sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kylän likaisimmat lampaat



Mä olen kyllä tiedostanut että mulla on vähän likaisia lampaita tällähetkellä. Mutta kun otin lampaat ulos neitseellisen puhtaaseen lumihankeen niin meinasi kyllä itku päästä. Mun lampaat eivät olleet vaan likaisia, vaan suoraansanottuna ihan paskaisia.

Heittelin niiden päälle lunta ja koitin harjata mutta se ei kyllä käytännössä auttanut yhtään mitään. Ainoa joka auttaa on karvan kerintä.

Miksei mulla ole tullut aikaisemmin mieleen että lampaita voisi taluttaa ulkona jos niillä ei ole talvitarhaa?! No hyvä nyt että edes myöhään kuin ei milloinkaan.

Pojat tykkäs kahlata lumessa, ja vaikka vähän pelkäsin että tuleeko ulkoilun jälkeen kova puskemis-ottelu niin ihme kyllä ne oli ihan rauhallisia. Pitää nyt koittaa niitä viedä ulos säännöllisesti kun tarhapaaluja ei kyllä umpiroutaiseen maahan oikein saa. Miksi kukaan sanonut mulle syksyllä että tee nyt ihmeessä niille joku talvitarha niin ne pysyy puhtaampana ja rauhallisempina kun pääsevät välillä ulos? Miksei?

Kuvat on oikeeta OE-materiaalia. Ajattelin ensin että laitan ne mustavalkoisina ettei näytä niin pahalta, mutta kattokaa nyt kunnolla kenellä on kylän likaisimmat lampaat!





perjantai 26. helmikuuta 2016

Köyhä(n) elämä

Tervetuloa uudet lukijat blogiin! Yht´äkkiä huomasin että lukijoita on 90! Ihan kauhean paljon, pitäisköhän mun arpoa jollekkin jotain kivaa?! Haluisitteko te sellaista, vaikka saippuaa?
Kiitos ihan erityisesti jokaiselle henkilökohtaisesti joka lukee, ja extra-kiitos teille jotka vielä jaksatte kommentoida kirjoituksia.
Se on kuulkaa kauhian mukavaa saada palautetta näistä jutuista.
Koitan jatkaa edelleen tällä samalla linjalla, välillä syvällistä ja välillä erityisen kevyttä.

Nyt on tullut viimeaikoina paljon näitä ajatuksia, selkeästi kesällä kun voi olla enemmän ulkona ei jaksa ajatella. Tai jos jaksaa ajatella, ei jaksa kirjoittaa.

Luin tuossa jotain juttua köyhästä elämästä. Ilmeisesti nykyään on niin itsestään selvää että kaikki esimerkiksi matkustelevat että ne jotka eivät matkusta juurikaan kotipitäjää ja kotimaata kauemmas elävät suuren yleisön silmissä köyhää elämää.

Samaa oli pohdittu Lemmikkipalstoilla kun oli keskustelua tästä Ummikot ulkomailla vai mikä sen ohjelman nimi nyt oli missä ihmisiä ekaa kertaa lähetetään reissuun.

Siinä tosin vedettiin vielä niin, että ne jotka eivät matkusta ovat köyhyyden lisäksi hiukan tyhmiä. Tyhmiä siksi, etteivät ole kiinnostuneita mitä muualla tapahtuu.

Jotenkin närkästyn tälläisestä ajatusmallista melko paljon.

Millaiset kokemukset tekevät meidän ikioman elämämme rikkaaksi? Olenko juuri minä se tyhmä joka ei tajua mitään kun ei ole matkustanut pariksi viikoksi aurinkoon koskaan?

Ihmisiä on erilaisia ja voisin väittää että joillekkin matkustus ja uuden näkeminen ja kokeminen on melkein syy elää.

Mutta voin kyllä sanoa, että minä en ole sellainen. Jotenkin haluan elää pienesti. Haluan pyöriä pääosan ajasta tässä 100km säteellä ja tehdä asioita joiden arvo ei ole ehkä siinä että muistan sen ikuisesti. Tai edes hankkia mitään maailman suurimpia kokemuksia.

