keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Lunta tupaan




 Aloitetaan nyt sitten tästä ilmasta. Onhan tämä nyt aivan käsittämätöntä kun lunta on niin että töissä traktorit lähtivät auraamaan.
Olen ollut aivan masentunut ylipäänsä siitä että tuntuu ettei kevät tule koskaan mutta kun tulin töistä kotiin niin kurjuus sai jotenkin multihuipentuman kun pihassa oli niin paljon lunta että hyvä kun auto jaksoi vetää lumessa ja pohja raapi sohjoa. Lopulta nauroin autossa ettei tämä kertakaikkiaan voi olla edes totta!

Oli se silti.

Lenkillä Vilma oli aivan onnessaan lumesta, se kiihdytteli edestakaisin ja tavallaan onhan lähes polveen asti olevassa hangessa metsätiellä rämpiessä se kuntoilukävelyn mahdollisuus aivan erilainen kuin lenkkareilla pyörätiellä. Pian se on kuulkaas ohi, mahdollisesti jo huomenna. Huomaatte vamaan toiveajattelun.

Pitää olla aika sissi joka vappuna levittää viltin maahan ja skoolaa kevyesti kevättä.
Me sovittiin Siskon kanssa että meidän vappu piknik on mökin keittiön lattialla. Kaikki kliseiset vappuruuat, viltit, herkut ja kuplivat mutta ilman paleltumia ja pullonavaajan hukkumista hankeen. Vaikka olis miten seikkailunhaluinen niin jotain mukavuuksia kannattaa traditioihin silti lisätä.

En jaksa edes kirjoitella mitään tekopirteää tyyliin "kyllä se kevät sieltä tulee". No niin tulee, mutta saako nyt kerrankin kieriä tuhkassa, rypeä itsesäälissä, ahdistuksessa ja surkutella kauheaa kohtaloaan ihan rauhassa?!

Kyllä mua kuulkaas pikkusen pistää ärsyttämään kun olen töissä viikkotolkulla kasvihuoneessa hoivannut hienoja tulppaaniruukkuja ja kun ne saatiin toissapäivänä paikoilleen ulos alkoi sataa puolen tunnin sisällä rakeita taivaan täydeltä ja se oli sitten siinä. (Ne aikaisemmin laitetut hyasintit olivat toki paleltuneet kun oli yli kymmenen astetta pakkasta...)

Eilen innokkaasti laitoin ulos orvokkeja, isoja ja pieniä narsisseja ja muita kevätkukkia ja ajattelin kuinka ihmiset vapun aikana kiertelee Jokilaaksossa ihastelemassa niitä ja kevättä ja nyt ne sitten on siellä lumisohjon seassa. Jos ne joskus lumesta paljastuu ne saa varmaan kaikki kipata kompostiin suoraan. Kasvien kanssa tehtävä työ on ah niin palkitsevaa ja mieltä kohottavaa tälläisenä keväänä.

Taidan mennä tekemään lumiukon, lumienkelin ja heittelemään lumipalloja. Materiaalia ainakin on.





sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Irjasta tuli vanha


 
Irja, tuo "viimeinen niistä vanhoista". Oma pieni miniätyyri-whippet, sydänkäpynen ja maailman kiltein pikkukoira. Paitsi silloin kun on tuhma. Äärimmäisen vaatimaton ja välillä jopa huomaamaton ellei sitten huuda ja tirskuta kuin vajaaälyinen ja ääninen papukaija. Siitä sen hassu ja epäjohdonmukainen lempinimi Tirsku/Tiksu/Pikku-Tiksu on peräisin.

Irja lähti eilen lenkillä rusakon perään, ei siinä mitään, paikka oli turvallinen ja se tuli takaisin muutamassa minuutissa (Vilmalla kesti vähän kauemman...).

Illalla en edes tajunnut että se vinkui siksi että se oli kipeä. Annoin sille vaan lisää ruokaa, se on yleensä se mistä se mainitsee jos ei mielestään ole saanut tarpeeksi ruokaa. Kun se vaan vinkui ja ääni kuulostikin siltä että nyt ei enää ole kyse mistään hiukopalojen vähyydestä niin tajusin antaa sille puolikkaan kipulääkkeen. Sitten se rauhottui.

Näin toimin Ronjankin kanssa kun se alkoi vanheta eikä enää kroppa pysynyt mukana siinä missä pää vielä juoksi välillä kovaakin.

Irja täyttää kuun lopussa 12v. Ei se mikään nuori enää ole, eikä mummojen tarvisi säntäillä kuin parivuotiaat villivarsat. Mutta nyt taas on tuli todelliseksi se, että Irja ihan oikeasti alkaa olla jo vanha koira. Se on ollut mun silmissä vanha jo 7v. lähtien, silloin Ronja ja Ynne alkoivat vanheta ja jotenkin Irja meni samaan kastiin, vanhaksi koiraksi. Mutta nyt se alkaa vanheta ihan oikeasti!

