maanantai 7. elokuuta 2017

Rakkaus ja onni



Erään lähiaikoina käymäni keskustelun perusteella tuli tunne kirjoittaa ei sen enempää eikä vähempää kuin rakkaudesta.

Ihanan helppo aihe. Mitä on rakkaus? Mistä tietää että rakastaa? Ettei vaan vahingossa mene sanomaan, että rakastaa, vaikka pitääkin toisesta, haluaa jakaa elämänsä hänen kanssaan ja "mun on hyvä olla just nyt" muttei ole varma rakastaako kuitenkaan.

Kuka edes keksi termin rakastaa?!

Itse ajattelen niin, että rakkaus on samaa kuin onni. Ohikiitäviä hetkiä. Sitä kun ei ihan kokoaikaa vituta.

Mitä enemmän miettii rakastaako vai ei, ja onko onnellinen vai ei, niin ihan takuulla alkaa tuntua ettei rakasta eikä ole onnellinen.

Tuskin yksikään vuosikymmeniä kestänyt liitto on pysynyt kasassa yksin sen rakkauden voimalla. Kyllä siihen aika paljon tarvitaan kykyä kestää sitä ettei nyt ihan kokoaikaa tunne ylimaallisia rakkauden tunteita.



Rakkauden teot ruokkii rakkauden tunnetta.
Arkipäivän rakkaus on enemmän "rakkautta" kuin mikään muu. Mitä se rakkaus sitten onkaan.
Kun tekee illalla toisellekin voileivän ja kaakaon ja vie sinne sohvalle telkkarin eteen pyytämättä, kun lumisena aamuna skrapaa toisenkin autonlasin että se myöhemmin lähtevä pääsee matkaan ilman käsien jäätymistä, sitä kun kuuntelee miten toisen työpäivä meni ja jos se oli hankala niin koittaa tsempata ja sitä että saunassa innostuukin puhumaan kaikesta maan ja taivaan väliltä ihan vaan siksi, että on kivaa jutella toisen kanssa. Sitä se on, että lähettää toiselle puhelimeen sydänhymiöitä vaikkei ole hääpäivä ja vaikka ei olisikaan erityisen kuumaa ajanjaksoa ollut petipuuhissa miesmuistiin. Sitä ihan tavallista elämää vaan.

Sitä on rakkauden teot, että ajattelee vähän enemmän toista kuin itseään, se poikii valtavasti hyvää.
Sitä tunnetta, että haluaa tehdä toisen olon pikkuisen paremmaksi, sitä että haluaa suukottaa töiden jälkeen toista ja sanoa että ihanaa että olet juuri siinä. Omana itsenäsi, kaikkine virheinesi ja ärsyttävine tapoinesi. Keittiön ja eteisen välisellä alueella ihan tavallisena tiistaina.
Ei siihen tarvita valtaisia kulisseja ja torvisoittokuntaa huutamaan että "Täällä on rakkaus, tulkaa kaikki katsomaan!"



Jos jää odottamaan milloin onni ja rakkaus iskee, niin saahan niitä odotella. Ihmiselo on kuitenkin lopulta melko tasaista, ja olisihan se varsin kurjaa jos onneen ja rakkauteen tarvittaisiin jotain ihan ylimaallista. Ikävää olisi ajatella, että olin onnellinen vuosina -98 syyskuussa päivinä 15. ja 18. sen jälkeen on ollut vähän hiljaisempaa.
Monet varmaan nimeää onnellisimmiksi hetkiksi elämässään lasten syntymät, hääpäivän ja joku muu speciaali tapauksen. Harva edes muistaa, että tunsi olonsa hykerryttävän hyväksi kun istuttiin terassilla ja mietittiin missä ne keltaiset paskakärpäset majailee silloin kun ne ei istu siinä koiran caccakasan päällä kun niitä ei juuri koskaan näe missään muualla. Edellinen esimerkki saattaa olla kopioitu kirjoittajan omasta elämästä.

Vaikeina aikoina suhteessa ja elämässä ylipäätään tahtomisella on paljon isompi rooli kuin sillä rakkauden tunteella. Jos on päättänyt rakastaa, niin sitä kestää aika paljon. Tavallaan ihailen niitä entisaikojen avioliittoja, jotka lähtökohtaisesti päättyivät kuolemaan. Ei siihen, että kyllästyttiin vaan kun mikään ei enää ollutkaan niin hienoa kuin alussa missä alkuhuuma sokaisi pään ja kaikki toisen virheetkin nähtiin ihanan vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Älkää luulko etten tiedä että näissä suhteissa on voinut olla ongelmia...



Mitä haluan sanoa tällä kirjoituksella? Sitä, että älkää pelätkö rakkautta. Ei se pure. Ei sitä tarvitse tietää onko sitä tänään vai ei, siitä voi nauttia ihan ilmankin. Onnellinen voi olla vaikka kaikki ympärillä sortuisi. Jos luettelin rakkauden tilanteita niin onneen nyt vasta onkin aihetta! Siihen ei tarvitse edes ketään ulkopuolista.

Ei tietenkään kannata elää elämäänsä ihmisen kanssa jonka seurasta ei pidä, jonka tulevaisuuden näkymät ovat täysin erilaisia kuin omat, jonka kanssa ei voi olla oma itsensä hyvine ja huonoine puolineen, jonka kanssa ei kertakaikkiaan ole hyvä olla. Ei sellaisen ihmisen kanssa kannata alkaa "leikkimään rakkautta". Se on liian kuluttavaa.

Mutta kannattaako silloin pidätellä itseään jos tuntuu, että tässä minun on hyvä olla? Kannattaako säästää rakastan sinua- lausetta ja rakkauden tekoja jos niihin kuitenkin olisi kokoajan aihetta?
Ei rakkaus käyttämällä kulu, se vahvistuu. Hieno lause, eikä edes omakeksimäni.

Mielestäni onni ja rakkaus ovat ennenkaikkea asenne. Jokainen on itse vastuussa omasta onnestaan. Sitä ei voi kukaan muu tuoda, antaa eikä myöskään viedä pois. Onnellista ihmistä on helpompaa rakastaa kuin sitä jolle ei mikään koskaan ole hyvin.

Alla oleva kuva on otettu rippijuhlissa menneenä kesänä. Sinäkin päivänä olin onnellinen.


tiistai 11. heinäkuuta 2017

Siivouspäivä



Auta ihmistä, siivoa. Enkä tarkoita omaa kotia, vaan jonkun muun.

Laitoin paikalliseen Puskaradioon Facebookissa ilmoituksen että voin tarjota jollekin apua tarvitsevalle siivouksen. Idea tuli siitä kun siivosin Ottopojan kanssa hänen huusholliaan ja silloin sitä todenteolla tuntee itsensä käteväksi siivoojaksi kun toinen epätoivoisena levittelee käsiään ja sanoo ettei tälle mitään pysty tekemään ja hups puolessa tunnissa keittiössä imuri laulaa, tiskit pyörii koneessa ja vaatevuori on siirtynyt pesukoneen viereen.