Mulle olisi valtava stressi kokoajan suunnitella jotain reissuja. Hyvä kun jaksan mökille lähteä kun sekin on niin vaikeaa. Mä en oikein edes halua että tapahtuu mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Musta saisi joku painajaismaisen matkakumppanin.
Onko mitään ohjelmaformaattia tyyliin "matkakaveri from hell"
Tietenkin lähteminen helpottuu kun sitä tekee paljon, mutta entä jos ei edes halua?!

Toiselle kevät voi tulla sillä että käy Portugalissa nuuhkimassa kevättä maalis-huhtikuussa, mulle se tulee sillä että ajan töistä kaupan kautta kotiin ja ostan helmililjoja kukkapurkissa a´4€.

Tiedostan, että kun en ole nähnyt elämää joka suunnalta en pysty samaistumaan kaikkien maailman asukkaiden elämiin. Siksi koitan olla ottamatta kauhean kärkkäästi kantaa esimerkiksi pakolaisasiaan, puolesta tai vastaan. Asia on ihan erilainen sen silmin joka on ollut paikalla Syyriassa ennen sotatilaa, auttanut omin käsin ihmisiä Kreikan saarilla tai ylipäänsä tutustunut moniin eri kulttuureihin.
En tiedä pitäisikö minun hävetä sitä etten ole?

Eikö köyhyyteen tavallaan kuulu melko olennaisesti myös se häpeä? Vai saako olla köyhä ilman että edes haluaa jotain muuta? Onko silloin edes köyhä?

Monesti puolituttujen kanssa päädytään keskusteluun matkustuksesta tyyliin:
"missä te ootte matkustellut viimeksi" ?
"Eipä juuri missään".
"Miksette??????????????!!!!!!!!!!!!!!!!!!"
"Ei meitä huvita."

Matkustamattomuus alkaa olla samanlainen ihmettelyn aihe kuin se, ettei halua suomalaisena juoda viinaa. Sellainen ihminenhän on jotenkin epäluotettava.

Ainahan sitä voi vedota eläimiin. Ei voi kun hoito on hankalaa järjestää. Vähän samoin kuin osa vetoaa lapsiin kun on jotain sellaista mitä ei vaan huvita tehdä.




Matkustelu vie rahaa. Paljonko olisin valmis laittamaan sivuun että pääsisin johonkin matkalle.
Jos puhun totta niin en ole valmis tinkimään oikein mistään.
Rahan säästäminen on muuten tavattoman helppoa. Käyttää vähemmän kuin saa.
Samalla tavalla kuin laihduttaminenkin. Olen molemmissa melko hyvä. Teoriassa.

Nyt mulla jotenkin katkes ajatus. Ilmeisesti olen myös vähän ajatusköyhä. Hah.

Jotenkin muutenkin ollut kauhean takkuinen viikko. Tauti koittaa edelleen nostella päätään, voisko sitten sairastua kunnolla jos ei aijo parantuakkaan?! Onneksi on viikonloppu, mulla olis tarkoituksena vähän koittaa puhdistaa lampaita lumella. Ne on ollut aika puhtaita, mutta nyt viimeviikon aikana valkoiset on maannu molemmat jossain paskakasassa ja yäk.
Puhtaista lampaista on vaan muisto jäljellä. Taidan mennä päiväunille. Moikka.

.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Tapojensa orja



Meidän Alli on niin huvittava persoona. Sillä on hyvin selkeät rutiinit nukkumaanmenon suhteen.

Jos makuuhuoneen ovi on kiinni niin viimeistään kymmeneltä se haluaa NUKKUMAAN.
Se alkaa kävellä edestakaisin oven takana ihan hermona, ja vinkuu varsin vaativasti.
Avatkaa ovi Allille ihan just nyt, kun täällä torpassa ei ole mitään paikkaa mihin voi painaa päänsä.

