentua mutta se oli ihan kylmä eikä saatu siihen mitään reaktioita, soitin kasvattajalle joka oli varmaan lähes yhtä paniikissa.

Kasvattaja lupasi hälyttää meille tuttavansa, mutta koska meidän tuttavia asui lähempänä niin turvauduin niihin.
 Onneksi sain langanpäähän kasvattajan lisäksi ystäväni joka on kasvattanut koiria "ainakin 40 pentuetta" ja on vielä ammatiltaan kätilö.
Hän osasi rauhoitella minua tarpeeksi, lupasi päivystää langanpäässä ja olisi meillä viidessä minuutissa jos tarvitaan. Käski vaan istua ja lukea kirjaa ja katsoa miten homma alkaa edetä.


Pariin tuntiin ei tapahtunut mitään ja ehkä sekin rauhoitti sekä minua että Vilmaa, sen jälkeen kävin pissattamassa Vilmaa ja melkein kun tultiin sisälle tuli ensimmäinen pentukin.

Olo oli vähän epätodellinen, tosiaan tuossa se Vilma nyt synnyttää puoliksi pyykkitelineen alla meidän kylppärissä! En yhtään tiennyt mitä tehdä ja kuinka olla avuksi, mutta koitin vaan hokea että "kyllä se Vilma siitä, ponnista reippaasti vaan". Selkeästi sitä sattui aikatavalla.

Otin pennun vastaan pyyhkeellä ettei se mätkähdä lattialle ja revin kalvoja auki naaman päältä.
Se tuntui jotenkin niljakkaalta, mutta onneksi kalvo kuitenkin repesi suht helposti.

Pelkäsin että Vilma puree pentua koska kuolleessa pennussa oli purujälkiä mutta onneksi se tuntui heti tajuavan mitä tehdä.
Rotat söivät joskus poikasia ja mielessä oli aika inha kuva siitä miltä näyttää puoliksi syöty poikasen "kuori".

Hankasin pentua pyyhkeellä Vilman nuollessa sitä ja alkoi tuntua että kai me kuitenkin selvitään tästä jotenkin.

Luulin että ennen synnytystä koira alkaa valua limaa (mitä limaa?!) tai lapsivedet tulee tyyliin tuntia aikaisemmin mutta siinä niitä vesiä sitten tuli puoliminuuttia ennen pentua.

Kun saatiin ensimmäinen ja toinenkin pentu suht kunnialla maailmaan alkoi ehkä omakin jännitys hiukan laueta. Koska Mika oli niin liikuttunut ja iloinen pennuista aloin itsekkin olla.
Huusin sitä aina katsomaan että tällänen nyt taas tuli, muuten synnytettiin Vilman kanssa kahdestaan kylppärissä.



Kasvattaja käski laittaa pennuille lämmikkeeksi vesipulloja ettei niiden tule kylmä jos Vilma vaan kipittää pitkin pesuhuonetta synnyttämässä eikä yhtään ehdi hoitaa tai lämmittää pentuja.
 Muuten kirjassa luki että koira synnyttää puoli-istuvassa asennossa. Vilma kyllä synnytti kaikki ihan seisten...

Toisen pennun jälkeen Vilma hyppi ovea vasten ja halusi ulos ja koska oli käsketty ottaa pyyhe mukaan jos pentu alkaakin syntyä ulkona niin siellä me sitten synnytettiin se kolmas pentu kukkapenkin vieressä omassa pihassa.
Aurinko paistoi, syysleimut kukki, ja kukko kiekui. Näissä merkeissä alkoi pentu nr. 3 elämä.
Nopeasti pentu sylissä sisälle, ja siellä alkoikin heti taas uusi pentu tulla maailmaan.

5 pentua syntyi nopeasti, sen jälkeen Vilma piti tauon ja kuudennen jälkeen näytti että nyt on kaikki pennut syntyneet. Se makasi hyvin rauhallisesti useamman tunnin, nuoli pentuja ja käytin sen ulkona pissalla missä tuli viimeiset jälkeisetkin.
Koska ei oltu itse syöty mitään koko päivänä niin lähdin hakemaan meille grilliltä ruokaa ja ruokkimaan sikoja. Mika jäi pentuvahdiksi.

Juuri kun pääsin grillille se soitti että "mä vein Vilman ulos kun se halus ja pentu vaan mätkähti nurmikolle". Voi tsiisus, tällästähän se just oppikirjoissa on...
No, siitä pentu kainaloon, sisälle ja pentu emän viereen lämpimään.

Sain ihan kauhean naurukohtauksen grillijonossa kun kirjoitin kätilö-kaverille että vielä yks pentu syntyi nurmikolle, ja alkoi heti syödä. Kuulosti siltä että se alkoi syödä ruohoa...
Miten niin vähän väsynyt ja hysteerinen?!