Jos ei pysty antamaan rahaa, anna aikaa.

Sain useampia yhteydenottoja, joista valitsin kaksi. Ensin oli tarkoitus siivota vain yhdessä kodissa, mutta kuka voi päättää onko tärkeämpää siivota kodissa jossa on 4 erityislasta vai perheessä jossa on lapsi saattohoidossa? En minä ainakaan.

Toisessa talossa pesin ikkunat, toisessa ikkunoita ja vähän yleissiivousta sieltä täältä. Molemmissa äidit olivat suunnattoman tyytyväisiä, ja niin olin minäkin.

Siihen saakka kunnes tulin kotiin. Miten meillä voi olla näin sekaista ja likaista?! Käytin sitten kotona lauantaipäivän epätoivosiivoukseen vaikka olisi voinut olla ulkona nauttimasta elämästä. Kun kaikki on vanhaa huonolla tavalla niin ei se siivous vaan ole samanlaista kuin taloissa joissa ei ole vuosikymmenten pinttynyttä likaa ja ajan patinaa jota koirat saavat aikaan. Vaikka lopputulos olisi puhdas, ei se näytä samalta kun seinässä on koirien raapimia koloja mistä pilkottaa menneen vuosikymmenen sinistä maalia. Ja sitä on ihan turha maalata niin kauan kun koira hyppii samaan kohtaan jatkuvasti.

Mietin kuinka kätevä olisi sellainen koti jonka voisi vaan pestä painepesurilla ja kuivata lastalla lopuksi. Asuntomessut hei, mulla olis teille yksi idea...

Pidän tärkeänä sitä, että välillä herää omaan todellisuuteensa. Minä voin siivota jos minua vaan sattuu huvittamaan. Näissä taloissa äidit eivät oikein edes aina voi tai jaksa.

Ehkä meillä on aika korkea kynnys kestää likaa ja sotkua. Voiko muuta olla jos Allin karvanlähtö ei jotenkin ota loppuakseen, aina vaan irtoaa karvatolloja vaikka sitä on hinkattu kaikilla mahdollisilla harjaa etäisestikin muistuttavilla esineillä.
Puhumattakaan siitä paljonko koirat noin yleensä kantavat sisään likaa, karvaa, kuolaa ja paperisilppua.

Nemolla oli niin hauskaa lehteä lukiessa etten millään malttanut ottaa sitä siltä pois. Nyt se silppu on tuossa olkkarin keskilattialla. Käännän katseeni muualle.

Kiva olla lomalla, tänään haen lainaan tekstiilipesurin ja pesen auton. Kyllä se ärsytyskynnys ylittyy aina jossain vaiheessa ja hermoja alkaa kiristellä kaikki heinä, multa, lika ja irtotavara mitä autossa pyörii. Sitten kun auto on puhdas taas vannon etten enää ikinä päästä sitä samaan kuntoon kuin nyt. Ihan kuin tämän talonkin kanssa.



Oikeasti on ollut ihanaa olla lomalla! Olen vaan pyörinyt ympäri pihaa kuin pyörremysky, tehnyt paljon mutten mitään järkevää.
Paitsi purettiin Mikan kanssa sika-aitaus pois kun sikoja ei pihassa ole kahteen kesään ollut ja käytin tolpat siihen että viritin verkkoaitaan lisää korkeutta tien reunaan. Eipä mene enää pitkäkoipi aidasta yli, ja uskoisin että nyt alkaa aita olla niin tiivis ettei edes ali. Vilma on keksinyt nimittäin hauskan leikin että se menee aidasta läpi ja sitten juoksee etuovelle odottamaan että se päästetään sisälle. Seuraava ratkaisu on sähkölanka.

Radiossa sanottiin että suomalaisten lomabudjetti on 1500€. Pysykää kotona, ei mene rahaa! Äänessä on ripaus sarkasmia, mutta tuntuu että olen lomallakin yhtä mielikuvitukseton kuin normaalisti. Ei vaan oikein tule mieleen mitään mihin haluaisi mennä jos ei mökkiä ja kirpputoria lasketa.
Mulle riittää lomaksi se ettei tarvi mennä töihin. Ompahan aikaa siivota.











torstai 6. heinäkuuta 2017

#Ihan vaan koiranomistaja



Uuden pennun kanssa sitä taas alkaa kuvitella, että NYT minusta tulee aktiivinen koiraharrastaja! Se koiraharrastajien keskuudessa vähän keskivertoa katu-uskottavampi tyyppi.
Olenhan saanut sen oppimaan istumisen lähes 45% varmuudella ja se melkein ymmärtää mitä kirkkaasti kiljahdettu EI- tarkoittaa. Ainakin, jos se ei ole jyrsimässä keinutuolia.

Mitä kaikkia koiralajeja olikaan, koiratanssi, missä on lähimmät koirafrisbee-harkat, kuinka korkealle voi tokossa päästä ajokoiran kanssa jne.

Katselen kateellisina mitä muiden 5kk ikäiset osaa tehdä, kyllä nyt TÄMÄN koiran kanssa tehdään kaikki toisin että mekin ollaan 3kk päästä samalla tasolla.

Ei toisteta samoja virheitä kuin kaikkien muiden kanssa tähän asti. Ei anneta sen opetella kiskomaan hihnassa, jos se joskus kiskookin hihnassa niin ainakaan sen ei anneta ikinä hypätä autosta ilman lupaa, herraparatkoon. Tai räsyttää naapurin koirille...
Ja ihan joka kerta huomisesta lähtien sen täytyy istua ennen kuin se pääsee ovesta ulos, paitsi silloin kun ei itse muista...

Mikäli vanhat merkit edes yhtään pitävät paikkaansa, niin mätsärissä on saatettu käydä joitain kertoja, mutta muuten mitään ihmeellisempää aktivoitumista ei ole tapahtunut. Kun se vetää remmi soiden ketunjälkiä pitkin sitä kehutaan eikä edes muisteta että arkielämässä sama taito on hitusen kiusallinen ja olkapää-epäystävällinen.

Jossain vaiheessa todetaan, että tämänkin kanssa on luovutettu. Heitetty hanskat tiskiin. Se osaa edelleen istua 45% todennäköisyydellä, sen kanssa voi ehkä mennä kylille lenkille, ei juurikaan muuta. Siitäkin tuli "ihan vaan metsästyskoira".

Ja että itse edustaa sitä "ihan vaan koiranomistaja"- tyyppiä joka ei todellakaan halua kilpailla missään (paitsi joskus ihan huvikseen), sitä joka nauttii eniten siitä että pääsee koirien kanssa lenkille töiden jälkeen ja jonka mielestä koirat ovat ihan vaan parhaita kun ne ovat. Ei siitä sen enempää.

Sitten taas tuleekin uusi koira, ja taas on suuria suunnitelmia valmiina...

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Avoimet puutarhat- tapahtuma 2.7 "Satakuntakierros"



Avoimet puutarhat- tapahtuma järjestetään vuosittain, kuka tahansa voi avata pihansa ja porttinsa yhden päivän ajaksi ja toivottaa kävijät tervetulleiksi tutustumaan omiin takapihoihinsa ja salaisiin maailmoihin. Tykkään.
Avoimien puutarhojen nettisivuilta löytyy tapahtumaan osallistuvat puutarhat.

