Hae tästä blogista

Ladataan...

tiistai 21. lokakuuta 2014

Sikojen viimeinen ilta

Vaikka siihen on varautunut koko kesän, niin silti se tulee eteen ikäänkuin yllätyksenä. 
Huomenna sika ei enää näe auringonlaskua. Siksi tämäniltainen tuntui hyvin merkitykselliseltä.


Hyvästelimme possut.
Annoin sioille ison sangollisen leipiä, ämpärilliset jauhoja ja täysrehua (niiden herkkua...) sekä molemmille omia käristemakkaroita. Parasta mitä possu on kesän aikana maistanut.

Kerroin niille miten pahoillamme me olemme, ettemme pysty pitämään niitä talven yli. 
Kerroin, miten ne osat mitä me emme itse pysty hyödyntämään syötetään metsän eläimille. 
Kaikki menee hyödyksi. 
Kerroin, kuinka toivomme, että saamme ensikesänä yhtä mukavia sikoja kuin ne ovat olleet.



Kerroin Kertulle, että jos kasvattaisin sikoja lemmiksiksi Kerttu olisi ehdottomasti kantaemo. 
Se silmät kiinni kuunteli. 
Itkin.


Kokoajan olen tiennyt ettei tämä ilta olisi helppo, mutten arvannut miten vaikea se on.

Kaikki on valmiina huomista varten.
Toivottavasti ei tule kovin kylmä yö ettei sioille tule vilu.


Tässä kuvassa on kaikki olennainen. 
Kiitos.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Sadepäivää



Mulla oli tarkoituksena pitää pyjamapäivä. Olla vaan sohvalla ja syödä suklaata (tosin suklaata ei ollut) koko päivä. Ulkona oli sellainen ihastuttava syksyinen kaatosade, hirvijahdistakin oli vapaapäivä. 

Pääsin hyvin alkuun, senverran kävin ulkona että vein sioille ruokaa ja kauhian kylmä siellä oli. Sanoin koirillekkin, ettei enää mennä ollenkaan ulos. Ne nyökyttelivät sohvalta.

Sitten Mika ryntää kotiin, hirvihaukku päällä yhdellä meidän porukan jäsenen hirvikoiralla. Että jos haluan lähteä mukaan, niin minuutti on aikaa. Mietin 49sekuntia, vedin jahtikamat yökkäreiden päälle ja lähdettiin seisomaan passiin. Vesi valui pitkin naamaa ja taas tuli mieleen että pitäisköhän sittenkin hankkia niitä piilareita kun silmälaseista ei oikein meinannut läpi nähdä.

Koiran omistaja lähti hiippailemaan haukulle, mutta siellä seisoikin yksinäinen sarvipää jota ei saa ampua. Meidän pitää saada 2 vasaa ennenkuin aikuisia voi ampua, joten sitten vaan todettiin että antaa koiran haukkua harjoituksen vuoksi.


No nyt kun olin jo lähtenyt ulos, niin samapa kai se sitten oli. Lähdin Allin kanssa katsomaan fasaaneja. Vettä satoi kaatamalla, ja sopivasti kastelin kengätkin kun se ojanylitys ei mennytkään ihan niin sulavasti kuin kuvittelin. Fasaaneja pöllähteli jokapuolelta, mutta yhtään Alli ei saanut haukkuun. Vettä satoi kokoajan.

Ja koska kengät, hanskat, pipo ja hiukan takkikin oli märkiä, en viitsinyt enää riisua niitä vaan samalla rykäisyllä vein Sennin, Vilman ja Irjan juoksemaan pellolle. Ne lähinnä söi ruohoa.
Ja viihdytin itseäni ottamalla kuvia eilisistä risutöistä ja ojentelin kameraa sinnetänne. 
Vesisade taukosikin välillä.










Kotona oli uunikalaa ja perunoita armas aviomieheni valmistanut. 
Sitten seuraavan kerran sadepäivänä mä en lähde ulos.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Risuhommia

Työkaverin kanssa innostuttiin kokeilemaan uudesta risukirjasta malleja, 
kahtena päivänä, yhteensä 13h! 
Kirjan nimi oli Kaunista koivurisusta, pitkästä aikaa innostava uusi kirja! Yleensä tulee vaan sellainen plääh ja tää on niin nähty ja itse keksittykkin jo -olotila.  
Nyt on vähän sormet jäykkänä risujen vääntämisestä, mutta mieli iloisen kevyt. 
Risuterapiaa.