Sinne se sitten livahtaa sängyn jalkopäähän, ja alkaa nukkua syvää koiranunta. Ei sellaista pinnallista jota ne nukkuvat siinä mihin sattuvat rojahtamaan kun odottavat että jotain jännittävämpää tapahtuisi.

Kun menen itse nukkumaan joudun sitä hiukan häiritä että saan päiväpeiton pois ja pääsen itse pujottautumaan peiton alle. Yleensä tässä vaiheessa se kaipaa silitystä ja tulee viereen makaamaan. Siinä sitten silittelen sitä ja jossain vaiheessa itse nukahdan. Allikin siirtyy jalkopään kautta omaan petiinsä.

Ollaan huomattu että se on alkanut aamulla heräämään olkkarista koirien pediltä, joten jossain vaiheessa yötä se siis siirtyy sinne.

Nyt tiedän että se aika on viimeistään kello kaksi.

Nimittäin viimeyönä se alkoi rampata edestakaisin ja vinkua juuri kello kaksi. Luulin että sille on iskenyt vuosisadan vatsatauti tai elämää suurempi pissahätä ja avasin makkarin oven joka oli poikkeuksellisesti kiinni sekä vedin paidan päälle että tarkenen seistä oven raossa odottamassa sitä ulkoa.

Kun pääsin siihen ovelle, niin Alli olikin jo siellä omassa pedissään syvässä unessa!

Se siis kertakaikkiaan oli herättänyt minut siksi, ettei päässyt pois makkarista vaihtamaan paikkaa koska ovi oli kiinni.

Alli on vaan niin kertakaikkiaan söpö koira.


sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Vanhoja valokuvia



Etsin viikko sitten kaverille vanhoja kuvia itsestäni. Mulla on sellainen ikivanha matkalaukku jonka olen nimennyt muistojen laukuksi. Olen sinne kerännyt muistot lapsuudesta ja vanhoja valokuvia "entisestä elämästä".

Voi mikä tunnevyöry kun katsoo Ronjan ja Ynnen pentukuvia, ensimmäisiä koiriani jotka ovat jo kuolleet vanhuuteen. Vaikka pennut on niin rasittavia niin silti tulee tippa linssiin kun muistelee sitä aikaa ja niitä persoonia. 

Katsoin myös hääkuvia ensimmäisestä liitosta. Olenhan katsonut niitä kuvia monen monta kertaa monen erilaisen tunnetilan vallassa. 
Olen itkenyt sydänjuuriani myöden kuvia katsoen, olen katsonut niitä katkeruuden vallassa, olen katsonut niitä lähes inhoa tuntien. 
Nyt jo voin katsoa niitä kuin dokumenttikuvia. Se on aika vapauttavaa huomata.

Huomata että ex-mies oli aika komea tuossa "aikuisuuden kynnyksellä" jos nyt 24v. ihmisestä voi niin sanoa. Huomata että näytin itse aika kauniilta siinä valkoisessa hääpuvussa. 
Päivä oli silloisen elämäni unelmien täyttymys. Ei sen arvoa poista se mitä sen jälkeen tapahtui.
Ja ennenkaikkea voi huomata itsestään sen, että on antanut anteeksi. Se tekee hyvää.



Sitä niin mielellään suojelisi itseään kaikelta. Eläisi vaan sellaista pumpulinpehmeää tasaista elämää. Mutta sellainen elämä ei tekisi meistä sitä mitä me olemme. 
Joskus on pakko hypätä pää edellä kylmään veteen ja katsoa miten käy. Yleensä kuitenkin käy hyvin.

Allekirjoitan täysin sen että vastoinkäymiset kasvattavat ihmistä. Jalostavat. 
Toisia huonompaan suuntaan, toisia parempaan. Jokatapauksessa tekevät meistä sen mitä me olemme, hyvine ja huonoine puolineen.