Ronjan ja Ynnen kohdalla 12v. oli sellainen rajapyykki että sen jälkeen ne alkoivat todenteolla vanheta, Ronja varsinkin oli siihen saakka melko hyväkuntoinen ikäisekseen.

Taas mä kirjoitan saman asian, mutta olen menettänyt lyhyen ajan sisällä monta koiraa enkä edes halua ajatella elämää ilman Irjaa. Se vaan on väistämättä edessä jossain vaiheessa.

Irja kulta, lupaathan äidille että meillä on vielä paljon yhteistä aikaa jäljellä eikä vielä pitkään aikaa tarvitse jättää jäähyväisiä. Lupaathan että vaikka Ronja, Ynne ja Senni joskus kuiskivat kuuluvammin niin et vielä halua sitä kutsua kuulla. Lupaa että meillä on vielä monta mökkireissua, kävelyretkeä ja iloisia päiviä takapihalla auringon lämmössä, saat maata vaikka keskellä mansikkapenkkiä josta yleensä olen sinut hätistänyt pois.

Minä lupaan antaa sinulle lisää ruokaa jos sitä pyydät, hoitaa ja huoltaa niin hyvin kuin osaan ja iltaisin peitellä nukkumaan ja kuiskata hyvää yötä. Kiitos että vielä olet siinä näkyvissä ettei tarvitse toivottaa hyvää yötä vain muistoille ja sinne pilvien päälle.

Vaikka on kaunis ilma niin sydän tuntuu juuri nyt painavalta.




perjantai 21. huhtikuuta 2017

Muistin juuri unohtaneeni



Tiedätte varmaan tunteen kun on ihan täydellisesti unohtanut jotain. Olen tänään erityisen lahjakkaasti unohtanut saman asian kaksi kertaa, nimittäin hakea hevi-hävikkiä kaupasta.

Ensin aamulla sieltä soitettiin että ootko tulossa kun tavaraa on niin paljon ja kellokin oli enemmän kuin yleensä kun siellä käyn. Eipä enää ehtinyt lähteä kun työtkin olivat jo alkaneet ja hemmetti että nolotti. Sovin että haen tavarat töiden jälkeen. Kirjoitin jopa lapun etten vaan unohda!
Töissä oli täys hulina, hirveästi kaikkia asioita ja kun lähdin kotiin oli sellainen olo että ihan niinkuin olisi pitänyt tehdä jotain.

Kyllä se sitten palasi aika nopeasti mieleen kun kaupasta soitettiin kun olin jo ajanut 30km autolla kotiin. Ja koska olen senverran periaatteen ihminen että kun olen luvannut ne hakea niin pissatin koirat, odotin 5min että Mika tuli kotiin ja sain antaa sille pusun ennenkuin se lähti mökille ja lähdin takaisin Lapualle (30km sivu) ja hain ne eläinten sapuskat.

Kirosin itseäni aika lahjakkaasti.

Mulla on jonkinasteista ylivilkkautta ja keskittymishäiriötä. Ei diagnoosiksi asti, mutta tunnistan kyllä näitä piirteitä. Olen opetellut kirjoittamaan ylös asioita koska ihan takuulla muuten unohdan ne ja huomaan että jos on liikaa ajateltavaa en meinaa saada "ajatuksia pysymään kasassa".

Näiden ominaisuuksien vastapainona mulla on suorastaan huikea mielikuvitus, pystyn hetkessä lentämään kauas tulevaisuuteen tai keksimään asioihin mitä mielikuvituksellisempia ratkaisuja.

En ole ennen tätä ominaisuutta mitenkään kauheasti arvostanut itsessäni mutta mulla on maailman paras esimies joka säännöllisesti muistaa kehua kuinka upeaa se on että "mulla on rajaton mielikuvitus" ja on käyttänyt tätä meikäläisen ominaisuutta hyväksi jopa omissa opiskeluissaan kun ollaan yhdessä ideoitu ongelmiin ratkaisuja.
Sellaista pomoa ja ihmistä ylipäätään ihailen valtavasti joka osaa antaa ihmisille ja heidän ominaisuuksilleen tilaa ja arvostaa niitä. Ja kestää joskus pienet ylilyönnitkin...

Niin, miksi mulla sitten on niin paljon ajateltavaa. No yksi näistä syistä on mökki. En halua tehdä blogista mitään mökkipäiväkirjaa enkä siksi ala kirjoitella joka kerta jotain jos mökillä on käyty ja mitä siellä on tehty. Varsinkaan, kun siellä ei toistaiseksi voi oikein tehdä mitään mistä haluan ylipäätään kirjoittaa kuten pihassa möyriminen.
Mulle päivityksen aiheeksi ei riitä se että laitoin uuden verhon ja peiton sohvan päälle. Kaikki kunnia sisustusblogeille, tykkään niitä lukea mutten koe saavani yhtään mitään jos itse alkaisin kirjoittaa sellaisesta asiasta mikä ei ole intohimo.