Vilma hoiteli pentuja tyytyväisenä, ja katselin että miten sen takapää pullollaa niin erikoisesti. Se ei yhtään edes läähättänyt, vaan viimeisen pennun nro 8. se vaan "pieraisi pihalle".
Tässä vaiheessa kasvattajaltakin tuli viesti että siis montako pentua siellä nyt oikein on kun aina vaan lähetin epäselviä kuvia ja epämääräisiä viestejä tyyliin joku-sinivalkoinen-kirjava-uros.



Tämän jälkeen aloin jo toivoa ettei pentuja tulisi enempää...

Onneksi niitä ei sitten tullut enää. Kaveri tuli vielä tarkastamaan pennut, Vilman ja punnittiin pennut. Kehui miten hyvin me oltiin pärjätty ja kuinka reippaita pennut on ja kuinka hyvä emo Vilma on.
Kiitos tuhannesti vielä Minna!

Melkein jo tieto siitä että joku voi tulla paikalle jos tarvitsee niin helpotti erittäin paljon tilannetta.
Kasvattajahan ei ollut edes Suomessa tässä vaiheessa joten siksi ei voinut tulla paikalle.

Ennenkuin joku alkaa kysyä miksi pennut sitten syntyi meillä vaikka niin ei pitänyt käydä, niin vastaan siihen nyt heti. Kyseessä oli inhimillinen erehdys. Laskuvirhe.

En jaksa uskoa että kukaan kasvattaja tahallaan tekisi sellaista että jättäisi kaksi näin tumpeloa kallisarvoisen pentueen kanssa pulaan, enkä tarkoita edes pentujen rahallista arvoa.

Pentuja vaan odotettiin syntyväksi vasta myöhemmin.

Olin ensimmäisen pennun löytymisen jälkeen ihan raivoissani ja "minut on petetty"-olotilassa, mutta kun homma saatiin kunnialla ohi alkoi enemmänkin olla lähes kiitollinen olo.
Saatiin kokea Vilman kanssa yhdessä tälläinen ainutlaatuinen kokemus. Ei sitä ihan jokapäivä saa olla käsillään auttamassa kun uusi elämä alkaa.

Eikä ainakaan tarvitse enää miettiä hermona että koska se synnyttää ja miten se menee.

Olihan siinä myös huvittaviakin tapahtumia, kuten se että Vilma alkoi ponnistaa, sitten pissasi lattialle ja koska oltiin ei-niin-siistissä pesuhuoneessa se näki lattialla puolimärän sukan ja luuli että sieltä tuli jo pentu! Se alkoi nuolla sukkaa vaikka koitin sille sanoa että hei se on sukka eikä pentu, että jatka vielä vaan! :)

Tietenkään en kirjottaisi näin jos koko pentue olisi kuollut toisten koirien toimesta tai Vilma olisi kuollut kun en olisi tajunnut että se koittaa synnyttää jos vaikka ensimmäinen pentu olisi jäänyt kiinni.

Voin kirjoittaa tämän, koska kerroin sen myös kasvattajalle.

Mielestäni on syytä olla rehellinen, mutta turhaa on kääntää veistä haavassa. Helppoa on olla se joka heittää ensimmäisen kiven, mutta kannattaa muistaa että jos joku meistä on kokonaan virheetön niin se ei ehkä puhu ihan totta.

Ensimmäisen pennun syntymän jälkeen päätin, että koitan nyt vaan elää hetkessä ja katsoa mitä tässä tapahtuu. On turha velloa sellaisessa katkeruudessa ja syyttelyssä kun se ei kuitenkaan hyödytä mitään. Parempi on kääriä hihat, ottaa pentua vastaan ja koittaa olla parhaansa mukaan avuksi.

Lisäksi olen vähän liiankin utelias elämän suhteen, mulla on aina sellainen olo että pääasia on että edes jotain tapahtuu! Koen tasapaksun elämän vähän liian tasaisena, oli se sitten positiivista tai negatiivista niin pääasia on että jotain tapahtuu. Nyt todellakin tapahtui eilen.

Toivon Vipun lapsille onnea elämään, pahoitteluni etten muistanut toivottaa teille jokaiselle tervetuloa erikseen kun "oli siinä vähän säpinää".

 Tytöt

 Pojat





lauantai 13. elokuuta 2016

Koiranpentuja, pentukoira ja siivousmietteitä




Vilma alkaa olla jo aika paksuna. Vielä viikon se on kotona ja sitten se lähtee kasvattajan luo.
Tavallaan mä olen aika rauhallinen, mä jotenkin uskon ja luotan että synnytys menee hyvin, pentujenhoito menee hyvin ja kaikki muutenkin menee hyvin.
(Kuvissa se läähättää koska on maannut kuuman takan edessä syömässä puruluuta.)