Päätin että tänä vuonna lähden johonkin uuteen suuntaan, ja koska Rauma-Pori akselilla oli paljon pihoja niin sain kaverinkin houkuteltua mukaan. Mökiltä matkaa ei tullut kuin vaivaiset 150km, ei juuri mitään kun pääsee näkemään miten joku muu on istuttanut samat kasvit kuin itse.

Käytiin melko kattava setti: taimimyymälä jossa näyteistutukset, 2 yksityispihaa, yksi julkinen kohde sekä siirtolapuutarha missä avoinna oli 13 pihaa. Ei kylläkään jaksettu kiertää niitä kaikkia vaan 6 riitti sitä laatua.


Rauman Seminaarin puutarhassa oli näytealueet hyötykasveille sekä kesäkukille. Halusin työni takia katsomaan niitä, jos saisi jotain ideaa mitä voisi itse toteuttaa Jokilaaksossa.
Siinä mielessä paikka ei kyllä antanut mitään uutta, paitsi sen toteamuksen että "kyllä meillä on paljon paremmat näytealueet!" Toisaalta, ei sekään huono huomio ole.





Osa rakennuksista oli vanhoja ja tietenkin tosi hienoja, ja päästiin käymään sisätiloissa puutarhaosastolla joissa oli kasvihuoneen ja viherhuoneen yhdistelmä. Viherhuoneessa oli tosi kivoja viherkasveja! Erityisesti hirvensarvisaniainen oli oikeasti ihan hirven sarvien näköinen kalloineen kaikkineen, nyt ensimmäistä kertaa ymmärrän kunnolla sen nimen.





Tästä suunnattiinkin Helistön siirtolapuutarha-alueelle. Alue oli vähän erinäköinen kuin ne mitä olen aitojen takaa aikaisemmin kurkistellut siirtolapuutarhoja. Tontit olivat ehkä jopa yllättävän suuria, samoin mökit. Päästiin käymään jopa kahdessa mökissä sisällä! Upeita pikkukoteja, joissa oli 35neliössä ihan kaikki mitä elämiseen tarvitsee saunoineen kaikkineen. Mini-omakotitaloja. Käytännössä samanlaisia oli viimevuonna pari Asuntomessuilla.

Ja taas tuli mieleen, että jos me joskus muutetaan kokonaan mökille haluan että sinne otetaan joku suunnittelija suunnittelemaan miten kaikki toiminnot on järkevää sijoittaa. Ettei tarvitse moneen kertaan remontoida tai vastaavasti elää loppuelämä epäkätevän kodin kanssa. Pientä pintaremonttia voi tehdä omatoimisestikin, mutta kun elää yli 150neliön talossa ei ehkä pysty täysin tällä koulutuksella ajattelemaan miten mikäkin toiminto olisi järkevää sijoittaa.

Pieneenkin pihaan saa hienosti kaikki toiminnot sekä yllättävänkin isoja kasvimaita!
Pääsääntöisesti pihat olivat aika pitkälle tehty samalla kaavalla, kuudennen jälkeen alkoi tuntua että eiköhän nämä nyt ole nähty. Tietynlaisille ihmistyypille siirtolapuutarhamökki on varmasti ihana vaihtoehto. Itseäni en ehkä sellaisessa niin näe, haluan erakoitua rauhassa...






Yksityispiha Raumalla jossa käytiin oli kuin karkki. Ihana huvilatyyppinen talo, ja puutarha tuki täydellisesti taloa. Paljon kasveja, yllättäviäkin yhdistelmiä ja ihan huikea hyötyalue! Miten lehtikaalit kertakaikkiaan voi olla tähän aikaan vuodesta noin valtavia?! Kysyy epätietoinen Nurmosta.





Tämän jälkeen suunnistettiin Poria kohti. Arvottiin useampaan kertaan muutaman kohteen välillä, ja päädyttiin käymään kohteessa jossa oli "peruspihan" lisäksi japani-henkinen osa. Piha oli ehkä kasviharrastajalle vähän pettymys. Tai sitten olen käynyt vastaavissa missä on myös upeasti käytetty kasveja. Toisaalta oli myös käyty jo niin monta pihaa että ehkä ähky oli jo vähän päässyt iskemään. Ei liikaa yhtenä päivänä pihajuttujakaan...
Kiviaidat sensijaan oli hienoja! Ja luontoa oli kyllä hienosti hyödynnetty.




Viimeinen kohde oli Taimi Moisio. Olen siellä käynyt useampia kertoja koska se sijaitsee aika lähellä mummolaani. Tai sitä mikä oli mummola, mummo kuoli toukokuussa joten enää ei ole kuin muistot.

Näytealueet ovat olleet tosi upeita, ja taas ajattelin että täältä varmasti löytyy uusia ideoita töihin. Ei löytynyt, ja olin jopa vähän järkyttynyt näytealueiden hoidon tilasta. Mielestäni jos näytealueita mainostetaan niin pitäisi niiden olla edes jonkun näköisiä. Edes kerran kesässä revitty ohdakkeet pois, ja viimekesäiset talventörröttäjät siivottu pois.

Tiedän että näytealueiden kunnossapito on todella työlästä, tiedän todellakin! Mutta olisimme voineet paljon mielummin käydä pari yksityispihaa kuin myymälän jos olisin tiennyt istutusten tilan.

Ja hyvä huomio oli, että nimilappujen puute todellakin häiritsee! Lupaan ja vannon että heti kun menen töihin käyn kaikki nimilaput läpi. Näin nimittäin yhden kivan kuunliljan, ja nyt sitten vaan arpomaan mikä se voisi olla koska sen haluan!

Kiva kesälomareissu tuli tehtyä. Ajeltiin ihania pikkuteitä, ei voi kuin sanoa että Suomi on kaunis maa. Ihania taloja, ihania pihapiirejä ja kauniita maisemia. 

Ja nähtiin se paljon puhuttu Suviseurojen leirintäalue. Käsittämätön näky kertakaikkiaan! Sieltä olisi saanut kuulemma ilmaista ruokaa, melkein harmittaa että vaan ajeltiin ohi eikä haettu soppaa.

Näillä eväillä sitten ensivuoteen.










maanantai 3. heinäkuuta 2017

Pentuarki (ja kesäloma) haisee pissalle





Meillä on siis uusi koira. Suomenajokoiranpentu nimeltään Demon (yhdistelmästä Brenda-Kutinan Ventti) eli Nemo. Jos nimi on enne, niin ei oikein hyvältä kuulosta.

Nemo on ollut kotona nyt viikon, ja vaaleanpunaisen silmälasit on saanut riisua silmiltä. Pääasiassahan se on ihan kiva ja ihan hirveän reipas pentu. Mutta se kuulkaas pissaa niin paljon, ettei vielä yksikään koiranpentu tähän asti! Ihan käsittämätön määrä nestettä sopii noin pieneen otukseen.
Olen aina ollut ylpeä siitä että huomaan normaalisti pennusta ennen kuin se ehtii pissata ja tajuan viedä sen ulos. Nemon kanssa ei ehdi.