Mutta se mökki. Siellä olo nostaa niin paljon ajatuksia. Voiko tuosta mökistä tulla meidän koti? Miten elätän siellä itseni? Voisiko musta olla esimerkiksi yrittäjäksi?
Näihin kolmeen peruskysymykseen voi liittää jokaiseen tuhatsatamiljoona erilaista ajatusta. Voitte arvata paljonko mulla aivot kiehuu kun joka käänteessä mietin kaikkia niitä asioita.

Musta tuntuu että mä olen nyt elämässäni jotenkin niin suuren äärellä että mun on vaikeaa sisäistää sitä. Kun on sellainen kaikki-heti-mulle-nyt- ihminen niin ei meinaa millään pystyä ajattelemaan että pitäisi edetä hitaasti, rauhassa, punnita kaikki käänteet ja asiat miljoonaan kertaan.

Siinä muutama puolimätä omena ja pari kuivunutta viinirypälettä ei ihan kauheasti saa tilaa ajatuksissa.

Mulla on nyt vapaa viikonloppu kun jäin kotiin vaikka Mika lähti taas mökille kalaan Allin ja Busterin kanssa. En halua tai voi joka viikonloppu jättää eläimiä jonkun muun vastuulle, tosin Ottopoika on kyllä erittäin hyvin lampaat hoitanut. Olen koittanut muistaa kehua siitä, nimittäin kun ihminen hätinä osaa hoitaa itsensä niin ei ole yhtään pahitteeksi kehua siitä että hoitaa eläimiä esimerkillisesti. 

Ja nyt sitten on olo, että pitäisi tehdä ihan kauheasti kaikkea kun on laatuaikaa yksin. Ihan kuin me yleensä Mikan kanssa kauheasti rajoittaisimme toistemme tekemisiä...
Mutta ainakin pitäisi siivota kanala, käydä kirpparilla etsimässä uusia farkkuja, valokuvata koiria, lampaita, kevättä ihan mitä vaan,  mennä huomenna kaverin luo "aktiivikyläilylle" jossa leivotaan ja ehkä saunotaan.

Sen lisäksi voisi toki alkaa keriä lampaita mikäli ne ylipäätään tarkenevat ulkona ilman karvaa, siivota, pyykätä, järjestää tavaroita, vaihtaa petivaatteet ja kukkiin multaa ja vissiin tehdä vielä joka päivä joku pitkä lenkki koirien kanssa.
Oliko tämä jotain rentoutumista varten tämä viikonloppu, ei kauheasti kuulosta siltä.

Mutta pian laitan saunan päälle, käyn lenkillä, en ehdi katsoa Vain elämää mutta ehkä ehdin elää sitä vain elämää kuitenkin.




maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kaksi koiraa




Mä olen nyt jotenkin ihan järkyttynyt. Kaveri kysyi viimeviikolla että onko mulla autossa whippetit mukana, ja sanoin sille joo on, mutta vaan kaksi. No ei jumankauta, mullahan ei ole niitä enää kuin kaksi! Mulla on kaksi ikiomaa koiraa, joista toinen on 12v.

Eilen oltiin kaverin kanssa pellolla koirien kanssa, ja kyllä siinä meinasi suru tulla puseroon kun se 12v. ei oikein enää jaksa juoksennella samalla tavalla kuin kaksi vee, eikä se toinenkaan oikein juossut. Mitä iloa on juoksevasta vinttikoirasta joka vaan syö ruohoa eikä juokse mihinkään?! Onneksi se edes lämmittää kun se makaa sohvalla vieressä.

Mulla on myös koirarotukriisi. Haluanko mä ottaa edelleen vipukoita niin paljon etten mä onnistu keksimään muutakaan rotua joka edes orastavasti puhuttelisi, vai olenko mä vaan niin mukavuudenhaluinen, tylsä ja mielikuvitukseton etten edes jaksa nähdä vaivaa tutustua mihinkään muuhun rotuun?

Kun on tottunut siihen että koiria on paljon, on jotenkin ihan kädetön kun niitä ei ole paljoa. Tai siis onhan meillä koiria, mutta vääriä koiria.

Miksi mä en halua helppoa elämää? Miksi mä haluan vetää nyt tähän itsellenikin koiranpennun kun juuri tilanne olisi aika stabiili ja kahden/kolmen/viiden kanssa on tosi helppoa?! No mä en esimerkiksi voi ottaa sikoja jos ollaan enemmän ja vähemmän mökillä, mutta koiran voisin tietenkin ottaa.

Eilen kuvittelin mielessäni miten Vilma ja Senni juoksivat pellolla täynnä elämäniloa vielä viimekeväänä. Voi Senni, sen piti olla niin että Senni on vanhuuteen asti Vilman ystävänä ja ne vanhenevat yhdessä samaan tahtiin. Sen ei todellakaan pitänyt olla niin että Senni sekosi loputkin, melkein tappoi Vilman ja jouduttiin lopettamaan täysin ennenaikaisesti.

