perjantai 21. huhtikuuta 2017

Muistin juuri unohtaneeni



Tiedätte varmaan tunteen kun on ihan täydellisesti unohtanut jotain. Olen tänään erityisen lahjakkaasti unohtanut saman asian kaksi kertaa, nimittäin hakea hevi-hävikkiä kaupasta.

Ensin aamulla sieltä soitettiin että ootko tulossa kun tavaraa on niin paljon ja kellokin oli enemmän kuin yleensä kun siellä käyn. Eipä enää ehtinyt lähteä kun työtkin olivat jo alkaneet ja hemmetti että nolotti. Sovin että haen tavarat töiden jälkeen. Kirjoitin jopa lapun etten vaan unohda!
Töissä oli täys hulina, hirveästi kaikkia asioita ja kun lähdin kotiin oli sellainen olo että ihan niinkuin olisi pitänyt tehdä jotain.

Kyllä se sitten palasi aika nopeasti mieleen kun kaupasta soitettiin kun olin jo ajanut 30km autolla kotiin. Ja koska olen senverran periaatteen ihminen että kun olen luvannut ne hakea niin pissatin koirat, odotin 5min että Mika tuli kotiin ja sain antaa sille pusun ennenkuin se lähti mökille ja lähdin takaisin Lapualle (30km sivu) ja hain ne eläinten sapuskat.

Kirosin itseäni aika lahjakkaasti.

Mulla on jonkinasteista ylivilkkautta ja keskittymishäiriötä. Ei diagnoosiksi asti, mutta tunnistan kyllä näitä piirteitä. Olen opetellut kirjoittamaan ylös asioita koska ihan takuulla muuten unohdan ne ja huomaan että jos on liikaa ajateltavaa en meinaa saada "ajatuksia pysymään kasassa".

Näiden ominaisuuksien vastapainona mulla on suorastaan huikea mielikuvitus, pystyn hetkessä lentämään kauas tulevaisuuteen tai keksimään asioihin mitä mielikuvituksellisempia ratkaisuja.

En ole ennen tätä ominaisuutta mitenkään kauheasti arvostanut itsessäni mutta mulla on maailman paras esimies joka säännöllisesti muistaa kehua kuinka upeaa se on että "mulla on rajaton mielikuvitus" ja on käyttänyt tätä meikäläisen ominaisuutta hyväksi jopa omissa opiskeluissaan kun ollaan yhdessä ideoitu ongelmiin ratkaisuja.
Sellaista pomoa ja ihmistä ylipäätään ihailen valtavasti joka osaa antaa ihmisille ja heidän ominaisuuksilleen tilaa ja arvostaa niitä. Ja kestää joskus pienet ylilyönnitkin...

Niin, miksi mulla sitten on niin paljon ajateltavaa. No yksi näistä syistä on mökki. En halua tehdä blogista mitään mökkipäiväkirjaa enkä siksi ala kirjoitella joka kerta jotain jos mökillä on käyty ja mitä siellä on tehty. Varsinkaan, kun siellä ei toistaiseksi voi oikein tehdä mitään mistä haluan ylipäätään kirjoittaa kuten pihassa möyriminen.
Mulle päivityksen aiheeksi ei riitä se että laitoin uuden verhon ja peiton sohvan päälle. Kaikki kunnia sisustusblogeille, tykkään niitä lukea mutten koe saavani yhtään mitään jos itse alkaisin kirjoittaa sellaisesta asiasta mikä ei ole intohimo.

Mutta se mökki. Siellä olo nostaa niin paljon ajatuksia. Voiko tuosta mökistä tulla meidän koti? Miten elätän siellä itseni? Voisiko musta olla esimerkiksi yrittäjäksi?
Näihin kolmeen peruskysymykseen voi liittää jokaiseen tuhatsatamiljoona erilaista ajatusta. Voitte arvata paljonko mulla aivot kiehuu kun joka käänteessä mietin kaikkia niitä asioita.

Musta tuntuu että mä olen nyt elämässäni jotenkin niin suuren äärellä että mun on vaikeaa sisäistää sitä. Kun on sellainen kaikki-heti-mulle-nyt- ihminen niin ei meinaa millään pystyä ajattelemaan että pitäisi edetä hitaasti, rauhassa, punnita kaikki käänteet ja asiat miljoonaan kertaan.

Siinä muutama puolimätä omena ja pari kuivunutta viinirypälettä ei ihan kauheasti saa tilaa ajatuksissa.