Tekaisin kauhen määrän kaikenlaista muutakin siinä sivussa joulukuusista villiviinisydämiin. Koitan niitä kuvailla tässä lähiaikoina.
Jatkossa risuaskartelut päivitän toiseen blogiin, tervemenoa sinne! 





keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Lehtikasa-koirat

Mua niin jäi harmittamaan etten viimevuonna edes koittanut ottaa koirista kuvia kun työpaikalla oli niin valtavan upea ruska. Tänävuonna sitten oli pakko kokeilla. Tässä meilläpäin kun ei vaahteroita ole oikein missään, ainakaan sellaisessa paikassa missä Allia uskaltaisi päästää irti! Olihan tuokin aika riskaapeli paikka, tuossa takana menee pyörätie ja alueella asuu "sata fasaania".

Miten todennäköistä on, että kun koko päivän on yksi aste lämmintä ja sellainen surkean harmaa ilma, kova tuuli ja muutenkin sellainen keli että vipukka vetää itsensä katkarapuasentoon kun on kylmä, että kun tulee kuvaamisen aika niin aurinko alkaakin paistaa lämpimästi ja vaahteran lehdet hohtavat keltaista? 
Tänään oli sellainen päivä.

Kuvista olisi voinut tulla parempiakin, mutta ihan kaikkeen ei aina voi päästä. Pääasia, ettei mistään puskasta lähtenyt fasaania Allia kuvattaessa, ja Vilma ei tärissyt kylmästä! 
Päinvastoin Vilmalla oli niin hauskaa että kuvausapuna ollut (koiraton) työkaveri oli ihan kauhuissaan kun Vipu puikkelehti "kiitolaukkaa" omenapuiden väleissä.












Näitä kuvia kelpaa sitten katsella kun on loskaa, märkää ja harmaata. 

maanantai 13. lokakuuta 2014

Minä ja metsästys (haaste)



Nämä kolme linkkiä pakottivat minutkin tarttumaan aiheeseen:
http://elamanrakennuspalikat.blogspot.fi/2014/10/metsastys-ja-mina.html
http://metsalle.fi/2014/10/09/hapeallinen-totuus-hirvenmetsastyksesta/
http://www.city.fi/opas/pimean+lihan+himo/2437#.VDdvMqhDkn5.facebook

Kaksi ensimmäistä positiivisessa hengessä, kolmas siksi etten tunnista näitä ajatuksia.

Minä en ole elänyt metsästävässä perheessä, joten en ole imenyt vaikutteita äidinmaidosta. Molemmat pappani ovat metsästäneet, mutta eihän kaupunkilaiskakara ole siitä mitään ymmärtänyt. Paitsi että äidin isällä oli mukavia ajokoiria joita ihme kyllä en saanut yksin lenkkeilyttää (köh köh) mutta papan kanssa kyllä. Mä vieläkin lämmöllä muistelen kuinka pappa lähti mun kanssa lenkille mummolassa ollessani, vaikka maatalossa olisi ihan varmasti ollut muitakin hommia!

Oli lähellä ettei minusta tullut metsästäjän sijaan kettutyttöä. Puolustin eläinten oikeuksia, lopetin lihan syömisen ja kuvittelin että ne Oikeutta Eläimille- ihmiset tiesivät jotain eläimistä ja luonnosta. Jossainvaiheessa kuitenkin alkoi tuntua, ettemme puhu samaa kieltä.
Ehkä sitä kutsutaan myös aikuistumiseksi. Myös ero ex-miehestä vaikutti asiaan, olin elämässäni jonkinlaisessa risteyksessä.

Minua alkoi kiinnostaa metsästys. Tutustuin ihmisiin jotka metsästivät, maistoin jopa riekkoa. Aika suuri saavutus, jos on ollut kymmenenvuotta syömättä lihaa. Viimeinen niitti oli kun tutustuin Mikaan. Pääsin mukaan metsälle koirien kanssa, pääsin näkemään kuinka ne tekivät juuri sitä mihin ne oli jalostettu vuosien saatossa. Se oli vaikuttavaa.