Mun on niin ikävä sitä kun vipukat juoksevat täysillä pellon päästä toiseen, sitä kun vesi lentää ja kurjet huutavat kevättä. Sitä kun kolme/neljä/viisi whippettiä kerääntyy yhdeksi kasaksi sohvalle ja nukkuvat toistensa sydänlämmössä. Mulla on liian vähän koiria.

Ja kova ikävä Senniä. :`(




sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Tärähdyksiä





Hienosti meni mökille saapuminen perjantaina. Kaaduin suoraan selälleni jäälle. Löin pääni ja takapuolen maahan, päähän tuli haava. Ei onneksi kovin suuri, se meistä siskoista jolla on terveydenhoitoalan koulutus katsoi haavaa ja totesi ettei sitä ole pakko ommella. Niinpä ei sitten lähdetty 40km päähän ensiapuun. Välimatka kasvattaa maalaisjärkeä.

Haava meni umpeen kun painoin sitä tiukasti pyyhkeellä. Ja lievää huimaamista lukuunottamatta ei tullut mitään vakavampia oireita. Mutta aika pahasti kyllä säikähdin.

Ihan yhtä onnekas ei ollut se sukulaismies joka oli myös kaatunut ja kallo oli murtunut. Tämän seurauksena aivoissa verenvuotoa ja mahdollisesti pysyvää aivovammaa.

Erittäin surulliseksi asian tekee se, että hän on vaimonsa omaishoitaja ja vaimo on senverran muistisairas ettei ollut edes tajunnut hälyyttää apua. Viikon päästä naapurit olivat lähettäneet lähisukulaiselle viestiä että onkohan talossa kaikki ihan hyvin kun postit on hakematta ja mitään liikettä ei näy missään. Sukulainen oli soittanutkin muutaman puhelun muttei oikein ollut saanut varmuutta onko siellä kaikki kunnossa vai ei. Olivat kuitenkin lähteneet katsomaan, ja siellä pariskunta makasi sängyssä, mies sekavana mutta tajuissaan ja vaimokin riutuneena kun ei ollut osannut edes syödä yksin. :(

Tälläiset tapaukset saavat mietteliääksi. Kuinka suuri vaiva on heittää hiekkaa jäätikölle kun periaatteessa pitäisi tietää kun on melkein neljänkymmenen että jäälle tosiaan voi kaatua ja loukata itsensä! Mika kaatui uutenavuotena naamallensa ja poskeen tuli hiusmurtuma. Jos nyt molemmat ollaan saatu läheltä piti -tapaturma niin uskottaiskohan jo nyt?!

Muuten oli mukava viikonloppu. Käytiin kavereilla syömässä ihan superhyvää ruokaa, kauriinlihapihvejä hampparin välissä ja hirviripsejä omatekoisella bbq-kastikkeella. Jälkkärinä liekitettyjä mansikoita ja jäätelöä. Ei meidän keittiössä ihan yhtä hyviä sapuskoja valmistu.

Siskon perhe kävi pariinkin kertaan ja käytinhän me sielläkin syömässä. Kuinkas sattuikaan...jos ei olla anopin lihapatojen ääressä niin jostain muualta sapuskaa kyllä löytyy!

Otettiin (tai Mika otti...) ne ah niin kauniit 80-luvulta olevat kaapit pois tiskipöydän päältä ja jääkaapin alta. Nyt vaan pitäisi tietää mitä haluaisi tilalle. Avohyllyä, kaakelia, umpihyllyä, jotain muuta kuin kaakelia... Kauheen hankalaa tietää mitä haluaa ja mikä näyttäisi hyvältä. Voiko joku tulla ja sisustaa mökin ja mä vaan sitten tulen paikalle ja ihastun.

Pihasuunnitelmia mulla on sinne jo vaikka miten paljon, onneksi kotona on niin paljon kasveja että saa siirtää kaiken tästä eikä tarvi ostaa. Paitsi siis tietysti kaikkea kivaa!
Tuollainen vanha tönö kaipaa ihan selvästi pensasruusuja. Ja pioneita. Ja ihan kaikkea. Metsään saisi ihanan metsäpuutarhan ja kun pihaa ylipäänsä vähän tasaa saa paikkoja omenapuille. Ja vaikka kuinka ajattelen etten halua sinne työleiriä niin silti sellaisen tekeminen on tosi houkuttelevaa. Jos vaan vähän kerrallaan, kuinkahan sellaseen pystyy?!