Vilman kasvattaja on varsin kokenut pitkänlinjan kasvattaja joka ihan takuulla tietää mitä pitää tehdä. Eriasia jos Vilma jäisi kotiin synnyttämään niin olisin aivan hermona.  

Tottakai se mietityttää miten sitten se kotiinpaluu sujuu. 
Sennillä ja Vilmalla on nyt ollut hyvin rauhallinen jakso, onneksi hormonit vaikuttivat Vilmaan niinpäin että se on ollut hyvin rauhallinen ja "seesteinen". 
Selvästi se on muuttunut, se ei aluksi oikein tykännyt Busterista ja sen vouhotuksesta, 
nyt se saa "kietoa Vilman pikkusormensa ympärille".  
Hyvää etukäteissiedätystä pentuihin on viettää aikaa pennun kanssa.

Sitten tietenkin mietityttää Irja. Se on voimakkaasti Vilman ystävä. 
Ne makailee aina yhdessä, 
ja torstaina kun otin Vilman töihin Irja alkoi ulvoa kun se joutui jäämään kotiin. 

Ehkä mun on pakko ottaa ensiviikolla sekin töihin. Vilmaa on melkein pakko pissattaa päivällä, 
tai sitten saa siivota Vilman pissaa sisältä.
Mä en kauhean mielelläni ota töihin kahta koiraa enempää, 
mutta mitäpä sitä multa kysymään...
Ja Busterihan mun on jokatapauksessa pakko ottaa, 
tai muuten saa siivota Busterin pissaa.

 







Busteri kasvaa ja vauhti kiihtyy. Ensiviikolla on jo toinen rokotus, se on tavallaan sellainen merkkipaalu ettei enää kotona ole "sylivauvaa". Nyt vasta on irronnut ensimmäiset maitohampaat, en ole varma tuntuuko vaan että muilla pennuilla olisi hampaita vaihtunut aikaisemmin?! Voi olla että muistan väärin.
Lopulta näistä pentuajoista muistaa niin vähän, vaikka 11 vuoden sisällä meillä on ollut 8 pentua! Tosin aikaisemmin laskin että 7, onkohan tämäkään oikea luku?!

Busteri on osoittautunut peloistani huolimatta aika helpoksi pennuksi. Tietysti kun se on päivisin töissä mukana se ei ehkä ole ihan niin villi mitä se voisi olla iltaisin. Se on vähän sellainen hassuttelijapentu, ainakin vielä.  Lisäksi se on jotenkin huvittavan rumannäköinen rotunsa edustaja, siitä ei todellakaan tule mitään kedon kauneinta kukkasta. Ruma poika nimeltä Puppeli.

Nyt vaan on vähän enemmän hermoja kiristellyt Allin karvanlähtö. Vaikka sitä kuinka harjaa ja karstaa pohjavillakarstalla niin karvaa on kokoajan lattialla, sohvalla ja sängyssä. Harva asia kotona inhottaa mua yhtä voimakkaasti kuin lattialla lainehtiva koirankarva!

Se saa kaiken näyttämään hyvin epäsiistiltä ja likaiselta. Mika imuroi yhtenä päivänä kolme kertaa, eikä sekään auta mitenkään.  Busteri nyhtää karvaa niin että sillä on välillä hampaanvälit ihan karvoissa. Kai se kohta loppuu, sen on ihan oikeesti pakko loppua!!!





Pitäähän sitä oikeasti olla vähän kahjo itsekkin että tykkää tälläisestä elämänmenosta. Kotona meno on välillä niinkuin sirkuksessa. Lattialla on paskakasoja, pissalänttejä, karvaa ja hiekkaa vieri vieressä niin että heikompaa hirvittää.

Kävin eilen Ikeassa ja taas sellaisessa ympäristössä hyvin huomaa sen kuinka erilaista elämää me vietetään kuin normi-ihmiset.

Mä haluaisin sanoa että mua ei huvita ostaa Ikean tyylisistä kaupoista mitään, mutta valitettavasti tuntui huvittavan. Sitä kukkavaloa en ostanut joka olisi pitänyt nimenomaan ostaa, ei edes tullut mieleen.
Kirpparilta on mukavaa hankkia tavaraa, ainakin silloin kun sieltä löytyy jotain. Yleensä ei löydy mitään mitä tarvisin vaan nimenomaan sellaista joka puhuttelee siellä mutta ei enää kotona...

Oon saanut aikapaljon raivattua pois sitä kaikenlaista ylimääräistä tavaraa ja olen siis aikalailla trendin huipulla. Ja ennenkaikkea hirveän ylpeä itsestäni tällä saralla! Eipä olisi uskonut vielä muutamia vuosia sitten että alan arvostaa kotia missä ei ole joka paikka täynnä roinaa.