Luin metsästyskortin v. 2006, pääsin jäseneksi metsästysseuraamme ja neljä vuotta sitten menin myös hirviporukkaan.

Olen ampunut eläimiä mm. hirven ja lintuja. Saalista saan aika harvoin, en edes välttämättä joka vuosi. Ehkä olen liiankin varovainen, ajatus siitä että eläin jäisi haavakoksi on kuitenkin aika vaikeaa kestää.
Saaliit eivät ole ollenkaan parhaita metsästysmuistojani. Eräs vaikuttavimmista hetkistä on ollut se, kun istuin alkusyksystä hirvitornissa. Oli valtavan kova tuuli, ilma oli sakeana koivunlehtiä. Se kaikki keltainen "kaaos" ilmassa, siinä oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Tuskin saatiin silloin hirveä, en ainakaan muista.

Metsässä ollessa on aikaa. Aikaa seurata luontoa. Olen nähnyt läheltä pöllöjä, kärppä on touhunnut omiaan vieressäni. Kun kevättalvella seisoo haulikko kourassa pellon reunassa passissa veden putoillessa lumisista puista ja sinitiainen istuu päänpäällä on keskellä jotain suurempaa.
Se hetki, kun kettu yht´äkkiä onkin siinä edessä polulla ja katseemme kohtaa. Siinä on jotain taianomaista- se on jo poissa kun tajuat, että siinä se jo meni, ja ajokoira on kymmeniä minuutteja jäljessä.
Jahtipäivä on onnistunut, jos tekee jonkun eläinhavainnon. Ihan sama minkä. Ja vielä jos koira toimii, niin aina parempi. Saalis tulee sitten sen jälkeen.



Kun näen riistaeläimiä jahdin ulkopuolella toivotan niille mielessäni hyvää matkaa. Huikkaan niille, että tavataan myöhemmin.

Metsässä olemisessa on jotain pyhää. Siellä sielu lepää. Metsä on myös minunkin kirkkoni.

Seuruejahdeissa kuten hirvijahdissa on oma tunnelmansa. Silloin luodaan sitä kyläyhteisöä ja lujitetaan liimaa ihmisten välillä. Nuotiolla passitusten välillä, ja lopuksi majalla. Kerrataan tapahtumia, joka kerta samoja tarinoita ja joskus jotain uusiakin.
Mulle touhuaminen metsästysseuran porukan kanssa on kuulumista yhteisöön.
Kahden vuoden päästä on taas koirien ryhmänäyttely, me järjestämme niitä ihan vapaaehtoisesti, vaikka se vaatii paljon työtä. Keräämme niitä yhteisiä kokemuksia.

Hirvijahtiporukasta muuten lentää pihalle jos jahdin aikana on kännissä. Mun aikana niin on käynyt yhdelle. Kaatoryypyn tarjoaa jahtipäälikkö, muilla ei viinaa saa olla jahdin aikana. Että se niistä legendoista joissa kaikki on enemmän tai vähemmän huimaantuneena. 50- ja 60-luvulla oli vähän toisin, olen kuullut juttuja nuotiolla...

Mulle metsästys on myös parisuhdeaikaa. Kirjoitin tässä taannoin facebookissa, että parisuhteen laatuaikaa on istua yhdessä kuutamolla hiljaa pellonreunassa. Kivääri kädessä odottamassa tuleeko kauriita pellolle vai ei.

Tiedän, että kun joskus saan sen oman ajokoiran kääntyy metsästyskokemusten kirjassa ihan uusi sivu. Tällähetkellä en voi pentua ottaa koska meillä on niin paljon koiria, mutta heti kun se hetki tulee niin olen valmis. Haluan nähdä pennun kehityksen pennusta ajokoiraksi (toivottavasti) isolla A:lla. Haluan lähteä aamulla yksin koiran kanssa makkarat repussa kuuntelemaan kuinka maailma soi koiran ajohaukkua. Silloin on ihan sama saanko jäniksen ammuttua vai en.