Kotona Ottopoika on hoidellut tehokkaana lampaita. Oikeestaan tällänen viikonloppumökkeily on ihan sikakivaa! En ole koskaan ollut mökki-ihmisiä, mutta ei mulla kyllä koskaan ole ollut mökkiäkään. Nyt on ensviikonloppuna töitä ja sen jälkeen muuta ohjelmaa niin saa olla vähän kotonakin. Ehkä sinne sitten on vieläkin mukavampaa mennä.





maanantai 20. maaliskuuta 2017

Kasvispihvit viikonlopun ruokahävikistä

Nyt ruokahävikin minimoiminen on vissiin joku uusi trendi koska siitä puhutaan joka paikassa. Kuuntelin kasvihuoneessa tänään radiota ja Suomipopilla oli joku aiheeseen liittyvä kilpailukin.

Musta on jotenkin hiukan huvittavaa se että eikö kellään nyt aikaisemmin ole tullut mieleen että jämäruuista voi tehdä uusia ruokia?! Paitsi meille koti-marttakerholaisilla (ja köyhillä) vissiin.

Niimpä haluan jakaa teille eilisen kasvispihvi-idean. Kasvispihvit on yksi parhaita ruokia sekoittaa "kaikki mitä jäi".



Näissä pihveissa on käytetty seuraavaa:
tuoreita herkkusieniä vajaa rasia
noin puoli rasiaa valmista punajuurisalaattia
5 keitettyä perunaa
pala kaalia suikaleena
3 porkkanaa raasteena
noin 1dl juustoraastetta
3 kanamunaa
suolaa, pippuri, chilikastiketta

Pilkoin sienet paistinpannulle, ja kun ne olivat valmiita heitin sekaan kaalisuikaleet ja paistoin hiukan. Sen jälkeen ainekset kulhoon, perunat muussattuna perään, samoin muut ainekset.
Uunissa 225C noin puolituntia. Ei voi epäonnistua! Oli tosi hyvää, erittäin helppoa ja eväät tuli töihin "lähes ilmaiseksi".

Pitää vaan uskaltaa kokeilla, ei kaikkeen tarvita erikseen ohjeita. Jos kaikkeen ruuanlaittoon alkaa ohjeita lukea niin kyllä tulee kallista ruokaa. Huomattavasti helpompaa on tehdä ruokaa siitä mitä on.

Tavallaan on kyllä vähän tekopyhää puhua rahan säästämisestä kun kävin just tilaamassa uudet silmälasit. Jumalauta kuusisataa euroa!!! Mutta jos vaan ensin kokeilee kehyksiä ja sitten ne parhaat on ihan sikakalliit niin ei ne toiseksi parhaat tunnu enää missään. Mutta miksi mulle ei enää kelvannut nämä vanhat lasit?! Musta on tullut niin k*rmaperse että mun pitää saada uudet lasit vaikka edellisiä ei ole edes koira syönyt eikä ne ole muutenkaan rikki. Koska mä vaan haluan.

Aurinkolasit oli pakko ostaa kun edelliset on menneet hukkaan enkä enää jaksa auringosta johtuvaa päänsärkyä, mutta silmälaseihin mä halusin vaihtelua. No sitä nyt sitten todella tulee kun on pakko syödä jätteitä...
Ei sillä ei me nyt oikeasti olla mitenkään nälkäkuoleman partaalla mutta saa aika paljon tehdä puutarhatöitä että saa 600€ kasaan. Ehkä se on nyt sitten sen arvoista, vaikka vähän kyllä kirvelee. Eikä ihan vähääkään. Mutta oompahan kannattanut halpaketjun sijaan paikallista liikettä. Saankohan mä nyt jonkun kunniamitalin ja maininnan paikallislehteen?!




sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Meidän ikioma mökki






Siinä se nyt on. Meidän ikioma mökki, rakennusvuosi "noin 1950".
Noin 50 neliötä, kolme pientä huonetta ja vessa keltaisella vessanpöntöllä.
Joka huoneessa alkuperäiset tulisijat, keittiössä kolme ovea ja kaksi ikkunaa.

Valitettavasti ikkunat on vaihdettu ja lattiat olivat niin lahonneet että meitä edeltävä omistaja on kunnostanut lattiat kokonaan. Nyt on kunnon rossipohja ja kissinluukut auki.

Pihassa on vanha ulkorakennus missä on ollut sauna ja pieni saunakamari sekä jonkinasteinen varasto. Uusia rakennuksia on hirsinen sauna ja puulato. 

Talo pitää toki maalata, sauna maalata, talon katto maalata, terassia kunnostaa, maalata ja tapetoida sisältä, sähköt uusia, vessaa fiksata jne. mutta se on periaatteessa täysin asuttavassa kunnossa.

Mulla on jotenkin vieläkin niin hömistynyt olo etten tiedä mitä edes kirjoittaisin.

Ensimmäinen viikonloppu mökillä on takana. Saunassa oli hyvät löylyt, takat varasivat paremmin lämpöä kuin uskottiin -siis niin hyvin että ensimmäisenä yönä oli +28C lämmintä ja vähän kiristynyt tunnelma kun koirat läähättivät ja hiki virtasi. Mutta ainakin nyt tietää että sisällä lämpö pysyy hyvin!