Eilen oltiin kaverin kanssa lenkillä, terapialenkillä, ja puhuttiin jälleen kerran yhteisen ystävämme kuolemasta. Siitäkin, että miten hyvä on ollut kaikille meille että olemme nähneet sen mitä kuoleman jälkeen tapahtui.
 Elämä on jatkunut, ja siellä samassa talossa nykyisin istuu taas sohvalla rakastuneet ihmiset pitämässä toisiaan kädestä kiinni. Kuolema ei ollut loppu vaan uuden alku. 
Siitäkin selvisivät ne kaksi kaikista läheisintäkin.



Aloitin työt maanantaina. Olen ollut tosi kovassa flunssassa, mutta nenäkannun, nenäliinojen ja kuuman juotavan voimin olen jaksanut tehdä "rauhallisia sisätöitä". Olen mm. arkistoinut valokuvia. Se on sellainen työ joka aina työnnetään siihen "sitten joskus kun ehtii" kasaan.

Valokuvat voi olla ihan kaikkea muuta kuin hyödyllisiä kun samassa läjässä on kuvia eri työkohteista, pikkujouluista, lähikuvia kukista ja sitten taas jotain epämääräisiä maakasoja joista ei ole harmaintakaan hajua miksi niitä on kuvattu.

Olihan siellä myös kuvia minusta itsestäni. Sanoin Mikallekkin, että käytännössä joka kuvassa hymyilin tai nauran. "Sähän näytät yleensä aina siltä että sulla on jouluaatto" se totesi.

En ole mieltänyt aikaisemmin itseäni mitenkään erityisen iloiseksi ihmiseksi. Olenko tullut sellaiseksi vai enkö ole siihen koskaan kiinnittänyt huomiota? 
Mulle on jotenkin tärkeää olla hyvällä tuulella ja nauraa. Ihan jo siksi, että sitä surua ja murhettakin kyllä riittää. 

Sain ystävältäni jouluna runon jossa oli kuvaillut mua sanoilla "oot iloinen, lämmin, hyvän hengen luoja, kannustava, kiltti, hyvän mielen tuoja". Musta se kuulostaa ihanalta. 

( Ja taas täällä sitten niiskutan kun mulla on niin ihania ystäviäkin.)
 
Olen muutenkin tässä viimevuosina alkanut katsoa itseäni entistä hyväksyvämmin. 
Onko se vanhenemista, onko se vaan jotain `omanarvontunnon´-nousemista vai mitä? 
Hymyilen itselleni peilistä ja sanon puoliääneen että näytät nätiltä, toi violetti paita pukee sua jne. 

Olen niin paljon toistellut itselleni aikaisemmin sitä miten ruma, lihava,tyhmä, turha, surkea ja ties mitä olen että alkaahan sitä itsekkin uskoa siihen. Nyt kun katson niitä lähes 15vuotta sitten otettuja valokuvia niin en kyllä näe niissä mitään "epätavallista rumuutta". 
Sitä vaan itse luo itselleen sellaisen kuvan itsestään, ja ihan turhaan.

Mä uskon voimauttaviin valokuviin ihan "arkielämässä" ilman varsinaista terapiaa.
 Se on sitten ihan aihe erikseen. Jos pidätte itseänne rumana ja enemmän tai vähemmän surkeana ulkoisesti tai sisäisesti niin pyytäkää jonkun ihmisen johon luotatte valokuvaamaan teitä. 
Poseeratkaa itsellenne. Hymyilkää tai olkaa hymyilemättä. Kuvatkaa paikassa joka on itselle tärkeä.
Määritelkää itse se "miten minä haluan että minua katsotaan". 

Muuten ne mun uimapukukuvat lumihangessa on vielä ottamatta...

 Kannattaa tutustua aiheeseen mm. Maailman ihanin tyttö -projekti on mun mielestä ollut todella koskettava. Olen lainannut useamman kerran siitä tehdyn kuvakirjan kirjastosta. 
Kuvissa on jotain taianomaista, kun ihminen itse herää se on uskomattoman kaunista.