Edelleen pitäisi kuitenkin käydä kaappeja läpi, seuraavaksi aijon iskeä käsipyyhekasaan, hävittää ylimääräisiä pöytäliinoja ja muuta täysin epäolennaista kaappitavaraa. Jos tarvii kaksi kertaa vuodessa pöytäliinaa niin voiko silloin vaikka laittaa pöydälle lakanan? Tai verhon, tai jättää yhden pöytäliinan eikä kahdeksaa. Tai lainata jostain pöytäliinaa.

Olen vuoden katsellut tuota kaappia paheksuvasti mutten ole jaksanut tehdä sille mitään, ehkä kohta voisi aloittaa niin saisi sitten edes kesäkengät talveksi sinne eikä pyörimään eteisen lattialle.


 Ulkona sataa. Se tietää sieniä. Kivaa. Vaikka en edes menisi niitä keräämään, 
niin se on ajatuksena mukavaa. Sienet on kivoja.

Oikeastaan ihanaa kun koko viikonloppu on ihan auki, ei mitään suunnitelmia. Mä olen alkanut myös pitämään siitä ettei ole pakko tehdä mitään jos ei huvita. Ehkä ei kuulosta unelma-viikonlopulta että selaa 7h facebookia ja instaa, mutta onko sillä väliä?! Ihan turha koittaa antaa itsestään jotain aktiivista kuvaa, kun ei aina ole. Jos ei jaksa tehdä mitään, ei jaksa olla sosiaalinen, eikä edes nousta sohvalta niin onko pakko? Ei ole, onneksi. Taidankin ottaa päikkärit.






maanantai 8. elokuuta 2016

Ahdistusta

Mulla on nyt kova tarve kirjoittaa tämä aihe pois päästäni, joten annan sen nyt tulla. Kirjoitin muutama postaus sitten viitaten suhdetta isääni, ja koska itse inhoan mysteeri-päivityksiä ja muita "kerron teille vähän mutta en sitten paljastakkaan mitään" niin laitan nyt kertakaikkisesti itseni likoon.
Aihe on mulle todella vaikea, käsittelee itselleni erittäin epämiellyttäviä asioita ja sellaista aikaa josta todellakaan en haluaisi sanoa että "päivääkään en vaihtaisi pois". Voisin vaihtaa kevyesti jopa vuosia pois. En ole kertonut näistä kovin syvällisesti monellekkaan ihmiselle.

Jos isä ei olisi kuollut en voisi aiheesta kirjoittaa, mutta koska on, niin mun on tavallaan turvallista kertoa asiat omalta kannaltani.

Ymmärtääkseni isääni ja hänen toimintaansa on kerrottava että mun isä on ollut kaunistelematta lähes fundamentalistinen omassa uskonnossaan. Vanhempani ovat ennen syntymääni kuuluneet "uskonlahkoon" jossa voimakkaasti korostettiin ihmisten käännyttämistä. Millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä montako sielua sai pelastettua. Jos ei itse tehnyt tarpeeksi, menetti myös itse oman taivaspaikkansa noin karrikoidusti.
Itse en ihan hirvesti edes heidän tästä ajasta tiedä, en ole edes halunnut tietää. Veljeni on vähän enemmän perehtynyt aiheeseen ja hän on jotain kertonut siitä.

Mun lapsuus on siis ollut tietyllä tavalla aika erikoinen. Vanhimpana lapsena mun kasvattamiseen on eniten panostettu niinkuin monesti perheissä tehdään. Loppujen kohdalla sitten vähän kyllästytään ja lapset kasvavat siinä sivussa. 

En tässä kauheasti kirjoita lapsuudestani vaan enemmänkin siitä ahdistuksesta jonka tämä kaikki jätti jälkeensä ja miten siitä olen (lähes) selvinnyt.

Olen ollut ahdistunut lapsesta asti. Sitä ei vaan silloin ymmärtänyt. Ja toisaalta miten olisin voinut edes nimetä sitä, kun en oikein itsekkään ymmärtänyt mikä mulla oli. Koin voimakkaita pelkotiloja, ja niiden sitten jälkiseuraamuksena taas sitä ahdistusta.

Aikuisena opin luovimaan ahdistuksen kanssa, välillä se oli voimakkaampaa ja välillä lievempää, en kuitenkaan koskaan puhunut siitä kenellekkään. Erikoista ehkä, että ensimmäinen aviomieheni ei tiedä tästä asiasta mitään!

Eromme jälkeen koko maailmankuvani romahti. Ero itsessään oli hyvä ratkaisu, tavallaan tajusin sen heti. Ero kuitenkin merkitsi sitä, että kaikki se mitä olin tehnyt miellyttääkseni isää oli taas alkutekijöissään. Olin halunnut (tai ehkä jopa pakottanut) ex-mieheni naimisiin vain täyttääkseni isäni toiveen. Kuinka sairas ihminen voi miellyttämisenhalusta olla?!