Ihastelua ja ihmettelyä, niin sisällä kuin pihallakin. Kartoitetaan aluetta, tutkitaan tienoita. Ulkorakennuksen alta löytyi pari keittiötölkkiä ja vanhasta saunasta pari jakkaraa. Talolle kuuluvia aarteita, niitä haluan vaalia.
Mika kävi kaverinsa kanssa kyttäämässä majavia ja näkikin sellaisen. Ehkä meillä on vielä tänä keväänä pakastimessa jäätelöpaketin vieressä majavan lihaa.

Tässä nyt muutamia kuvia että pääsee vähän alkutunnelmaan. Kotoa tuotiin vähän huonekaluja, kovin paljoa sinne ei edes mahdu. Hankitaan sopivia sitten kun nähdään mitä edes tarvitaan.

Yksi huone jäi näköjään kuvaamatta, se on sellainen minihuone että mietitään vielä sen käyttötarkoitusta. Tuleeko siitä makuuhuone, koirahuone, varasto vai mikä. Huone joka on 205cm leveä ja jossa on takka niin että sinne mahtuisi ainoastaan 120cm leveä sänky eikä juurikaan mitään muuta ei kuulosta kauhean käytännölliseltä. Mutta tarvitaanko me erikseen makuuhuone? En vielä tiedä.

Nuo sähkötaulu ja suorastaan inhat -80luvun kaapit kuvissa eivät kauheasti silmiä hivele, mutta eiköhän niistäkin eroon päästä ajan kanssa.

Ihan käsittämättömän ihana ilma on koko viikonlopun ollut. Ihana elää ensimmäinen kevät mökin kanssa. Mä olen niin onnellinen ettei sille ole edes sanoja.















lauantai 11. maaliskuuta 2017

En sano ääneen






Joskus ei vaan tule tekstiä. Ei vaikka haluaisi.
Ei tavallaan ole mitään kirjoittamista, vaikka olisikin.

Me löydettiin mökki. Me ostetaan tämä mökki. Meillä on jo melkein oma mökki.

Mutta uskaltaako sitä kirjoittaa ennenkuin kauppakirjoja on tehty? Mitä jos se vielä peruuntuukin? Myyjä yht´äkkiä päättää että haluaakin jatkaa saunomista juuri tässä saunassa ja haluaa kerätä marjat näistä marjapensaista. Ei sellaista uskalla kirjoittaa ennenkuin nimet on paperissa ja avaimet kädessä.

Toivottavasti kaikki on alkuviikosta selvää, ja pääsen tästä kauheasta jännityksestä pois.

Kuvissa on ihanaakin ihanampia lumihiutaleiden pistokastaimia sekä hyvin kasvava herneenversopuska.




maanantai 27. helmikuuta 2017

Suosikkilelu


 Meidän koirilla on kaikenlaisia leluja, mutta ei ole kirahvin voittanutta. Ihme kyllä sitä ei ole edes hajotettu. Alli ja Busteri kantaa sitä kilpaa ympäri kämppää ja aina kun Alli menee illalla meidän sänkyyn nukkumaan se ottaa kirahvin viereen.
Kirahvi kelpaa myös Allin kaveriksi naapurikyyläykseen. Alli seisoo sohvalla ja pitää päätä selkänojan päällä ja vartioi ympäristöä. Se on tosi huvittavan näköistä!

Ja arvatkaa miten kateellinen Alli on jos kirahvi on Busterilla. No ihan tosi kateellinen!






lauantai 25. helmikuuta 2017

Pois eläinten tarhasta!





Kyllä nyt hermoja kiristelee! Perhe oli tehnyt oikein retken lampaiden aitaukseen, lapset olivat menneet aidan yli silittelemään lampaita ja vanhemmat olivat valokuvanneet näitä aidan toiselta puolelta.

Jotenkin voisin vielä ymmärtää jos aitaus olisi jossain pellolla kaukana asutuksesta, mutta kellä tulee oikeasti mieleen mennä toisten pihaan aidan yli ilman lupaa, ja ilman lupaa eläinten aitaukseen?!

Onneksi lampaat eivät olleet lapsia puskeneet. Kuka tässä tapauksessa olisi vanhempien mielestä vastuussa, minä varmaan kun lapset noin vain pääsivät hyppäämään sähkölangan yli. Vai nostettiinko ne, en huomannut kysyä silminnäkijöitä että kuinka isoja lapset olivat.

Miten tyhmä ihminen voi olla? Onko ihan ok mennä toisten terassille istumaan vaan siksi että siihen paistaa aurinko ja siinä sattuu olemaan tuoli?

Facesta olen lukenut kuinka eräs farmari oli yllättänyt kaksi pikkutyttöä ja koiran emolehmien aitauksesta. Siinä olisi ollut aika katastrofin ainekset jos lehmät olisivat vasikoita suojellessaan käyneetkin lasten päälle. Ja ihan samaan syyllistyvät aikuisetkin, onhan sitä laitumella olevat eläimet tosi söpöjä. Ihan kuten Ähtärissä olevat sudet. Pakkohan niitä on päästä rapsuttamaan.

