perjantai 5. helmikuuta 2016

Pastakranssi


Kukkamakaronia saa siis näinkin kivan kranssin!




Mä olen hiukan huono kirjoittamaan näistä ohjeita, mutta lyhkäisyydessään olen päällystänyt valmiin styroksipohjan paperilla ja liimannut makaronit siihen päälle kuumaliimalla. Lopuksi päälle suihkaus valkoista spray-maalia.

Helppoa tehdä ja kiva antaa `kukan asemasta´kun menöö kylään.


maanantai 1. helmikuuta 2016

Kesää ja elämää

Heräsin kuudelta, ei väsyttänyt yhtään. Ollaan tänään menossa Mumman kanssa kaupungille vähän asioille ja samalla syömään. Nyt sitten pitäisi vaan odottaa ajan kulumista.
Mikäs sen parempaa silloin on kuin selata valokuvia kesästä!

Jaksan aina hämmästellä sitä miten talvella unohtaa kuinka vihreää nurmikko on! Sehän on ihan epätodellisen väristä. Varsinkin kun vertaa talven väripalettiin.

Kesä 2015 on kyllä jäänyt mieleen epätodellisen pitkänä tulppaanien kukkimisena. Niitä kukki vielä Juhannuksen jälkeenkin, en muista vastaavaa. Jotain hyötyä oli kylmästä.

Kesäkuussa näytti tältä:









Ja heinäkuun puolella tältä:










Kun näitä kuviakin katsoo niin tajuaa kuinka rakasta maa, kasvit ja tämä kaikki on mulle.
Olen viimeaikoina miettinyt että miten jatkaisin elämääni jos tämä kaikki lähtisi minulta pois. Heräisin eräänä aamuna taas sieltä kerrostalon viidennestä kerroksesta yksin koirien kanssa.

Nyt olisin viisaampi kuin silloin. Hankkisin itselleni viljelypalstan, hoitaisin taloyhtiön istutuksia, ehkä hankkisin itselleni jonkun "etähoitokohteen". Onhan Suomessakin satamäärin pihoja joiden omistajat vaan toivoisivat että joku tulisi ja laittaisi paikat kuntoon.

Mun ja Mikan suhteen alussa pelkäsin todella kovasti että se loppuu "hetkellä millä hyvänsä". Ensimmäinen avioliittoni päättyi alle vuodessa, ensimmäistäkään hääpäivää ei ehditty viettää. 
Ero tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. 
Mies siirtyi suoraan suhteeseen ihmisen kanssa jota olin pitänyt lähes parhaana ystävänäni, ihmisen joka toimi häissämmekin kaasona.
Olisihan ihmeellistä jos sellainen ei olisi jättänyt mitään jälkeä.

Voisiko sama toistua, periaatteessa kyllä (vaikka naimisissahan me ollaan oltu parin kuukauden päästä jo 8-vuotta). Mutta tiedättekö, että kun tietää että elämässä voi oikeasti tapahtua ihan mitä tahansa niin silloin on helpompaa nauttia hetkestä. 

Tänään olen terve, tänään minulla on oma koti, mies joka rakastaa ja jota saa rakastaa. 
Minulla on elämässäni enemmän kuin ikinä. 
Tällähetkellä elän käytännössä todeksi unelmaani, vaikka ne lapset jäivät puuttumaan joista niin kovasti haaveilin. Olen oppinut huomaamaan sisarusten ja kummilasten kautta, että lapsia voi saada elämäänsä muutenkin kuin lisääntymällä itse. Saada olla jollekkin se Tärkeä Aikuinen. 

Kun Veli laittaa viestiä että siellä leikkien lomassa Johannes hiukan vaille 3v. sanoo, että 
"Mulla on kova ikävä Maria-tätiä" niin väkisinkin silmät kostuu. 

Kiitän sydämestäni että saan keitellä kahvia ja kaakaota iltaisin Pojalle joka käy ohikulkumatkalla pyörähtämässä, hän joka menetti äitinsä ihan liian aikaisin. 
Kiitän myös Ottopojasta, en saanut lasta mutta sain jonkun jonka perään voin katsoa ja muistuttaa ettei saa tuhlata rahoja ja muista mennä tarpeeksi aikaisin nukkumaan että jaksat aamulla herätä töihin.

Tieto siitä että on saanut niin paljon laittaa aika nöyräksi. 
Laittaa miettimään miten sen voisi saada säilytettyä. Osata elää niin, ettei ainakaan itse omilla toimillaan pilaa kaikkea. 