Jahas. Se olisi sitten se aika kun mun pitäisi laskea kone pois sylistä ja lähteä metsään nauttimaan ulkoilmasta. En uskalla vieläkään kauhean aktiivisesti lenkkeillä, mutta jos nyt sellaista kevyttä hoipertelua koirien jäljessä suorittaisi. Hauskaa kun työt on alkanut niin viikonlopuilla on aivan erilainen merkitys kuin lomalla. Silloinhan aika on ihan yhtä pitkää viikonloppua. 

Ehkä en vielä ensiviikolla aloita töissä kylvöjä, mutta varmaankin jo seuraavalla. KEVÄT on muuten ihan just täällä! Linnut laulaa jo kevättä. Kevät on vaan jotenkin niin mahtava vuodenaika!





lauantai 13. helmikuuta 2016

tiistai 9. helmikuuta 2016

Ystävänpäiväkortteja ja ajatuksia ystävyydestä



Tein eilen illalla muutaman ystävänpäiväkortin. Koitin etsiä Pinterestistäkin malleja, mutta jotenkin en oikein löytänyt kuin pari sellaista joista sain kiinni.

Periaatteessa en kyllä ole kauhesti ystävänpäiväkortteja jaellut, mutta kun askarteluttaa niin silloinhan voi vaikka tehdä sellaisia! Samapa se mitä tekee kunhan vaan tekee!



Sydän on jotenkin melko loppuunkulutettu aihe, mutta...se on helppo leikata paperista.
Sepä on siis hyvä aihe.

Tykkäsin kovasti myös mallista missä oli 9 pientä kirjekuorta. Täytyy kyllä todeta, että oli hyvin haastavaa saada edes kuutta kuorta mahtumaan samaan korttiin...
Ja miten vaikeaa on yht´äkkiä taitella kirjekuori! Varovasti avasin yhden valmiin kuoren että saisin siitä mallia, ja silti tuntui ettei tekemäni kuoret nyt aivan kaikilta mittasuhteiltaan onnistuneet.



Nyt kun tätä kirjoitan niin tuli mieleen että varmaan ystäväni google olisi antanut hakusanalla ´kirjekuoren taittelu´ohjeet miten olisi pitänyt toimia. Kokeikaa katsoa sieltä, saatte varmaan paljon paremmat ohjeet kuin jos nyt koittaisin alkaa opastamaan tässä taittelussa.
Musta ei taida isona tulla mitään oregami-taiteilijaa...

Ajattelin laittaa pikkukuoriin runoja, ajatuksia ja aforismeja ystävyydestä. Tälläiset kortit haluaisin tehdä kaikille jotka koen ystävikseni, mutta uskon että nuo ihmiset ymmärtävät etten ole kauhean kärsivällinen luonne enkä jaksa viettää kaikkia iltoja näpertelemässä kirjekuoria!


Mitä ystävyys sitten on? Kuka on ystävä?

Mä koen jotenkin huonoa omaatuntoa siitä että olen varmaan itse aika huono ystävä.
Jos `ystävyys`mitataan samalla tavalla ajassa kuin rakkaus, niin olen siinä aivan erityisen huono.

Meillä on aika tiivis perheyhteisö, ja sen sisältä nousee niitä ystäviä niin ettei meinaa oikein aikaa edes riittää kovin monelle muulle ihmiselle.
Lasketaanko edes Mika, Äiti, Anoppi, Sisko, Mumma ystäviksi? Ne on kuitenkin niitä ihmisiä joille ensimmäisenä soitan kun jotain tapahtuu. niitä joihin luotan kaikista eniten ja joilla tiedän olevan aina aikaa minulle ja ongelmilleni.

Kun töiden jälkeen pitäisi vielä jaksaa hoitaa eläimet, tehdä kotityöt ja sitten vielä jaksaa kahvitella Ottopojan kanssa niin tuntuu ettei edes kauheasti löydy sitä "vapaa-aikaa" ystävyyteen.
Viikonloppuina haluan olla yksin, tehdä terapialenkkejä ja kas, olla niiden sukulaisten kanssa.