Samaisessa ketjussa joidenkin mielestä oli väärin kun aasien ja alpakoiden kasvattajat olivat vähän kyllästyneet kun jatkuvasti joku tuli pihaan asti ihastelemaan eläimiä, osa meni tässä vaiheessa myös suoraan sinne tarhaan. Heidän kun olisi pitänyt olla kiitollisia että joku on niin kiinnostunut heidän eläimistään...
Lemmikkipihoilla, eläinpuistoissa ja muissa yleisissä paikoissa saa ihastella eläimiä mielin määrin, mutta eläinten omistajien piha on yksityisalue. Vaikka sielläkin olisi söpöjä ja ihania eläimiä.

Tyhmyys tulee jatkossa ihan takuulla lisääntymään mitä enemmän ihmiset vieraantuvat luonnosta ja maaseudusta. Pässit ovat puskeneet ihmisiä hengiltä vaikka näyttävät pieniltä ja söpöiltä sonneista puhumattakaan.

Ja pakkohan sitä on söpölle eläimelle antaa jotain pientä makupalaa samalla. Sitten jos eläin sairastuu väärästä ruuasta niin levitellään käsiä ja ollaan marttyyrejä että kyllä sitä pitää saada ihmisen söpölle eläimelle nyt makupaloja antaa. Syksyllähän niitä lampaita kuoli parinkymmenen lauma kun joku ajatteleva ihminen oli kuskannut niille ilman lupaa saavikaupalla omenoita. Märehtijän maha ei kestä äkillisiä ruokinnan muutoksia.

Älä IKINÄ milloinkaan mene ilman lupaa eläinten aitaukseen tai laitumille. Opeta lapsesi samaan. Jos näet jonkun tekevän niin, puutu asiaan. Eläin ei ole lelu.

Mun on vissiin pakko huomenna askarrella taas joku kyltti aitaan. Siinä on ollut, mutta se lähti irti enkä ole laittanut uutta. 


lauantai 18. helmikuuta 2017

Ikkunalla vihertää





Minä olen aina tykännyt viherkasveista. Ei tarvitse edes laittaa verhoja kun iskee ikkunan täyteen amppeleita. On ollut vuosia jolloin olen hoitanut niitä erittäin innokkaasti, ja vuosia jolloin ne ovat olleet lähinnä oman onnensa nojassa. Niitä on kuitenkin ollut minulla käytännössä aina.

On tavallaan hellyyttävän hupaisaa kuinka viherkasvit ovat nyt jotenkin niin trendikkäitä, tosin ehkä meikäläisen kasviharrastus ei ole trendikästä alkuunkaan. En varsinaisesti hanki kasveja sen mukaan miten ne sopivat sisustukseen vaan sen mukaan mitä nyt satun milloinkin haluamaan...

Nyt kun on valtava viherkaipuu niin viherkasveja hoitamalla saa edes vähän sitä hoivatarvetta tyydytettyä. Tänävuonna ei valtaviin elvytyspuuhiin ole onneksi tarvinnut ryhtyä kun olen vähän normaalia enemmän kastellut ja lannoittanut kukkia niin ne ovat pysyneet paremmassa kunnossa kuin monena edellisenä vuonna.




Eniten pidän kasveista joilla on tarina. Niiden kanssa vaan saa kauheasti pelätä että niille tapahtuu jotain. Pitäisi tehdä niistä toinen varakappale ettei olisi ainoastaan yhden varassa. Kauhean vanhoja kasveja minulla ei ole, olen elänyt aikoja jolloin lähes kaikki mukana kulkeneet kasvit ovat kuolleet.

Esittelen muutaman kasvin joilla on tarina.

Tämän anopinkielen olen saanut kaverin mieheltä pienenä alkuna. 
Hän on sen saanut joltain työkaveriltaan. Näitä isoja vanhoja ei tunnu enää missään kaupoissa olevan, kaikki on korvattu pienillä, sievillä ja erikoisilla.

Kasvi on ollut ihan kuoleman kielissä kun Sylvi pentuna repi sen, mutta ihme ja kumma se on siitä(kin) toipunut ja tuntuu nyt olevan hyvässä kasvussa. Hän asuu milloin missäkin, nyt keittiössä.
 
  Tämän posliinikukan sain pienenä yhden lehden taimena ex-mieheni mummilta. Hänellä oli valtava 40v. vanha kukka joka kukki aivan upeasti vuosittain. Minun kukkani on ollut aika huonolla hoidolla pohjoisikkunalla, nytkin se näkyy olevan ihan pölyinen. Se juroi vuosikaudet eikä kasvanut ollenkaan, mutta kyllä se hiukan siitä on edennyt. Mutta se on pisimpään mukana kulkenut.