Haastankin nyt kaikki jotka harrastatte metsästystä kirjoittamaan omaan blogiin mitä se teille merkitsee. Jos ei kirjoita blogia, sen voi tehdä kommentteihin, tai ihan mihin haluatte. Kertokaa se erityisesti niille, joiden mielestä me kuljemme saalinhimo silmissämme keinoja kaihtamatta.











perjantai 10. lokakuuta 2014

Työsuhde-etuja


Tämä kuvahan ei ole mitenkään tuore, mutta siitä saa vähän käsitystä siitä paljonko kannan töistä kotiin tavaraa. Meillä on siellä kaksi puistoa joissa on näytekasvimaat. Ja koska ikäänkuin hallinnoin niitä, niin myös hyödynnän niitä! Lisäksi "keksin" tämän kesän yhdeksi kesäkukkateemaksi hyötykasvit! Latva-artisokat, mangoldit, rosmariinit ja tomaatit on suoraan kukkapenkistä! 

Omenoita ja kurpitsoja hilloon, kamomillaa teetä varten, vihreistä tomaateista tein jotain säilykettä joka vaikutti ekalla maistokerralla ihan hirveältä, mutta kun annoin sen lisää maustua se oli jopa hyvää.  Tuolta  Ohje tomaateihin. Rosmariiniähän ei kertakaikkisesti voi edes kuivata liikaa talveksi! Omatekoiset on niin paljon parempia kuin kaupan kymmenenvuotta sitten kuivatut joissa ei ole enää kuin aavistus makua.

Tänään kävin keräämässä Lapuan Tk:n pihasta omenoita 6 isoa ämpärillistä! Kuvitelkaa nyt, ihmiset näkee nälkää ja tuolla edelleen mätänee omenoita pitkin nurmikoita. Jos olis ollut toiset 6 sankoa olisin saanut kaikki maasta, ja puussakin oli vielä lisää. Ne on jotain talviomenoita jotka ei ole kauheen hyviä, mutta niistä tuli raparperin kanssa ihan tosi hyvää mehua! 
Ja tietysti suurin osa omenoista meni sioille ruuaksi.

En oo aikasemmin tajunnut miten hyvää mehua omenoista saa ihan perusmehumaijalla! Oon aina luullu että niitä kuuluu vaan viedä puristamoon! Miksi kaupassa ei myydä omena-raparperimehua, huomattavasti parempaa kuin ne kaikki ihmeelliset valmismehut joita Prismat on pullollaan. Voisin vaikka perustaa sellaisen pikkuisen mehutehtaan joka tekis vain raparperi-omena ja raparperi-mansikka mehuja! Tosin ehkä raparperien määrää omassa pihassa pitäisi vähän lisätä ennen sitä...

Mulla nyt vaan loppu mehupullot, ja korkit näköjään myös. Se huono puoli on, että kun antaa mehuja lahjaksi ei koskaan saa pulloja tai korkkeja takaisin. Mitäs nyt kun kaupassa on kuulemma jo nostettu joulutavarat esiin ja mulla olis edelleen mehunkeittosesonki?! Jos ne on laittanut korkit varastoon niin sitten pitää vissiin loput mehut pakastaan. Meillä vaan on nyt jo pakastin aika täynnä (ne kolme), ja siat vielä röhkii aitauksessa...

Älkää häiritkö mua pariin viikkoon, mä koitan juoda viinipulloja tyhjäksi että saan pulloja mehua varten, ja lopunaikaa sitten vissiin keitän lisää mehua. Hik!

Hyvää viikonloppua itsekullekkin, aamulla taas saa mennä katsomaan 
onko hirvi viisaampi ihmistä vai toisinpäin.

maanantai 6. lokakuuta 2014

10 vuotta sitten...(ja vähän tänäänkin)



Pitkästä aikaa tekee mieli kirjoittaa jotain vähän syvällisempää. 
Hanna oli Punainen Pihlaja blogissa kirjoittanut äitinsä kuolemasta ja mitä sen jälkeen tapahtui, kymmenen vuotta sitten. Muhun tämä teksti vaikutti jotenkin kovin voimakkaasti kun mietin omaa elämääni kymmenen vuotta sitten.

Kymmenen vuotta sitten olin tuore vaimo. Muutama kuukausi aikaisemmin oli purjehdittu avioliiton auvoiseen satamaan ex:n kanssa. Jos joku olisi silloin mulle näyttänyt vilahduksen tätä päivää, en olisi millään voinut uskoa että se on totta. Mä elän nyt sitä unelmaa, joka silloin tuntui vain kaukaiselta haaveelta. Haaveelta joka ei koskaan toteudu.