Eli terveisiä täältä virtsan hajuisesta kodista, pyykkikone ei ehdi pyöriä niin nopeasti kun uutta pissapyyhettä jo kiikutetaan pyykkikoriin. Sen kanssa voisi tietysti olla ulkona 24/7, mutta koska Nemo syö kaiken sen kanssa ei voi olla ulkona vahtimatta sitä. Ja hän on senverran omatoiminen ettei mökilläkään uskalla antaa sen pyöriä ulkosalla ilman katsekontaktia ettei kakara katoa seikkailuillaan läheiselle tielle.

Nyt se onneksi nukkuu. Ja ulkona sataa.

Uusi koira aiheuttaa tottakai taas kauhean härdellin tuttuun ja turvalliseen kaavaan. Terriereistä Busteri on nyt osoittautunut sellaiseksi että pitää ihan tosissaan varoa ettei se pääse samaan aikaan ulos kuin Neppari, ja toisaalta taas Nemo osaa sitten sisällä portin takana tehdä kaikki Busteria ärsyttävät asiat niin että portteja on vahvistettu pienempisilmäisellä verkolla ettei se saisi tarrauduttua portin välistä kiinni Nemoon. Näin ne ollaan aina toimittu terriereiden kanssa, ihan turvallisuussyistä.

Paavo-termiitti on selkeästi pehmentynyt vanhemmiten. Se voi olla jo juoksulangassa samaan aikaan kun tytöt on ulkona eikä se koita haukata enää niitä jos ne juoksevat ohi tai muuten jäävät tulilinjalle. Nemoa kohtaan se on ollut ystävällismielinen eikä ole tehnyt samanlaisia valehyökkäyksiä verkon takaa kuin tähän asti pennuille. Lähempään kontaktiin niitä nyt ei ole tarpeellista päästää.

Oikeastaan se on ollut jopa hämmästyttävän pitkämielinen kun Nemo on kiljunut portin takana kun se ei ole päässyt keittiöön (missä Paavo asuu). Kasvattaja jo varoitti, että Nemo on erittäin kovaääninen ja todellakin tietää mitä se EI halua. Ollaan huomattu.

Mika kokeili laittaa Nemoa Ekun kanssa tarhaan mökillä, ja siellä se oli kuulemma viihtynyt. Hyvää harjoitusta aikuisen rauhallisen koiran kanssa totutella tarhaan, sinne se kuitenkin muuttaa jossain vaiheessa.

Alli tykkää kovasti pennuista, mutta se ei tietenkään estä sitä omimasta Nemon leluja itselleen. Ah mikä ihana kaurahiutalepaketti, tämä on pakko saada itselle! Niiden kanssa on sitten kiva maata sängyssä ja murista kun pentu koittaa saada niitä takaisin. Allin maailmassa hän siis omistaa pennun (ja sen lelut) ja saa komentaa ja äyskiä pennulle, mutta jos sen tekee joku muu on se heti poliisina paikalla. Lähinnä tämä kohdistuu Vilmaan, Irja tuntuu vähän aristelevan Nemoa.

Perjantaina laitoin Irjan Nemon kanssa koirahuoneeseen että saisin rauhassa puuhailla pihalla. Ajattelin että Nemo siellä huutaa kun ulos kuului kova metakka, mutta hetkenaikaa kuunneltuani tajusin ettei se ole pentu vaan Irja! Se ihan hätääntyneenä haukkui ja läähätti oven takana, pentu nukkui boksissa. Näin sitä opetetaan pentua olemaan yksin suljetussa tilassa ilman ihmisiä. :P


Nemo leikkii siskonsa Dinan kanssa.
Tämän illan ja seuraavan päivän me olimme onnellisia pennun omistajia.
Nemo pääasiassa nukkui.

Mulla on ollut nyt viikko lomaa, ja vielä kaksi edessä. Ensin ajattelin tehdä lomalla suuria, mutta tuntuu kiinnostavan tuo oman pihan kukkapenkki enemmän kuin mikään muu. Sentään kaverin kanssa käytiin tutustumassa Avoimiin puutarhoihin Rauma-Pori akselilla, mutta siitä voisin tehdä oman postauksen.

Olin myös viimeyön mökillä yksin yötä, Mika lähti jo aikaisemmin koska joutui mennä aamulla töihin.
Kävin koirien kanssa lenkillä, istuin pellon laidassa niin kauan kuin pystyin hyttysiltä ja koitin kuvata koiria. Ei mainittavia tuloksia. Lisäksi Vilma hyppäsi ojaan ja oli aivan järkyttävän kurainen joten sekin vähän latisti kuvaustunnelmia.
Lämmitin saunan ja istuin sen jälkeen mökin terassilla niin kauan kuin hyttysiltä pystyin.
Totesin että mökin osto on ollut yksi parhaita asioita mitä rahalla on saanut, vaikka samaan rahaan sai ne hyttyset.

Mökillä kolmistaan Vilman ja Irjan kanssa saatu rentoutuminen on kyllä jo hyväisesti haihtunut kun olen tässä muutaman tunnin ollut kotona.
Tässä on vähän vauhko olo, kun pentu nukkuu. Ai miksi, no siksi että jos se salaa nouseekin ja taas pissaa lattialle. Meidän laminaatti on kestänyt hyvänä hämmästyttävän monta pentua, mutta nyt tuli ajatus että onkohan se nyt saanut vähän keskivertoa kovemman vastustajan?!


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ihmisen paras ystävä



Ottopojalle meidän lampaat on vähintään yhtä tärkeitä kuin mulle. Ja onhan se liikuttavaa huomata miten varsinkin Hattara on ihan "Ottopojan lammas". Se kulkee kokoajan perässä ja koittaa kirjaimellisesti päästä syliin. Lampaiden kerintäkin oli hiukan hankalaa kun Ottopojan olisi pitänyt rauhoitella toista lammasta, ja Hattara koitti kokoajan saada kaiken huomion.

Nyt kun lampaat on siirretty "kotitilalta" laitumelle tämä kaksikko ei olekkaan ollut niin tiiviissä yhteydessä vaikka olen sanonut Ottopojalle että voi kyllä käydä lampaita katsomassa laitsalla yksinkin.
Kuvat kuitenkin kertovat enemmän kuin tuhat sanaa tästä kaksikosta.




Mutta vaikka Ottopoika on ehkä Hattaran lempi-ihminen, niin on se munkin kaveri silti. :)



Mulla on ollut koko kevään kirjoitusjumitus. Ei ole huvittanut kirjoittaa yhtään mitään, tuntuu ettei enää edes osaa kirjoittaa mitään. Mökki, lehtijuttu ja tietokoneen hajoaminen vei jotenkin kirjoitusinspistä aika paljon. Tavallaan niin suuria asioita ettei niistä edes huvita kirjoittaa. Tai tietokoneen hajoaminen ei ehkä ole ihan niin iso asia!