Mulla on nyt vapaa viikonloppu kun jäin kotiin vaikka Mika lähti taas mökille kalaan Allin ja Busterin kanssa. En halua tai voi joka viikonloppu jättää eläimiä jonkun muun vastuulle, tosin Ottopoika on kyllä erittäin hyvin lampaat hoitanut. Olen koittanut muistaa kehua siitä, nimittäin kun ihminen hätinä osaa hoitaa itsensä niin ei ole yhtään pahitteeksi kehua siitä että hoitaa eläimiä esimerkillisesti. 

Ja nyt sitten on olo, että pitäisi tehdä ihan kauheasti kaikkea kun on laatuaikaa yksin. Ihan kuin me yleensä Mikan kanssa kauheasti rajoittaisimme toistemme tekemisiä...
Mutta ainakin pitäisi siivota kanala, käydä kirpparilla etsimässä uusia farkkuja, valokuvata koiria, lampaita, kevättä ihan mitä vaan,  mennä huomenna kaverin luo "aktiivikyläilylle" jossa leivotaan ja ehkä saunotaan.

Sen lisäksi voisi toki alkaa keriä lampaita mikäli ne ylipäätään tarkenevat ulkona ilman karvaa, siivota, pyykätä, järjestää tavaroita, vaihtaa petivaatteet ja kukkiin multaa ja vissiin tehdä vielä joka päivä joku pitkä lenkki koirien kanssa.
Oliko tämä jotain rentoutumista varten tämä viikonloppu, ei kauheasti kuulosta siltä.

Mutta pian laitan saunan päälle, käyn lenkillä, en ehdi katsoa Vain elämää mutta ehkä ehdin elää sitä vain elämää kuitenkin.




maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kaksi koiraa




Mä olen nyt jotenkin ihan järkyttynyt. Kaveri kysyi viimeviikolla että onko mulla autossa whippetit mukana, ja sanoin sille joo on, mutta vaan kaksi. No ei jumankauta, mullahan ei ole niitä enää kuin kaksi! Mulla on kaksi ikiomaa koiraa, joista toinen on 12v.

Eilen oltiin kaverin kanssa pellolla koirien kanssa, ja kyllä siinä meinasi suru tulla puseroon kun se 12v. ei oikein enää jaksa juoksennella samalla tavalla kuin kaksi vee, eikä se toinenkaan oikein juossut. Mitä iloa on juoksevasta vinttikoirasta joka vaan syö ruohoa eikä juokse mihinkään?! Onneksi se edes lämmittää kun se makaa sohvalla vieressä.

Mulla on myös koirarotukriisi. Haluanko mä ottaa edelleen vipukoita niin paljon etten mä onnistu keksimään muutakaan rotua joka edes orastavasti puhuttelisi, vai olenko mä vaan niin mukavuudenhaluinen, tylsä ja mielikuvitukseton etten edes jaksa nähdä vaivaa tutustua mihinkään muuhun rotuun?

Kun on tottunut siihen että koiria on paljon, on jotenkin ihan kädetön kun niitä ei ole paljoa. Tai siis onhan meillä koiria, mutta vääriä koiria.

Miksi mä en halua helppoa elämää? Miksi mä haluan vetää nyt tähän itsellenikin koiranpennun kun juuri tilanne olisi aika stabiili ja kahden/kolmen/viiden kanssa on tosi helppoa?! No mä en esimerkiksi voi ottaa sikoja jos ollaan enemmän ja vähemmän mökillä, mutta koiran voisin tietenkin ottaa.

Eilen kuvittelin mielessäni miten Vilma ja Senni juoksivat pellolla täynnä elämäniloa vielä viimekeväänä. Voi Senni, sen piti olla niin että Senni on vanhuuteen asti Vilman ystävänä ja ne vanhenevat yhdessä samaan tahtiin. Sen ei todellakaan pitänyt olla niin että Senni sekosi loputkin, melkein tappoi Vilman ja jouduttiin lopettamaan täysin ennenaikaisesti.

Mun on niin ikävä sitä kun vipukat juoksevat täysillä pellon päästä toiseen, sitä kun vesi lentää ja kurjet huutavat kevättä. Sitä kun kolme/neljä/viisi whippettiä kerääntyy yhdeksi kasaksi sohvalle ja nukkuvat toistensa sydänlämmössä. Mulla on liian vähän koiria.

Ja kova ikävä Senniä. :`(