Olin 24-vuotias, ihan liian nuori tekemään sellaisia päätöksiä kuin avioliitto. Ihan liian naivi, ihan liian hukassa itseni kanssa. Mulle avioliitto tarkoitti yhteistä sukunimeä postilaatikossa, mutta kahta erillistä elämää sen asunnon sisällä. 

Minä haaveilin että voisin jonain päivänä tehdä töitä kasvien (ja eläinten!) parissa. Olin ollut monena kesänä kesätöissä Harjunpään taimistolla. Siellä muhun iski käsittämättömän voimakas rakkaus maahan ja kasveihin. Olin käynyt ammatinvalintapsykologillakin, joka suositteli mulle historianopettajan opintoja!!! 
En siis oikein edes tiennyt mitä puutarhurit tekevät, ja koitin päästä töihin kukkakauppoihin. Niiden ovet eivät auenneet, onneksi. Mun kädet ei ikinä olisi kestänyt kukkien sitomista päivästä toiseen. Eikä hermot asiakaspalvelua. :)

Nyt mä olen onnellisten sattumien summana puutarhurina, olen jopa saanut esimiestehtäviä! Kymmenen vuotta sitten olin töissä Aakkosasemalla, kolmivuorotyö (iltauniselle ihmiselle pahinta ikinä). Kokoajan tiesin että se on väliaikaista, ja sillointällöin laitoin hakemuksia avoimiin työpaikkoihin. Mutta kun ei ollut koulutusta, ei oikein saanut työtäkään. 

8v. sitten mä totaalikyllästyin, ja hain 6kk määräaikaista paikkaa koulunkäyntiavustajana. 
Sain sen karkeasti sanottuna suhteilla, anoppi puhui puolesta. 
Koska koululla ne olivat sitä mieltä, että mähän olen kuin luotu sinne, niin sain jatkaa töitä oppisopimuskoulutuksella. Ja kun on oppisopimuksella, on pakko järjestää töitä kesäksi. Koittivat mulle ehdottaa kirjastoa, mutta itse toivoin pääseväni puistopuolelle.
 Ja pääsin, ja "maailma aukesi". 

Tämä oli se mitä mä halusin tehdä! Halusin istuttaa, hoitaa, kitkeä, levittää katetta, rakentaa uutta, kunnostaa vanhaa.  Silloinen (ja nykyinen) pomoni kysyi, että miksen mä ole puutarhuriksi opiskellut kun olen niin innoissani. Sanoin, etten pysty täysipäiväisesti alkaa opiskelmaan, joten pakko olis saada oppisopimuspaikka- enkä ole saanut. Sitten hän kysyi, että mikset sä tänne meille ole hakenut?!

 Niin mä suoritin ensin koulunkäyntiavustajan tutkinnon, ja lennosta aloitin puutarhurin opinnot. Työpaikkakin on senjälkeen vaihtanut. Silloin tietää tehneensä jotain oikein kun pomo vaihtaa työpaikkaa ja houkuttelee mukaansa uuteen paikkaan.
Enkä ole päivääkään katunut tätä ammattia, en päivääkään!!!
Nyt vähän jatko-opintoja tässä suunnittelen, muttei liikaa. 
Senverran, että saa vielä tonkia maata. 
Sitä mä rakastan. Onneksi en kymmenenvuotta sitten tiennyt miten paljon.

Kuka väittää ettei harrastuksesta kannata tehdä työtä, todellakin kannattaa! 
Ainoa mikä ärsyttää on se, että kotona pitää kaikki itse maksaa, ja kotona kaikki on niin hidasta ja vaivalloista verrattuna töihin missä on pelit ja pensselit ihan toista luokkaa. 
Ja 8h päivässä aikaa tehdä, toisin kuin kotona.