Tsiisus mun piti kirjoittaa erittäin kevyt postaus kesäkuvista ja nyt täällä itkeä pillitän kun olen taas niin suurten tunteiden vallassa. 
Voi taivaan alla, antakaa naisille se sama kyky kuin miehille ettei söpö koiranpennun kuva saa aikaan mieletöntä tunnemyrskyä! 

Joo oon ollut tässä vähän herkistyneenä viimeviikkoina kun siitä ystäväni kuolemasta on tulossa vuosi ja jokainen päivä muistuttaa niistä viimeisistä päivistä. 
Toinen ystäväni taas on ollut suurien elämänmullistusten edessä ja olen vähän liikaakin elänyt niissä tunteissa mukana. 

Huh huh. Nyt niistän nenän, nousen täältä koirakasan alta, kampaan tukan ja lähden nauttimaan siitä että vielä Mumma jaksaa lähteä kaupungille vaikka tämä reissu voi olla viimeinen yhteinen, niin huonoksi liikkuminen on mennyt. Saanko sanoa, että sekin saa tipan linssiin?



Ystäväkirja-haaste

Sain Ystäväkirja- haasteen Heliltä Kotoisaa arkea blogista, kiitos!

Haastan vastaamaan seuraavat bloggaajat:
Punaisen Pihlajan Hanna
Rakkautta ja maan antimia Marketta
Sumin sörsseleistä Sumin

En jaksa keksiä teille uusia kysymyksiä, joten mennään näillä samoilla, jookos? :)

Haasteen säännöt:
Kiitä haasteen antajaa
Vastaa sinulle annettuihin Ystäväkirjan kysymyksiin
Lisää kuvaksi / kuviksi parhaiten itseäsi kuvastavia kuvia
Keksi uudet -tai käytä vanhoja - kysymykset blogiystävillesi
Haasta mukaan ihania bloggaajaystäviä.

Sitten niihin kysymyksiin ja vastauksiin.
Valitsin kuviksi kuvia itsestäni.

Tämä kuvaa hyvin minua. 
Paljain jaloin, vaikka ollaan synttäreillä ja on syyskuun loppua. 
Sellainen luonnonlapsi ja vähän epäsovinnainen. 

1. Perheesi? 
Mika. Meillä on kahden ihmisen perhe.

Jos tätä laajentaa, niin seuraavalla kehällä on meidän koirat, sisarukset, Mikan vanhemmat, mun äiti, sisarusten lapset, Mumma, Aila...onhan näitä.
Mulle myös perheeseen kuuluu kaikki sisarusten puolisot.

2. Mitä teet työksesi?
Olen puutarhuri. Mulla on hieno titteli "kunnossapidon työnjohtaja". Mulla on töissä aika vapaat kädet Jokilaakson matkailupuutarhan suhteen (tietysti raha ratkaisee melko paljon, valitettavasti) jota koitan sitten ideoida ja kehittää eteenpäin. Sen perustyön lisäksi mikä on sitä kaikkea laskujen tiliöinnistä lapiolla maan kaivamiseen.
Puutarhurointi on parasta työtä mitä ihmisellä voi olla!

3. Minkä taidon haluaisit osata / oppia?
Haluaisin oppia kuuntelemaan enemmän sekä itseäni että muita. Välillä on niin vaikeaa tunnistaa mitä itse haluaa ja mikä on omaa sisäistä ääntä ja mikä muiden odotuksia ja kuvitteellisia odotuksia joita vaan tiedostamatta yritän täyttää.

Haluaisin myös oppia sen etten jättäisi kaikkia asioita viimetippaan ja tekisi niitä vasta paniikin edessä ja kovassa kiireessä kun aikaa yleensä kuitenkin on ollut ennemmin ihan loistavasti asian suorittamiseen.
Hyvä esimerkki oli kun kaverit olivat tulossa yökylään. Homma oli sovittu varmaan kuukautta etukäteen. Ajoitin ruuanlaitoin niin, että aloin tehdä lihapullia ja leipoa sämpylöitä tuntia ennen heidän saapumisaikaansa (tottakai tätäkin yhtäaikaa...).
Eikö oikeasti edes lihapullia olisi voinut tehdä vähän aikaisemmin?! 