Mikan tavatessani olin siis aivan raunioina henkisesti. En ollut käsitellyt eroa ollenkaan, olin vain selvinnyt.
Olimme olleet kuukauden yhdessä kun mulle tuli ensimmäinen paniikkikohtaus. Niitä tuli töissä ja kotona, ahdistus oli aivan valtavaa.

Miltä ahdistus tuntuu? Sitä on sanallisesti aika hankalaa selittää mutta se on mulla tunnetta että joku painaa keuhkoja kasaan, hengittäminen on tavallaan vaikeaa ja ilmaa pitää kokoajan haukkoa. Siihen liittyy tunne että kurkkua kuristaa, mutta pahinta on se pään sisäinen kaaos.

Mulla saattoi päässä pyöriä päiviä yksi ja sama lause, joku omituinen kohtaus vaikka ahdistamana pitämästäni elokuvasta tai muuten vaan joku yksittäinen asia.
Aistit on tavallaan ihan yliherkkinä, pelkää ihan tavallisia ääniäkin, kerran en tuntenut Mikaa kun se tuli kotiin ennenkuin se alkoi puhua. Lapsena pelkäsin mm. meidän olohuonetta.

Tähän liittyi painajaiset, usein ahdistuskohtaus sai alkunsa juuri näistä painajaisista. Kutsuin niitä saarnaajauniksi. Unessa mulle joku saarnasi jumalan sanaa hyvin kiivaasti, yleensä olin jossain nurkassa käpertyneenä enkä päässyt mihinkään pakoon. Heräsin hikisenä, paniikissa ja sitä oloa sitten kesti välillä useamman päivänkin.

Lapsena ja vähän vanhempanikin koitin joskus epätoivoisesti miettiä kuinka saisin itseni kääntymään uskoon. Siihen myös yleensä liittyi se ahdistava tunne, että muhun voidaan vaikuttaa yli mun oman tahdon. Tätä asiaa on todella vaikeaa selittää, mutta se tuntuu todella hirveältä.

Sain lähetteen mielenterveystoimistoon jossa hoitajan kanssa kävin juttelemassa. Siellä lähinnä puhuin erosta, lapsettomuudesta ja hiukan pintapuolisesti isästä mutta siinä vaiheessa en edes tunnistanut sitä asiaa.
Koin että puhumisesta oli apua, mutta koska mua ei todettu masentuneeksi niin oikein näitä käyntejäkään ei sitten jatkettu. Hoitaja kyllä kertoi, että heillä on alkamassa jonkinlainen itsetuntoryhmä jota suositteli mulle. Se tuntui silloin pelastavalta oljenkorrelta, jäin siis odottamaan ryhmän alkua ja yhteydenottoja. Odotan niitä edelleen...

Kohtauksia tuli "sarjana", ne kestivät päivästä kahteen, joskus pidempään. Mulla oli joskus niin paha olo että Mika joutui tuudittamaan mua sylissä koska mikään ei auttanut. Siinä vaiheessa jotenkin sellainen sydämenlyöntien kuuleminen rauhoitti. Voitte kuvitella miltä se tuntui, pelkäsin aivan tosissani että Mika jättää mut ja toisaalta että sekoan kokonaan.  Jos ensimmäinen olisi tapahtunut en todellakaan olisi tässä nyt.

Vaikka tämä on ollut äärimmäisen raastavaa, ja painajaismaista, niin toisaalta voiko enempää luottaa ihmiseen joka kaiken tälläisen jälkeen on pysynyt rinnalla?! Ja koska oli pakko puhua, niin sitten puhuttiin. Jossain vaiheessa Mika sai musta kaivettua esiin sen, että musta kokoajan tuntuu etten kelpaa. En kelpaa vanhemmilleni, (en kelvannut ex-miehelleni, enkä varmaan kohta enää kelpaa sullekkaan...byääääää....) ole koskaan kelvannut.

Muistan edelleen hyvin kirkkaasti sen hetken kun Mika sanoi, että miksi mä en soita mun äidille ja kysy asiaa. Koitin vastustella, mutta se vaan lempeästi pakotti mut soittamaan. Sain vain sanottua, että "Ootteko te koskaan rakastanut mua vaikka mä en ole uskossa". Äiti kuulosti hyvin järkyttyneeltä, ja itkien sanoi että "Voi Maria, sellastako sä olet luullut". Itkin niin etten pystynyt enää puhumaan joten lopetin puhelun. En enää muista soitinko uudelleen ja sanoin että toivoisin että äiti sanoisi isälle ettei enää puhuisi mulle mitään uskoon liittyvää koska se ahdistaa mua todella paljon vai laitoinko vaan viestiä. Isälle en uskaltanut sanoa mitään.