 Ei osaa kirjoittaa kepeitä eläinjuttuja ja höpöhöpö-eläinjuttuja kun päässä pyörii tosi isoja asioita joita ei kuitenkaan halua blogissa käsitellä.

Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, jos kirjoittaminen ei tunnu mielekkäältä en aijo sitä jatkaa, en ainakaan niin aktiivisesti kuin aikaisemmin.
Inhoan selityksiä siitä miksei joku kirjoita blogia. Jos ei kirjoita niin ei kirjoita, oli syy mikä tahansa- selitykset sikseen!

Mutta meillä on uusi koiranpentu, ehkä pentuarjesta voi joitain juttuja saadakkin aikaan...:)

torstai 11. toukokuuta 2017

Kodin kuvalehti, Minun tarinani



Nyt se on sitten julkaistu. Siinä käsitellään lapsettomuutta ja sitä miten voi elää ihan hyvää elämää vaikka niitä lapsia ei saanutkaan.

Kuinka me sitten päädyttiin tälläiseen juttuun? Se sai alkunsa oikeastaan pari vuotta sitten kun laitoin lehteen palautetta siitä miten yksipuolisesti ne käsittelee lapsettomuutta. Aina lapsi kuitenkin tulee. Välillä viimeisestä hoidosta tärppää vaikka on jo luovutettu, tai tulee adoptio- tai sijoituslapsia.
Olisin itse toivonut sitä näkökulmaa että elämää voi jatkaa ilman lapsia ja se elämä voi olla ihan hyvää ja täyttä elämää.

Toimittaja vastasi että he tiedostavat ongelman mutta niihin on niin vaikeaa saada haastateltavia. Ihmiset haluavat kertoa onnellisista lopuista. Sanoin Mikalle, että mitä mieltä se on että voinko tarjota meitä sellaiseen juttuun. Se sanoi että mikäs siinä.
Pari vuotta meni ja olin varma ettei juttua tehdä enää, mutta maaliskuussa toimittaja sitten tuli tänne ja suoritti hyvin perusteellisen ja syvällisen haastattelun. Kevyt lähes 4h syvähaastattelu missä tosissaan piti muistella menneitä ja palata aikaan jota ei edes kauheasti olisi huvittanut muistella.

Stressasin haastattelua aika paljon. Mitä jos en osaa antaa realistista kuvaa, jos joko suurentelen kärsimyksiä tai sitten puhun vaikeista ajoista liian kevyesti. Mitä entinen mieheni ajattelee jos lukee jutun, lähinnä ehkä itseään koskevan kohdan? Onneksi myös toimittaja oli samoilla linjoilla, tässä vaiheessa ei enää etsitä syyllisiä vaan keskitytään mieluiten siihen mitä nyt on ja "miten siihen on päädytty".

Mietin paljon asioita sekä ennen että jälkeen haastattelun. Onko rohkeaa kertoa mitä on kokenut, onko se tyhmää, onko se tarpeellista itselle tai luuleeko joku että haluan lehtijuttuun saadakseni huomiota, kuvan lehteen ja sen että joku kommentoi asiaa. Päädyin kuitenkin siihen, että koska jonkun se on tehtävä niin miksen se sitten voisi olla minä.

Toisaalta koin että pitkästä aikaa oli hyvä palata aiheeseen, myös Mikan kanssa ollaan puhuttu lapsista ja meidän elämästä melko paljon juuri tämän jutun myötä. Se ei koskaan mene hukkaan.

Että ei muuta kuin lehteä käteen ja lukemaan. Varmaan suurimmaksi osaksi olen aiheesta täällä kirjoittanut, mutta onhan tollanen oikean toimittajan tekemä juttu ihan eri asia. Ja olen aika ylpeä että jutussa on muutama mun aikaisemmin kirjoittama lause suoraan.  Tarkkaan oli toimittaja lukenut linkit jotka hänelle lähetin.

Mutta voi että mua ärsyttää että kuvassa näyttää että mulla on tosi likaiset hiukset! Sen kerran kun sua tullaan kuvaamaan niin onko pakko pitää koko päivän pipoa päässä!

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Mitä pihan pitää olla?



Mun tuli jotenkin surullinen olo kun facessa jossain puutarharyhmässä yksi kyseli epätoivoisesti ohjeita pihan laittoon ja moni kommentoi miten pihan hoito on ylipäänsä suuri rasitus.

Ajattelisi että puutarharyhmissä olisi ihmisiä jotka nauttivat pihan kuopsuttamisesta, nauttivat kättensä jäljestä ja rakastavat maakosketusta käsissään mutta ei se vissiin olekkaan niin.

Joku on saanut meidät luulemaan että vain viivottimella piirretty on kaunista ja tavoiteltavaa. Pihanlaitto pitää maksaa omaisuuden ja se on niin vaikeaa ettei sitä oikein kukaan edes voi oppia. Kaiken pitää enemmän näyttää hyvältä kuin tuntua sydämessä hyvältä.

Kävin tänään pihassa missä kaikki oli toisin. Synergistic farm. Itse tehty elämä. Jotain ihan huikeaa, jotain mitä en ole koskaan ennen nähnyt paitsi ehkä kuvista. Omavaraisuutta mitä ei voi kuin ihailla. Toivottavasti saan tehdä tästä joskus kunnon postauksen kuvineen.

Miksei oma piha voi olla juuri itselle tehty ja itselle sopiva?! Hiiteen kaikki oppikirjat, myyntikatalogit, kaikki mikä velvoittaa ostoksille paksun lompakon kanssa.

Jos haluaa puoli-luonnontilaisen pihan niin älkööt herttinen aika alkako pykäämään kalliita laatoituksia joilla ei saa pihasta muuta kuin harvinaisen persoonattoman. Kaikki kunnia kivitöille niin nykyisissä katu-uskottavisssa pihoissa niillä on ihan liian suuri merkitys.

Jos ei itse osaa pihaa suunnitella eikä tiedä mitä haluaa niin ei se väärin ole ottaa joku suunnittelemaan pihaa. Ja vaikka joku rakentamaan se alkuun. Työtä Suomeen, puutarha-ala kukoistukseen! Mutta se ei ole ainoa tapa.

Minun unelmapihassani on isot alueet hyötykasveille. Pääosa pihan kasveista on sellaisia että niitä voi jotenkin hyödyntää. Paljon mesikasveja, paljon tuoksuvia kasveja. Paljon kukkia joita on ihanaa valokuvata. Paljon kaikkea, mutta hyvin vähän mitään pakollista tai sellaista mistä pitää nyyhkien kirjoittaa.

Pihasta saa nauttia vaikka se ei kelpaisi kuuna päivänä puutarhalehtiin eikä siitä tulisi kukaan kateelliseksi. Kun siitä itse nauttii niin että sydämestä kipristää niin silloin se on hyvä.

Sen voi tehdä pikkuhiljaa, tai vaan katsoa mihin suuntaan piha itse tekee itsensä. Ruohonleikkurilla vaan ajaa kulkureitit ja antaa muun kasvaa vapaasti. Luontohan on kaunein puutarha.