 
Aikanaan mulla on ollut kiinanruusuja mutta jotain niille on aina tapahtunut. Tämän sain ystävältäni. Merkityksellisen sen tekee aika jolloin kasvin sain, hän oli tekemässä vaikeaa eroa ja jo hyvissä ajoin alkoi jakamaan tavaraa eteenpäin että on sitten helpompaa lähteä kun sen aika tulee. Hänellä oleva emopuu on tosi iso ja vanha. Samanlainen oli mummolassani ja aina ihailin sen kukkia lapsena.

Tämä ituraunioinen on samasta paikasta kuin kiinanruusu. Sain sen pienen pienenä taimena, ja se vielä putosi matkalla lumihankeen mutta ihme kyllä se selvisi. Nyt se on innostunut kasvamaan, ja odotan hartaasti että saan lisätä sitä itusilmuista. Kasvi on harvinainen, sitä ei juuri missään ole myynnissä.
Kaaripapinkaura on tullut takaisin. Tämän emokasvin ostin yli kymmenenvuotta sitten, ja jaoin sitä muutaman kerran. Yhden alun annoin naapurilleni. Sitten omani kuolivat yksi toisensa jälkeen. Muutama vuosi sitten naapuri huikkasi että jos haluan niin hänellä olisi ylimääräisenä papinkauraa, haluanko. Tottakai halusin, se on kestävä, menee aika varjossakin ja ei juurikaan piittaa vaikka sitä unohtaa kastella.

Mulla ei varmaan ole mitään yhtä lempikasvia. Tykkään niistä jotka pysyvät kohtuullisella hoidolla siedettävän näköisenä. Ostan tosi harvoin leikkokukkia, mutta osa kasveista ajaa niiden virkaa. Iloitsen niistä jotka kestää pidempään, suuri osa on vaan hetken iloja.

Meillä on talvisaikaan niin pimeää että kasvivalot on aika välttämättömyys. Nyt olen laittanut niitä vaan eteiseen ja valotan kasveja eteisen kaapin päällä "ihanan" violetilla valolla klo. 13.00-21.00. Koska valot on nyt vaan siinä, niin kasvit seilaavat talven hyvien ja huonojen kasvupaikkojen väliä.

 Annan valohoitoa aina muutaman viikon kerrallaan, mutta kyllä sekin on selkeästi kasveille hyvästä. Toinen hyvä paikka kasveille meillä on toisen vaatehuoneen ikkuna. Siinä mahtuu pitämään isompiakin kasveja, siihenkin oli tarkoitus lamppu laittaa lisäksi mutta se jotenkin jäi. Viimeviikolla totesin ettei enää kannata. Onneksi nyt auringonvalo alkaa riittää jo olkkarissakin.

 Tuonenkielo menee "äärimmäisessä varjossa".
 Joulukukka muutaman joulun takaa. Älyttömän hidaskasvuinen se kyllä on.

 "Nykyajan anopinkieliä". Ostin kun halvalla sai...viimekesän kesäkukkia. 
Toivottavasti nyt jaksaisi vielä muutaman kuukauden niin pääsisi kesäkukaksi tänäkin kesänä.


Onneksi palmuvehkat ovat alkaneet elpyä siitä viimekesän katastrofista kun grillasin ne auringossa lähes pilalle. Leikkasin kaikki käristyneet lehdet pois ja kaveri oli oikeassa että ne tekevät uudet lehdet tilalle. Ei enää ikinä mitään viherkasveja takapihan terassille!!!

 Ei se onnenbambu eli ruokotraakki nyt niin ruma ole! Ja menee ihan missä vaan.


Koitin pelastaa iltani kuvailemalla kasveja, koska olen niin pettynyt itseeni. Sisarusteni lapsilla on kaikilla kolmella synttärit tässä kuussa ja oli tarkoitus mennä huomenna synttäreille. Viideksi oli kutsuttu.
Sisko laittoi tänään viestiä kuuden jälkeen että niin ootteko te tulossa...Eli toisinsanoen juhlat olivat tänään. Olen vaan kokoajan intoillut kuinka mennään synttäreiden lisäksi katsomaan yhtä mökkiä, ja käydään kavereilla kahvilla samalla, enkä ole edes vaivautunut tarkastamaan kutsuista että niin koska ne synttärit oikeastaan edes on. Joskus mä inhoa itseäni.

Kaikenlisäksi mulla on viikosta toiseen sellainen ollakko vai eikö olla- kipeänä olotila. Olen juonut kohta yliannostukseen saakka valkosipuli-inkivääri-sitruuna-lientä, laittanut eteeristä öljyä jonka pitäisi kohentaa vastustuskysyä, olen syönyt kouratolkulla vitamiineja, auringonhattu-uutetippoja ja mitä vielä. Seuraavaksi ehkä juon pari mukillista konjakkia koska kurkku on taas kipeänä.
Onneksi nyt en oksenna kuten pari viikkoa sitten...