Tämän jälkeen jossainvaiheessa otin yhteyttä Uskontojen uhrien-tukeen. Vaihdoin sinne muutamia sähköposteja, mutta en pystynyt menemään mihinkään ryhmätapaamiseen. Kokoajan oli se tunne, että en jaksa enää yhtään kantaa kenenkään muun kokemuksia, hyvä kun omianikaan.

Noin 1,5v. meidän seurustelun alkamisesta oli isän 60v. juhlat. Isä tottakai halusi pitää seurat.Sanoin etukäteen äidille, että mä voin tulla auttamaan juhlien laittamisessa mutta niihin juhliin en jää.

Isälle tietenkin oli kova pettymys etten jäänyt juhliin, vaikka tässä vaiheessa isä ehkä hiukan alkoi edes auttavasti ymmärtää että mulle tulee paha olo siitä että mua koitetaan väkisin käännyttää. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pystyin jotenkin nousemaan isän tahtoa vastaan, vaikka vielä kotimatkalla mietin että pitäisikö vaan mennä takaisin ja altistaa itsensä sille kaikelle mitä ei halua.

Tästä ei sitten enää mennytkään montaa kuukautta kun isä sairastui vakavasti. Isä oli sairaalassa 10km päässä meistä, mutta en pystynyt käymään sairaalassa kuin kerran. Silloinkin isä selitti hyvin tuohtuneena jostain tuttavastaan jonka tytär on kääntynyt jehovaksi "kiusaksi vanhalle äidilleen". Nämä aina satutti mua todella paljon, koska en aivan tiennyt onko ne tarkoitettu ohjeeksi mulle itselleni, yleistä jutustelua vai mitä. En kuitenkaan pystynyt pyytämään isää olemaan hiljaa, lopettamaan "saarnaamista" tai puhumaan jostain muusta. Pelkäsin sairaaloisesti että isä voi ajaa mut nurkkaan kuten niissä unissa, tilaan jossa en enää hallitse itseäni ja jossa mulle saa tehdä mitä vaan vaikka en halua.

Kuitenkin tilanne oli hyvin ristiriitainen koska mulla oli tavallaan myös toinen isä, jonka kanssa käytiin kalassa, nautittiin luonnosta jne. Isä soitteli ja kyseli miten meidän koirat voi, kuinka Mikan metsästysreissuilla on mennyt, joka kantoi siilejä omille ruokintapaikoilleen ja joka nautti hölmöistä puujalkavitseistä ja ihmisten auttamisesta. Isä joka lähti 15min varoajalla korjaamaan mun autoa 100km päähän, isä jonka kuitenkin koin rakastavan mua.

Se isä oli tavallaan ihan eri näköinenkin kuin se isä jota pelkäsin. Tällä "hyvällä" isällä oli erilainen äänikin, vaikka kyseessä oli yksi ja sama ihminen. Aikuisena näin tottakai enemmän tätä hyvää isää, mutta se toinen siellä takana oli niin vahvasti iskostunut mun päähän etten saanut sitä "hyvää" nousemaan mielessäni ykköseksi.

Isä kuoli vajaan vuoden sairastamisen jälkeen. Olin tottakai hyvin järkyttynyt, kukapa ei olisi.

Isän kuoleman jälkeen mulla tuli ensin kauhea voitonriemu. Vähän sellainen "ha haa, eipä auttanut rukoukset ei". Olin niin täynnä vihaa isää kohtaan etten pystynyt edes suremaan. Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se, että isänisä tappoi itsensä neljä päivää ennen isän kuolemaa, ja sitten vielä oli meidän häät!

Pelkäsin isän hautajaisia ihan hysteerisesti, niistä en voisi olla pois kuten 60v. juhlista. Koitin vaatia äidiltä että hautajaiset pidettäisiin hiljaisina, mutta niin ei nyt voitu tehdä vaan koska tyttärellä oli hiukan traumoja.
Päätin, etten kuuntele niitä ylistyspuheita isäni erinomaisuudesta uskovaisena vaan ramppasin ulkona, seurakuntatalon alakerrassa ja vessassa vuoronperään kun isän "lahkotoverit" kävivät pitämässä puheita. En tiedä mitä ihmiset mahtoivat ajatella, ihan sama. Äiti oli hautajaisten jälkeen kovasti pahoillaan että olin joutunut kestämään ne, mutta mitäs sille nyt oikein voi.

Häiden jälkeen olin ihan takki tyhjänä. Siinä vaiheessa alkoi olla sellainen olo, että mä en enää ihan oikeasti kestä tätä ahdistusta.
Olinhan myös ollut varma, että kun menemme naimisiin Mika viimeistään tajuaa millaisen epäonnistuneen ihmisen kanssa se on ja jättää mut kuten ensimmäiselläkin kerralla kävi. Se koitti vakuutella aina vaan uudelleen että haluaa juuri mut vaimokseen ja rakastaa mua enemmän kuin mitään muuta. Ihanan helppoa elämää...