Voi että mökillä nautin kun keräsin puunlehtiä ojanpientareelta jotka joku oli sinne suurella vaivalla haravoinut. Vedin keskelle pihaa takaisin. Vein madoille ruokaa. Tervetuloa madot, pöytä on katettu! Sammakot kurnuttivat ojassa. Katselin niiden touhuja pitkään.

Ostin rautakangen, sitä tarvitaan että saa kiviä siirtymään. Revin rajalle levinnyttä virpiangervoa niin kauan että ranne tuli kipeäksi. Nokkosia on noussut, samoin poimulehteä. Mietin etten hävitäkkään kaikkea vuorenkilpeä, siitä voi tehdä teetä. Mietin, suunnittelin, pähkäilin.
Haaveilin pellon ostamisesta, lähes 3 hehtaaria lisää temmellyskenttää. Ai että, sinne saisi omenapuita, tyrnejä, marjapensaita, maa-artisokkaa ja ison kasvimaan.

Kotona tutkin onko valkomaksaruohot nousseet, harmittelin että mustaherukasta meinaa lehdet aueta ja samaan aikaan sataa lunta. Tuleeko katovuosi tänävuonna?
Pitäisi tai oikeastaan saisi tehdä taivukkaita herukoista ja marjasinikuusamista. Nämä pihat ei ansaitse mitään mitaleita, mutta ne ovat ihania koska ne ovat. Ja siellä saa olla juuri niin oma itsensä kuin vain ikinä haluaa.


Yksi toive mulla olisi. Kevät tuu jo pliis!

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Lunta tupaan




 Aloitetaan nyt sitten tästä ilmasta. Onhan tämä nyt aivan käsittämätöntä kun lunta on niin että töissä traktorit lähtivät auraamaan.
Olen ollut aivan masentunut ylipäänsä siitä että tuntuu ettei kevät tule koskaan mutta kun tulin töistä kotiin niin kurjuus sai jotenkin multihuipentuman kun pihassa oli niin paljon lunta että hyvä kun auto jaksoi vetää lumessa ja pohja raapi sohjoa. Lopulta nauroin autossa ettei tämä kertakaikkiaan voi olla edes totta!

Oli se silti.

Lenkillä Vilma oli aivan onnessaan lumesta, se kiihdytteli edestakaisin ja tavallaan onhan lähes polveen asti olevassa hangessa metsätiellä rämpiessä se kuntoilukävelyn mahdollisuus aivan erilainen kuin lenkkareilla pyörätiellä. Pian se on kuulkaas ohi, mahdollisesti jo huomenna. Huomaatte vamaan toiveajattelun.

Pitää olla aika sissi joka vappuna levittää viltin maahan ja skoolaa kevyesti kevättä.
Me sovittiin Siskon kanssa että meidän vappu piknik on mökin keittiön lattialla. Kaikki kliseiset vappuruuat, viltit, herkut ja kuplivat mutta ilman paleltumia ja pullonavaajan hukkumista hankeen. Vaikka olis miten seikkailunhaluinen niin jotain mukavuuksia kannattaa traditioihin silti lisätä.

En jaksa edes kirjoitella mitään tekopirteää tyyliin "kyllä se kevät sieltä tulee". No niin tulee, mutta saako nyt kerrankin kieriä tuhkassa, rypeä itsesäälissä, ahdistuksessa ja surkutella kauheaa kohtaloaan ihan rauhassa?!

Kyllä mua kuulkaas pikkusen pistää ärsyttämään kun olen töissä viikkotolkulla kasvihuoneessa hoivannut hienoja tulppaaniruukkuja ja kun ne saatiin toissapäivänä paikoilleen ulos alkoi sataa puolen tunnin sisällä rakeita taivaan täydeltä ja se oli sitten siinä. (Ne aikaisemmin laitetut hyasintit olivat toki paleltuneet kun oli yli kymmenen astetta pakkasta...)

Eilen innokkaasti laitoin ulos orvokkeja, isoja ja pieniä narsisseja ja muita kevätkukkia ja ajattelin kuinka ihmiset vapun aikana kiertelee Jokilaaksossa ihastelemassa niitä ja kevättä ja nyt ne sitten on siellä lumisohjon seassa. Jos ne joskus lumesta paljastuu ne saa varmaan kaikki kipata kompostiin suoraan. Kasvien kanssa tehtävä työ on ah niin palkitsevaa ja mieltä kohottavaa tälläisenä keväänä.

Taidan mennä tekemään lumiukon, lumienkelin ja heittelemään lumipalloja. Materiaalia ainakin on.





sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Irjasta tuli vanha


 
Irja, tuo "viimeinen niistä vanhoista". Oma pieni miniätyyri-whippet, sydänkäpynen ja maailman kiltein pikkukoira. Paitsi silloin kun on tuhma. Äärimmäisen vaatimaton ja välillä jopa huomaamaton ellei sitten huuda ja tirskuta kuin vajaaälyinen ja ääninen papukaija. Siitä sen hassu ja epäjohdonmukainen lempinimi Tirsku/Tiksu/Pikku-Tiksu on peräisin.

Irja lähti eilen lenkillä rusakon perään, ei siinä mitään, paikka oli turvallinen ja se tuli takaisin muutamassa minuutissa (Vilmalla kesti vähän kauemman...).

Illalla en edes tajunnut että se vinkui siksi että se oli kipeä. Annoin sille vaan lisää ruokaa, se on yleensä se mistä se mainitsee jos ei mielestään ole saanut tarpeeksi ruokaa. Kun se vaan vinkui ja ääni kuulostikin siltä että nyt ei enää ole kyse mistään hiukopalojen vähyydestä niin tajusin antaa sille puolikkaan kipulääkkeen. Sitten se rauhottui.

Näin toimin Ronjankin kanssa kun se alkoi vanheta eikä enää kroppa pysynyt mukana siinä missä pää vielä juoksi välillä kovaakin.

Irja täyttää kuun lopussa 12v. Ei se mikään nuori enää ole, eikä mummojen tarvisi säntäillä kuin parivuotiaat villivarsat. Mutta nyt taas on tuli todelliseksi se, että Irja ihan oikeasti alkaa olla jo vanha koira. Se on ollut mun silmissä vanha jo 7v. lähtien, silloin Ronja ja Ynne alkoivat vanheta ja jotenkin Irja meni samaan kastiin, vanhaksi koiraksi. Mutta nyt se alkaa vanheta ihan oikeasti!

Ronjan ja Ynnen kohdalla 12v. oli sellainen rajapyykki että sen jälkeen ne alkoivat todenteolla vanheta, Ronja varsinkin oli siihen saakka melko hyväkuntoinen ikäisekseen.

Taas mä kirjoitan saman asian, mutta olen menettänyt lyhyen ajan sisällä monta koiraa enkä edes halua ajatella elämää ilman Irjaa. Se vaan on väistämättä edessä jossain vaiheessa.