Olen jaotellut ihmiset mielessäni erilaisiin kategorioihin. Mulla on koirakavereita, rottatuttuja (ajalta kesyrottakasvatus ettei kukaan ymmärrä väärin!), kasvitutut (puutarhaharrastajia yms.), työkaverit, metsästyskaverit, naapurit jne.

Näitä ihmisiä näen sillointällöin, käydään yhdessä lenkillä, kahvitellaan yms. voin kertoa heille jokapäiväisiä huolia ja murheita, myös syvällisiäkin asioita.
Mutta ystäviä, ovatko nämä ihmiset muille ystäviä?!

Odotanko itse ystävyydeltä jotain ylimaallista sielujen sympatiaa? Riittääkö vaan se, että on mukavaa olla yhdessä? Että siihen löytyy aikaa edes joskus.

Mulle sopii hyvin facebook-ystävyys. Tykkään lukea muiden tekemisiä ja asioita.
Onko se sitten oikeaa ystävyyttä, 400 kaveria eikä ketään joka tulisi käymään kun on paska päivä. Elämää olisi hyvä olla myös somen ulkopuolella.



Ystävyys voi alkaa erikoisista asioista. Aikuisiällä ystävien hankkiminen on aika hankalaa, tosin koirakavereita tuntuu istuvan joka oksalla. Jos olet yksinäinen, hanki koira!
Mene sen kanssa johonkin rotutapaamiseen ja kas, sinulla on nopeasti lenkkiseuraa ja ehkä niistä joistain tulee myös ystäviä.

Mä olen vuoden aikana menettänyt yhden ystäväni, mutta myös saanut yhden. Mistä se on alkanut, puolihuolimattomista sivulauseista joiden seuraksena toinen alkaa avata elämäänsä ja ongelmiaan. Kun yhdessä kerrotaan vaikeita asioita, huomataan että me ollaankin aika samanlaisia ja me viihdytään todella hyvin yhdessä.
Erikoista huomata sellaista ihmisestä jonka on tuntenut monta vuotta.

Erikoista on varmaan se, että joskus ystävä voi istua vieressä työpaikalla kahvipöydässä vuosia, vaikkei siihen ole edes kiinnittänyt huomiota.

Katselkaa ihmiset ympärillenne, ystävyys voi olla lähempänä kuin uskottekaan. :)

Hyvää ystävänpävää jos ei nähdä ennen sitä. 

Ps. En tiedä moniko mies blogiani lukee. Mutta nyt jos koskaan kannattaa ystävänpäivänä pikkuisen muistaa mammaa. Jos on makuuhuoneessa haaleaa tai jos muuten vaan tuntuu ettei oikein kipinöi, niin suklaalevyn ja kimpun tulppaaneja saa joka ikisestä Salesta, Siwasta ja kulmakaupasta noin ylipäänsä.
Tämä parisuhdevinkki on halpa ja helppo toteuttaa, eikä se vaadi mitään ylimääräistä vaivaa. Tyytyväinen nainen on onnellinen nainen, ja onnellisella naisella on onnellinen mies.
Tätä vinkkiä ei ole sponsoroinut yksikään kukkakauppa, Sale tai Fazer.

*Kuvissa olevat tulppaanit ostin ihan itse, tahdoin ne, koska satoi räntää.
Idea pulloista on kopioitu Kukkala-blogista.








sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Jämälankavillatakki



Tässä vaiheessa kun massiivinen päättelyurakka on ohi saa varmaan jo tuulettaa.

Villatakki on just niin ihana kuin sen pitikin olla vaikka 
matkan varrella on kyllä usko horjunut moneen otteeseen.

Koska mulla ei ole tapana seurata mitään ohjeita en tehnyt niin nytkään. 
Kudoin vaan ja välillä vertasin kappaleita valmiiseen villatakkiin.
Sitä mukaa sitten vähentelin ja lisäilin silmukoita kun näin aiheelliseksi.

Tein etukappaleista liian kapeita ja leveyttä lisäsin virkkaamalla kappaleiden väliin rivin isoäidinneliöitä. Jotenkin tuntuu ettei se tässä värisekamelskassa nyt ainakaan huonommaksi villatakkia tehnyt!