Mikan lisäksi oikeastaan Mikan Mumma oli ihminen jolle pystyin jotenkin kertomaan pahasta olostani. Muuten se oli hyvin vaikeaa, koska tuntui ettei sitä kukaan pysty ymmärtämään.
Näiden kahden lisäksi menin sitten töissä juttelemaan pomoni kanssa. Sanoin hänellekkin että mulla on sellainen tunne että mun on pakko saada jotain apua, ja pomo käski soittaa työterveyteen. Sieltä mut ohjattiin psykologille.

Kävin psykologilla 6 kertaa, ensimmäisellä kerralla tuntui että vihdoin joku kysyi että mitä itse esimerkiksi ajattelen jumalasta. Koitin selittää psykologille useampaan otteeseen että "Isä sanoi..." mutta hän vaan aina pyysi mua uudelleen kertomaan mitä mä itse ajattelen. Itkin melkein kokoajan, roskis oli ihan täynnä niistettyä paperia.

Ensimmäistä kertaa mulle tuli tunne että mulla saa itsellänikin olla ajatuksia, ja että ne isän ajatukset ei ole mikään ehdoton totuus. Psykologi myös luki mulle että mitä esimerkiksi uskonnonvapaus tarkoittaa.

Hän myös kertoi, että hengellinen väkivalta on voimakasta henkistä väkivaltaa ja sitä muhun on juuri käytetty. Hän käytti myös nimitystä aivopesu. Tämä kaikki oli todella tärkeää, tosin kuudennen kerran jälkeen psykologi sanoi, ettei oikein pysty mua pidemmälle auttamaan vaan mun kannattaisi koittaa puhua esimerkiksi jonkun papin kanssa.
Tämä taas tuntui todella vaikealta ajatukselta, koitin äidiltäkin kysyä että mitä mieltä se tästä olisi. Tietysti omien lähtökohtiensa perusteella hänkin epäili voisiko se olla mulle hyvästä, tai ainakin käski etsiä "hyvin liberaalin papin".

Psykologilla käyntien jälkeen jotenkin mulla alkoi se paraneminen edistymään. Aluksi oli hyvin ahdistavaa että tavallaan tämäkin oljenkorsi oli nyt käytetty, mutta laskin vielä että jos tuntuu että mun on pakko saada apua niin "pappikortti" on vielä käyttämättä. Muutaman kerran etsin jo Mikan rippipapin puhelinnumeron koska Mika uskoi että hän voisi olla oikea henkilö mutta se sitten jäi aina käyttämättä oman pelkoni takia.

Psykologi oli myös selittänyt kuinka tärkeää olisi että pystyisin äitini kanssa puhumaan asiasta. Aluksi koitin suojella äitiä, mutta kun vauhtiin pääsin niin voi pojat tätä asiaa on sitten jauhettu kyllästymiseen saakka äidin kanssa. Jossain vaiheessa pyysin ettei aiheesta enää puhuttaisi koska en vaan enää jaksanut. Tuntuu, että asia on nykyisin enemmän menneisyyttä ja toisaalta isän ylenmääräinen syyttely ei johda mihinkään. Olen ikäänkuin ymmärtänyt myös isän olleen uhri, sairaalloisen uskonnon uhri.

Muutama vuosi sitten jouduin tilanteeseen joka ennen olisi laukaissut ahdistuksen satavarmasti. Töissä mua ja työkaveria tuli joku "kiihkouskovainen" käännyttämään. Hän hurmoksessa saarnasi, ja ihme kyllä sanoin sanottua, että emme ole kohderyhmää ja en halua yhtään lippusta, lappusta enkä kirjaa. Enkä kuulla mitään.
Tärisin, pulssi hakkasi varmaan kahtasataa ja olin hiestä märkä mutta olin saanut noustua tälläisessä tilanteessa.
Tämän jälkeen aika pian näin unta joka alkoi kuin saarnaajauni, mutta yht´äkkiä nousin sieltä maasta, huusin että puhukaa niille joita kiinnostaa ja lähdin unessa kirkon ovesta ulos. Herätessäni mut valtasi käsittämätön rauhan tunne, mä olin voittanut mun unien demonit.

Ahdistusta tulee vielä sillointällöin, saan sen kyllä houkuteltua esiin. Esimerkiksi kerroin viimetalvena joitain lapsuuskokemuksiani ystävälleni ja alkoi hyvinkin nopeasti kurkkua kuristaa. Nykyisin se menee kyllä kohtuullisessa ajassa ohi, ja olen oppinut nopeasti sanomaan jos se alkaa ja samalla koitan kuulostella itseäni mitä alitajunnalla on sanottavaa.