Irja kulta, lupaathan äidille että meillä on vielä paljon yhteistä aikaa jäljellä eikä vielä pitkään aikaa tarvitse jättää jäähyväisiä. Lupaathan että vaikka Ronja, Ynne ja Senni joskus kuiskivat kuuluvammin niin et vielä halua sitä kutsua kuulla. Lupaa että meillä on vielä monta mökkireissua, kävelyretkeä ja iloisia päiviä takapihalla auringon lämmössä, saat maata vaikka keskellä mansikkapenkkiä josta yleensä olen sinut hätistänyt pois.

Minä lupaan antaa sinulle lisää ruokaa jos sitä pyydät, hoitaa ja huoltaa niin hyvin kuin osaan ja iltaisin peitellä nukkumaan ja kuiskata hyvää yötä. Kiitos että vielä olet siinä näkyvissä ettei tarvitse toivottaa hyvää yötä vain muistoille ja sinne pilvien päälle.

Vaikka on kaunis ilma niin sydän tuntuu juuri nyt painavalta.




perjantai 21. huhtikuuta 2017

Muistin juuri unohtaneeni



Tiedätte varmaan tunteen kun on ihan täydellisesti unohtanut jotain. Olen tänään erityisen lahjakkaasti unohtanut saman asian kaksi kertaa, nimittäin hakea hevi-hävikkiä kaupasta.

Ensin aamulla sieltä soitettiin että ootko tulossa kun tavaraa on niin paljon ja kellokin oli enemmän kuin yleensä kun siellä käyn. Eipä enää ehtinyt lähteä kun työtkin olivat jo alkaneet ja hemmetti että nolotti. Sovin että haen tavarat töiden jälkeen. Kirjoitin jopa lapun etten vaan unohda!
Töissä oli täys hulina, hirveästi kaikkia asioita ja kun lähdin kotiin oli sellainen olo että ihan niinkuin olisi pitänyt tehdä jotain.

Kyllä se sitten palasi aika nopeasti mieleen kun kaupasta soitettiin kun olin jo ajanut 30km autolla kotiin. Ja koska olen senverran periaatteen ihminen että kun olen luvannut ne hakea niin pissatin koirat, odotin 5min että Mika tuli kotiin ja sain antaa sille pusun ennenkuin se lähti mökille ja lähdin takaisin Lapualle (30km sivu) ja hain ne eläinten sapuskat.

Kirosin itseäni aika lahjakkaasti.

Mulla on jonkinasteista ylivilkkautta ja keskittymishäiriötä. Ei diagnoosiksi asti, mutta tunnistan kyllä näitä piirteitä. Olen opetellut kirjoittamaan ylös asioita koska ihan takuulla muuten unohdan ne ja huomaan että jos on liikaa ajateltavaa en meinaa saada "ajatuksia pysymään kasassa".

Näiden ominaisuuksien vastapainona mulla on suorastaan huikea mielikuvitus, pystyn hetkessä lentämään kauas tulevaisuuteen tai keksimään asioihin mitä mielikuvituksellisempia ratkaisuja.

En ole ennen tätä ominaisuutta mitenkään kauheasti arvostanut itsessäni mutta mulla on maailman paras esimies joka säännöllisesti muistaa kehua kuinka upeaa se on että "mulla on rajaton mielikuvitus" ja on käyttänyt tätä meikäläisen ominaisuutta hyväksi jopa omissa opiskeluissaan kun ollaan yhdessä ideoitu ongelmiin ratkaisuja.
Sellaista pomoa ja ihmistä ylipäätään ihailen valtavasti joka osaa antaa ihmisille ja heidän ominaisuuksilleen tilaa ja arvostaa niitä. Ja kestää joskus pienet ylilyönnitkin...

Niin, miksi mulla sitten on niin paljon ajateltavaa. No yksi näistä syistä on mökki. En halua tehdä blogista mitään mökkipäiväkirjaa enkä siksi ala kirjoitella joka kerta jotain jos mökillä on käyty ja mitä siellä on tehty. Varsinkaan, kun siellä ei toistaiseksi voi oikein tehdä mitään mistä haluan ylipäätään kirjoittaa kuten pihassa möyriminen.
Mulle päivityksen aiheeksi ei riitä se että laitoin uuden verhon ja peiton sohvan päälle. Kaikki kunnia sisustusblogeille, tykkään niitä lukea mutten koe saavani yhtään mitään jos itse alkaisin kirjoittaa sellaisesta asiasta mikä ei ole intohimo.

Mutta se mökki. Siellä olo nostaa niin paljon ajatuksia. Voiko tuosta mökistä tulla meidän koti? Miten elätän siellä itseni? Voisiko musta olla esimerkiksi yrittäjäksi?
Näihin kolmeen peruskysymykseen voi liittää jokaiseen tuhatsatamiljoona erilaista ajatusta. Voitte arvata paljonko mulla aivot kiehuu kun joka käänteessä mietin kaikkia niitä asioita.

Musta tuntuu että mä olen nyt elämässäni jotenkin niin suuren äärellä että mun on vaikeaa sisäistää sitä. Kun on sellainen kaikki-heti-mulle-nyt- ihminen niin ei meinaa millään pystyä ajattelemaan että pitäisi edetä hitaasti, rauhassa, punnita kaikki käänteet ja asiat miljoonaan kertaan.

Siinä muutama puolimätä omena ja pari kuivunutta viinirypälettä ei ihan kauheasti saa tilaa ajatuksissa.

Mulla on nyt vapaa viikonloppu kun jäin kotiin vaikka Mika lähti taas mökille kalaan Allin ja Busterin kanssa. En halua tai voi joka viikonloppu jättää eläimiä jonkun muun vastuulle, tosin Ottopoika on kyllä erittäin hyvin lampaat hoitanut. Olen koittanut muistaa kehua siitä, nimittäin kun ihminen hätinä osaa hoitaa itsensä niin ei ole yhtään pahitteeksi kehua siitä että hoitaa eläimiä esimerkillisesti. 

Ja nyt sitten on olo, että pitäisi tehdä ihan kauheasti kaikkea kun on laatuaikaa yksin. Ihan kuin me yleensä Mikan kanssa kauheasti rajoittaisimme toistemme tekemisiä...
Mutta ainakin pitäisi siivota kanala, käydä kirpparilla etsimässä uusia farkkuja, valokuvata koiria, lampaita, kevättä ihan mitä vaan,  mennä huomenna kaverin luo "aktiivikyläilylle" jossa leivotaan ja ehkä saunotaan.

Sen lisäksi voisi toki alkaa keriä lampaita mikäli ne ylipäätään tarkenevat ulkona ilman karvaa, siivota, pyykätä, järjestää tavaroita, vaihtaa petivaatteet ja kukkiin multaa ja vissiin tehdä vielä joka päivä joku pitkä lenkki koirien kanssa.
Oliko tämä jotain rentoutumista varten tämä viikonloppu, ei kauheasti kuulosta siltä.