Ja kun yhdistin kappaleita niin olin sitten etukappaleet tehnyt liian lyhyiksi 
ja niitä piti jatkaa ja kuinka ollakkaan kavennukset asettui hiukan omituiseen kohtaan. 

No ei se mitään, suoristin reunaa ihan vaan virkkaamalla siihen reunuksen. 
Minun maailmassani ei pureta kuin äärimmäisessä hädässä eikä tälläinen 
tilanne ole kuitenkaan sellainen.

Lankana on pääasiassa erivärisiä ja paksuisia alpakkalankoja, ja sen lisäksi ihan kaikkia muitakin lankoja joita kotona sattui olemaan. Alunperin ajatus oli tehdä joka toinen rivi vihreällä 
(ostin sitä varten 4 kerää vihreää lankaakin) mutta se sitten jäi.

Vielä kun löydän kirpparilta jonkun kivan kiinnitysneulan ettei 
tarvi tyhmää hakaneulaa siinä pitää niin sitten se on lopullisesti valmis. 




Olen ottanut jotain välikuvia tekeleestä, 
mutta en nyt löytänyt niitä vaikka koitin kuvia selailla.
Pari kuvaa puolivalmiista sentään löytyi.




Ottopoika tuli sopivasti kun olin juuri alkamassa villatakin kuvauspuuhiin joten hän sai sitten näpsiä kuvia. Pistin oikein poikkeuksellisesti huulipunaakin, harvemmin tulee arkena laitettua. 
Oli muuten hauska tunne lähteä kuvien ottamisen jälkeen huulipunattuna lenkille. 
Tuntui juhlavalta.

Kuvaaminen oli ihan uskomattoman hauskaa, leikittiin lumessa kumpikin ja otettiin kuvia.
Laitan nyt kuvia useamman, koska niistä tulee niin hyvä mieli itselleni. 

Menkää ihmiset leikkimään lumeen jos sitä tämän vesisateen jälkeen vielä jostain löytyy!
Tilasin siskon ottamaan musta lumihangessa "rantahenkisiä kuvia" mutta saattaa olla
 että se jää tätä menoa ensitalveen...

Punaiset sormikkaat on kaverin tekemät. Sain tälläiset joululahjaksi
 ja koska ne on ollut  niin ihastuttavat niin tilasin toiset samanlaiset. 














perjantai 5. helmikuuta 2016

Pastakranssi


Kukkamakaronia saa siis näinkin kivan kranssin!




Mä olen hiukan huono kirjoittamaan näistä ohjeita, mutta lyhkäisyydessään olen päällystänyt valmiin styroksipohjan paperilla ja liimannut makaronit siihen päälle kuumaliimalla. Lopuksi päälle suihkaus valkoista spray-maalia.

Helppoa tehdä ja kiva antaa `kukan asemasta´kun menöö kylään.


maanantai 1. helmikuuta 2016

Kesää ja elämää

Heräsin kuudelta, ei väsyttänyt yhtään. Ollaan tänään menossa Mumman kanssa kaupungille vähän asioille ja samalla syömään. Nyt sitten pitäisi vaan odottaa ajan kulumista.
Mikäs sen parempaa silloin on kuin selata valokuvia kesästä!

Jaksan aina hämmästellä sitä miten talvella unohtaa kuinka vihreää nurmikko on! Sehän on ihan epätodellisen väristä. Varsinkin kun vertaa talven väripalettiin.

Kesä 2015 on kyllä jäänyt mieleen epätodellisen pitkänä tulppaanien kukkimisena. Niitä kukki vielä Juhannuksen jälkeenkin, en muista vastaavaa. Jotain hyötyä oli kylmästä.

Kesäkuussa näytti tältä:









Ja heinäkuun puolella tältä:










Kun näitä kuviakin katsoo niin tajuaa kuinka rakasta maa, kasvit ja tämä kaikki on mulle.
Olen viimeaikoina miettinyt että miten jatkaisin elämääni jos tämä kaikki lähtisi minulta pois. Heräisin eräänä aamuna taas sieltä kerrostalon viidennestä kerroksesta yksin koirien kanssa.