Takaisin elämään kymmenen vuotta sitten. 
Koirat. 
Meillä oli kaksi koiraa, Ronja ja Tyyne. 
Sen nimi vaihdettiin Ynneksi kun alettiin Mikan kanssa olla yhdessä, ja silläkin oli Tyyne niminen koira. Alussa Ynne hiukan oli hämillään, mutta nopeasti se tottui uuteen nimeen.
Kasvatin rottia ja hiiriä, yksi huone oli varattu niille kolmiostamme. Ex sieti ne, oliko sillä muita vaihtoehtoja?! 
Mä olen nyt jälkeenpäin miettinyt, että sen elämä mun ja mun eäinten kanssa oli varmaan aika surkeaa. Me olimme toisillemme totaalisesti "Ne Väärät".

Ex:n mielestä yksikin koira olisi ollut täysin riittävä, me erosimme seuraavana päivänä kun hain sen kolmannen koiran itselleni! :D Ei kylläkään johtunut koirasta, mutta kertoo jotain meidän erilaisuudestamme. Ja minun itsekkyydestäni.

Nykyisessä elämässä me olemme sopineet, että uuden koiran saa ottaa jos sen pystyy toiselle perustella ja on rahaa se hoitaa. Salaa ei saa tulla koira kainalossa kotiin.

On hieman erilaista elää ihmisen kanssa jolle koirat ovat yhtä tärkeitä kuin itselle. 
Ei tarvi pelätä jos koirat ovat tehneet jotain tyhmää että siitä seuraa kolmas maailmansota. 
Eikä tarvi puolustella koiria, vaan voi itsekkin olla tarvittavan raivostunut, ja kun se menee ohi, niin todeta että kyllä mä niistä silti pidän kaikessa typeryydessään.

Mä halusin ison perheen, ja koirien kautta olen sellaisen saanut. Jos olisimme vielä ex:n kanssa yhdessä me varmaan edelleen kävisimme lapsettomuushoidoissa ja olisimme hyvin masentuneita ja surullisia ihmisiä molemmat.

Kymmenen vuotta sitten asuin kerrostalossa, ja haaveilin omakotitalosta ja eläimistä. 
Mitä mulla on, mulla on siat, mulla on 8 koiraa, kanoja, käärmeitä ja mehiläisiä! 
Täysin uskomatonta! 
Mulla on piha, parasta eläinten lisäksi mitä olen voinut saada. 

Mä niin kärsin kerrostalossa siitä, ettei ulkona voinut tehdä mitään. Istua lukemassa parvekkeella?! Käydä vapaapäivinä koirien kanssa kolme kertaa metsälenkillä ja muun ajan ihmetellä mitä tekisi.

Mun pitää saada tunkea kädet multaan vaikka kyynerpäitä myöden, väsyttää itseni lapioimalla, kuokkia, kääntää ja vääntää. Silloin mä olen onnellinen. 
Sisäkukkia hoitamalla ei ihan pääse samaan... 
Jos nyt joutuisin muuttamaan kerrostaloon niin varmasti alkaisin hoitamaan niitä ulkoistutuksia ihan omaksi iloksi. Silloin ei sellainen tullut mieleen, enkä varmaan olisi edes osannut.

Kun mä katson vanhoja valokuvia mulle tulee voimakas tarve silittää tuon nuoren tytön hiuksia. Kuiskata sen korvaan, että sun elämästä tulee vielä hyvää. Kertoa sille, että sä selviät erosta, sä löydät elämäsi miehen, sä tulet ehjemmäksi ihmiseksi kuin ikinä aikaisemmin. Sun ei tarvi olla epävarma itsestäsi, ei surra sitä ettet ole saanuttanut mitään etkä ole saanut lapsia. 
Sullahan on kaikki avaimet sun omissa käsissäsi!

Mä olen ikuisesti kiitollinen ex:lle että aika rumasta erosta huolimatta se tapahtui. 
Ilman sitä mulla ei olisi mitään mitä mulla on nyt.
Ilman sitä mä en olisi joutunut katsomaan itseäni silmiin ja kysymään että mitä mä oikeasti haluan.
Me oltais kuihduttu pois toistemme kyljessä, siellä samassa asunnossa omissa elämissämme.

Onhan mulla vieläkin haaveita. 
Edelleen haluaisin enemmän maalle. Enemmän omaa tilaa.
Jännä nähdä kymmenenvuoden päästä onko se toteutunut vai ei. Onneksi sitä ei vielä tiedä.
Nyt mun on hyvä olla.