Uskon että mun piikkikauhu on tavallaan "sukua" tälle ahdistukselle, siihen liittyy samanlainen tunne että mun on pakko suostua sellaiseen mitä en halua. Sekin olisi asia joka olisi varmasti hoidettavissa, jos oikein tosissaan ottaisi asiaksi.

Jotenkin musta nykyisellään tuntuu, että koska mä olen kestänyt niin paljon paskaa oman pääni sisältä mulla on oikeus tähän onnellisuuteen. Me ei olla Mikan kanssa päästy mitenkään helpolla meidän yhteisessä elämässä, ja siksi sitäkin jotenkin arvostaa vielä enemmän.

Olen valtavan onnellinen siitä että mulla on äiti joka on jaksanut olla mun tukena tässä prosessissa. Ei ole helppoa kun ymmärtää että omat teot ovat aiheuttaneet lapselle niin suuria traumoja. Multa on pyydetty niin paljon anteeksi ettei enää tarvitse. Kiitos Äiti. <3

Psykologi sanoi silloin, että siihen nähden kuinka voimakkaasti muhun on vaikutettu että "sä olet harvinaisen järjissäsi". Mä en ole koskaan edes suunnitellut itseni vahingoittamista, en ole ajautunut väkivaltaisiin suhteisiin, tai alkanut esimerkiksi myymään itseäni joka kuulemma on tavallaan yksi ikäänkuin itseinhon ja arvottomuudentunteen "huipentuma".

Mut on ehkä pelastanut se että mulla on aina ollut aika positiivinen elämänasenne. Mä olen kaikkien huonoimpienkin päivien aikana ajatellut että "huomenna kaikki on paremmin". Sen lisäksi mulla on aina ollut niin paljon tekemistä ettei ole ehtinyt ylenmäärin vaipua masennukseen enkä kai ole kauhean masennusherkkä ihminen. Lisäksi vielä olen ammatillisesti kokenut että olen löytänyt oman paikkani.
Tuskin koskaan voin kiittää Mikaa tarpeeksi siitä että se on jaksanut nämä mustat ajat, onneksi se jaksoi silloin uskoa että parempaan päin ollaan menossa. Meidän yhdessä kokema lapsettomuus ja siihen liittyvä paha olo on kuitenkin kevyttä kauraa tähän verrattuna, vaikka ei sekään helppoa ole ollut.

Mua suorastaan raivostuttaa ihmiset jotka valittaa ja narisee joka asiasta. Tekisi mieli sanoa joskus että jos teillä olisi ollut oikeasti vaikeaa te olisitte ihan hiljaa. Ja sitten samaan hengenvetoon tietää, ettei tässä itsekkään mitään pyhimyksiä olla. Sitä vaan unohtaa kuinka helppoa on olla kun kaikki on hyvin.















perjantai 5. elokuuta 2016

Aku Ankka-paitainen nainen




 
Ostin kirpparilta XXL kokoisen Aku Ankka t-paidan parilla eurolla ajatuksella että teen siitä hihattoman tunikan/mekon/paidan tai mitä nämä nyt ovat. Paitaa tuskin oltiin koskaan edes kokeiltu. En välttämättä ihmettele.

Eilen sitten leikkasin yhden vanhan paidan saumoista auki, vetäisin ne t-paidan päälle ja saksin siitä näillä kaavoilla vähän kapeamman ja "avaramman". Ajattelin, että paidan alla kannattaa pitää jotain toppia tms. ettei kaikki vastaantulevat näe välttämättä rintsikoiden väriä ja malliakin. Vaikka luin jostain iltalehdestä että "sivutissi on muodikas". En tiedä onko se muoti vielä rantautunut Etelä-Pohjanmaalle.

Vedin aamupäivällä Ankka-paidan ohuen pitkähihaisen paidan päälle ja lähdin Asuntomessuille kun siellä oli Viherympäristöliiton ammattilaispäivä. Hyvä idea, mutta oikeasti siellä oli ihan niin kuuma että välttääkseni lämpöhalvauksen se paita oli ihan pakko ottaa sieltä alta pois ja sitten esitellä niitä rintsikoita. :P

Elämäni mies onnistuu saamaan musta aina huomattavan kummallisia kuvia, mutta tollanen se paita nyt on. Tykkään kauheasti. Mulla on juuri sellainen vaatemaku kuin yleensä lähes nelikymppisille naisihmisille suositellaan.

Aurinkolasit on syytä pitää päässä koska silmänaluset on ihan mustat. 4h:n yöunet vaatii hiukan veronsa. Olin illalla Vauhtiajoissa ja olin kotona 3.30. Mutta oli sen arvoistakin. Pitäisi useammin tehdä jotain sellaista hyvinkin epäsopivaa. Kuten ottaa arkipäiväkänni.