Nyt olisin viisaampi kuin silloin. Hankkisin itselleni viljelypalstan, hoitaisin taloyhtiön istutuksia, ehkä hankkisin itselleni jonkun "etähoitokohteen". Onhan Suomessakin satamäärin pihoja joiden omistajat vaan toivoisivat että joku tulisi ja laittaisi paikat kuntoon.

Mun ja Mikan suhteen alussa pelkäsin todella kovasti että se loppuu "hetkellä millä hyvänsä". Ensimmäinen avioliittoni päättyi alle vuodessa, ensimmäistäkään hääpäivää ei ehditty viettää. 
Ero tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. 
Mies siirtyi suoraan suhteeseen ihmisen kanssa jota olin pitänyt lähes parhaana ystävänäni, ihmisen joka toimi häissämmekin kaasona.
Olisihan ihmeellistä jos sellainen ei olisi jättänyt mitään jälkeä.

Voisiko sama toistua, periaatteessa kyllä (vaikka naimisissahan me ollaan oltu parin kuukauden päästä jo 8-vuotta). Mutta tiedättekö, että kun tietää että elämässä voi oikeasti tapahtua ihan mitä tahansa niin silloin on helpompaa nauttia hetkestä. 

Tänään olen terve, tänään minulla on oma koti, mies joka rakastaa ja jota saa rakastaa. 
Minulla on elämässäni enemmän kuin ikinä. 
Tällähetkellä elän käytännössä todeksi unelmaani, vaikka ne lapset jäivät puuttumaan joista niin kovasti haaveilin. Olen oppinut huomaamaan sisarusten ja kummilasten kautta, että lapsia voi saada elämäänsä muutenkin kuin lisääntymällä itse. Saada olla jollekkin se Tärkeä Aikuinen. 

Kun Veli laittaa viestiä että siellä leikkien lomassa Johannes hiukan vaille 3v. sanoo, että 
"Mulla on kova ikävä Maria-tätiä" niin väkisinkin silmät kostuu. 

Kiitän sydämestäni että saan keitellä kahvia ja kaakaota iltaisin Pojalle joka käy ohikulkumatkalla pyörähtämässä, hän joka menetti äitinsä ihan liian aikaisin. 
Kiitän myös Ottopojasta, en saanut lasta mutta sain jonkun jonka perään voin katsoa ja muistuttaa ettei saa tuhlata rahoja ja muista mennä tarpeeksi aikaisin nukkumaan että jaksat aamulla herätä töihin.

Tieto siitä että on saanut niin paljon laittaa aika nöyräksi. 
Laittaa miettimään miten sen voisi saada säilytettyä. Osata elää niin, ettei ainakaan itse omilla toimillaan pilaa kaikkea. 

Tsiisus mun piti kirjoittaa erittäin kevyt postaus kesäkuvista ja nyt täällä itkeä pillitän kun olen taas niin suurten tunteiden vallassa. 
Voi taivaan alla, antakaa naisille se sama kyky kuin miehille ettei söpö koiranpennun kuva saa aikaan mieletöntä tunnemyrskyä! 

Joo oon ollut tässä vähän herkistyneenä viimeviikkoina kun siitä ystäväni kuolemasta on tulossa vuosi ja jokainen päivä muistuttaa niistä viimeisistä päivistä. 
Toinen ystäväni taas on ollut suurien elämänmullistusten edessä ja olen vähän liikaakin elänyt niissä tunteissa mukana. 

Huh huh. Nyt niistän nenän, nousen täältä koirakasan alta, kampaan tukan ja lähden nauttimaan siitä että vielä Mumma jaksaa lähteä kaupungille vaikka tämä reissu voi olla viimeinen yhteinen, niin huonoksi liikkuminen on mennyt. Saanko sanoa, että sekin saa tipan linssiin?