Mutta pian laitan saunan päälle, käyn lenkillä, en ehdi katsoa Vain elämää mutta ehkä ehdin elää sitä vain elämää kuitenkin.




maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kaksi koiraa




Mä olen nyt jotenkin ihan järkyttynyt. Kaveri kysyi viimeviikolla että onko mulla autossa whippetit mukana, ja sanoin sille joo on, mutta vaan kaksi. No ei jumankauta, mullahan ei ole niitä enää kuin kaksi! Mulla on kaksi ikiomaa koiraa, joista toinen on 12v.

Eilen oltiin kaverin kanssa pellolla koirien kanssa, ja kyllä siinä meinasi suru tulla puseroon kun se 12v. ei oikein enää jaksa juoksennella samalla tavalla kuin kaksi vee, eikä se toinenkaan oikein juossut. Mitä iloa on juoksevasta vinttikoirasta joka vaan syö ruohoa eikä juokse mihinkään?! Onneksi se edes lämmittää kun se makaa sohvalla vieressä.

Mulla on myös koirarotukriisi. Haluanko mä ottaa edelleen vipukoita niin paljon etten mä onnistu keksimään muutakaan rotua joka edes orastavasti puhuttelisi, vai olenko mä vaan niin mukavuudenhaluinen, tylsä ja mielikuvitukseton etten edes jaksa nähdä vaivaa tutustua mihinkään muuhun rotuun?

Kun on tottunut siihen että koiria on paljon, on jotenkin ihan kädetön kun niitä ei ole paljoa. Tai siis onhan meillä koiria, mutta vääriä koiria.

Miksi mä en halua helppoa elämää? Miksi mä haluan vetää nyt tähän itsellenikin koiranpennun kun juuri tilanne olisi aika stabiili ja kahden/kolmen/viiden kanssa on tosi helppoa?! No mä en esimerkiksi voi ottaa sikoja jos ollaan enemmän ja vähemmän mökillä, mutta koiran voisin tietenkin ottaa.

Eilen kuvittelin mielessäni miten Vilma ja Senni juoksivat pellolla täynnä elämäniloa vielä viimekeväänä. Voi Senni, sen piti olla niin että Senni on vanhuuteen asti Vilman ystävänä ja ne vanhenevat yhdessä samaan tahtiin. Sen ei todellakaan pitänyt olla niin että Senni sekosi loputkin, melkein tappoi Vilman ja jouduttiin lopettamaan täysin ennenaikaisesti.

Mun on niin ikävä sitä kun vipukat juoksevat täysillä pellon päästä toiseen, sitä kun vesi lentää ja kurjet huutavat kevättä. Sitä kun kolme/neljä/viisi whippettiä kerääntyy yhdeksi kasaksi sohvalle ja nukkuvat toistensa sydänlämmössä. Mulla on liian vähän koiria.

Ja kova ikävä Senniä. :`(




sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Tärähdyksiä





Hienosti meni mökille saapuminen perjantaina. Kaaduin suoraan selälleni jäälle. Löin pääni ja takapuolen maahan, päähän tuli haava. Ei onneksi kovin suuri, se meistä siskoista jolla on terveydenhoitoalan koulutus katsoi haavaa ja totesi ettei sitä ole pakko ommella. Niinpä ei sitten lähdetty 40km päähän ensiapuun. Välimatka kasvattaa maalaisjärkeä.

Haava meni umpeen kun painoin sitä tiukasti pyyhkeellä. Ja lievää huimaamista lukuunottamatta ei tullut mitään vakavampia oireita. Mutta aika pahasti kyllä säikähdin.

Ihan yhtä onnekas ei ollut se sukulaismies joka oli myös kaatunut ja kallo oli murtunut. Tämän seurauksena aivoissa verenvuotoa ja mahdollisesti pysyvää aivovammaa.

Erittäin surulliseksi asian tekee se, että hän on vaimonsa omaishoitaja ja vaimo on senverran muistisairas ettei ollut edes tajunnut hälyyttää apua. Viikon päästä naapurit olivat lähettäneet lähisukulaiselle viestiä että onkohan talossa kaikki ihan hyvin kun postit on hakematta ja mitään liikettä ei näy missään. Sukulainen oli soittanutkin muutaman puhelun muttei oikein ollut saanut varmuutta onko siellä kaikki kunnossa vai ei. Olivat kuitenkin lähteneet katsomaan, ja siellä pariskunta makasi sängyssä, mies sekavana mutta tajuissaan ja vaimokin riutuneena kun ei ollut osannut edes syödä yksin. :(

Tälläiset tapaukset saavat mietteliääksi. Kuinka suuri vaiva on heittää hiekkaa jäätikölle kun periaatteessa pitäisi tietää kun on melkein neljänkymmenen että jäälle tosiaan voi kaatua ja loukata itsensä! Mika kaatui uutenavuotena naamallensa ja poskeen tuli hiusmurtuma. Jos nyt molemmat ollaan saatu läheltä piti -tapaturma niin uskottaiskohan jo nyt?!

Muuten oli mukava viikonloppu. Käytiin kavereilla syömässä ihan superhyvää ruokaa, kauriinlihapihvejä hampparin välissä ja hirviripsejä omatekoisella bbq-kastikkeella. Jälkkärinä liekitettyjä mansikoita ja jäätelöä. Ei meidän keittiössä ihan yhtä hyviä sapuskoja valmistu.

Siskon perhe kävi pariinkin kertaan ja käytinhän me sielläkin syömässä. Kuinkas sattuikaan...jos ei olla anopin lihapatojen ääressä niin jostain muualta sapuskaa kyllä löytyy!

Otettiin (tai Mika otti...) ne ah niin kauniit 80-luvulta olevat kaapit pois tiskipöydän päältä ja jääkaapin alta. Nyt vaan pitäisi tietää mitä haluaisi tilalle. Avohyllyä, kaakelia, umpihyllyä, jotain muuta kuin kaakelia... Kauheen hankalaa tietää mitä haluaa ja mikä näyttäisi hyvältä. Voiko joku tulla ja sisustaa mökin ja mä vaan sitten tulen paikalle ja ihastun.

Pihasuunnitelmia mulla on sinne jo vaikka miten paljon, onneksi kotona on niin paljon kasveja että saa siirtää kaiken tästä eikä tarvi ostaa. Paitsi siis tietysti kaikkea kivaa!
Tuollainen vanha tönö kaipaa ihan selvästi pensasruusuja. Ja pioneita. Ja ihan kaikkea. Metsään saisi ihanan metsäpuutarhan ja kun pihaa ylipäänsä vähän tasaa saa paikkoja omenapuille. Ja vaikka kuinka ajattelen etten halua sinne työleiriä niin silti sellaisen tekeminen on tosi houkuttelevaa. Jos vaan vähän kerrallaan, kuinkahan sellaseen pystyy?!

Kotona Ottopoika on hoidellut tehokkaana lampaita. Oikeestaan tällänen viikonloppumökkeily on ihan sikakivaa! En ole koskaan ollut mökki-ihmisiä, mutta ei mulla kyllä koskaan ole ollut mökkiäkään. Nyt on ensviikonloppuna töitä ja sen jälkeen muuta ohjelmaa niin saa olla vähän kotonakin. Ehkä sinne sitten on vieläkin mukavampaa mennä.