4. Mikä ärsyttää arjessa eniten?

Ärsyttää se, että helposti tulee sovittua liikaa kaikenlaista kun periaatteessa haluaisin olla mukana kaikessa ja tuntuu että jotain olennaista jää elämättä ja näkemättä jos ei ole siellä, täällä ja tuolla. Pikkuhiljaa olen alkanut oppia sen, että kun sopii vähemmän tuntuu että myös ehtii enemmän kun ei tarvitse kokoaikaa katsoa kelloa että ehtii sinne, tänne ja tuonne. Spontaanius kärsii jos ei ehdi tehdä sitä mitä sillähetkellä haluaa kun on jo sopinut jotain muuta.

Se myös, että muut eivät osaa lukea ajatuksiani! Huomaan monesti töissä turhautuvani siihen ettei kukaan tajua mitä olen ajatellut jostain asiasta. Viisasta tietysti olisi, että kertoisi siitä eikä vaan ajattelisi...

Ja vielä sellainen yleinen saamattomuus ja vitkuttelu jota harrastan. Jos vaan reippaasti tekisi pois eikä siirtäisi huomiseen, ja taas huomiseen ja maanantaihin ja ja ja...
Menee ihan liikaa aikaa ja energiaa asian vatvomiseen kun sen tekemisen lopulta voisi hoitaa suht kivuttomasti kun vaan aloittaisi. 

5. Mikä ilahduttaa arjessa eniten?
Eläimet. Mika.

Nautin eläinten hoitamisesta, sitä kun saa vaan katsella kun eläimet syövät tyytyväisenä.
Se kun istuskelee sohvalla läppärin kanssa ja vieressä on monta koiraa joita voi siinä ohimennen silitellä.
Nautin siitä kun lenkillä edessä kulkee tien täydeltä eri näköisiä koiria.
Vipukoiden juokseminen ja ilonpito on sellaista joka saa sydämen muljahtamaan aina ilosta.
Kuinka eläin voi olla juostessaan niin kaunis kuin vinttikoirat ovat?!

Se kun halataan Mikan kanssa eteisessä kun tullaan töistä, se että kerrotaan toiselle päivän kohokohdat tai muuten vaan mielen päällä olevat asiat.
Se kun herää yöllä ja huomaa että nukutaan käsi kädessä.





6. Ruokabravuurisi?
Hmm...olen aika spontaani ruuanlaittaja. Katson mitä raaka-aineita on, ja teen niistä sen mitä niistä voi tehdä. Kuulin siskolta, että kaikki eivät suinkaan toimi niin ja olin melko hämmästynyt! Mulla ei ole koskaan vaikeuksia keksiä mitä ruokaa tekisin jos kaappi ei ole aivan tyhjä.

Mutta bravuuri, porkkanasämpylät?

7. Hävettää tunnustaa...?
Että yksi suurimmista huveistani on lukea kaikenmaailman hömppälehtiä, muoti- ja sisustusblogeja ja muuta joka ei välttämättä oikein kohtaa omassa arjessa. 
Niillä juuri nimenomaan irtaannun todellisuudesta, voiko mikään olla parempaa?!

Mökille ostan aina Glorian, siellä pieruverkkareissa makaan sohvalla ja katselen onnessani kuvia 5000€ takeista joita en ikipäivänä pukisi päälleni. Enkä edes osaa kävellä korkokengillä vaikka katseellani himoitsen niitä.

8. Jos saisit rajattomasti rahaa, mitä tekisit?
No ensinnäkään me ei enää mentäisi töihin, sähkömies ei ainakaan! Se saisi metsästää pyhää arkea niin että pesuhuone haisisi aina märille metsästyshousuille ja supikoirille.
Silloin se hymyilee kaikista leveiten.

Hankkisin pienen talon ja ison pihan. Paljon eläimiä ja jonkun tekemään raskaat perushoitotyöt. Itse haluaisin vain fiilistellä eläinten hoitoa.
Makaisin laitumilla ja ottaisin kuvia kun eläimet laiduntaa.

Tietenkin auttaisin rahallisesti kaikkia niitä joiden koen tarvitsevan apua. Tekisin isoja lahjoituksia ehkä yllättävillekkin tahoille ihan vaan koska voisin. 

9. Ketä julkisuuden henkilöä ihailet ja miksi?
Mä en kauheasti ihaile julkisuuden henkilöitä, en tunne heitä. Varmaan olisi paljonkin jos miettisin tarkemmin, mutta en oikein osaa nimetä ketään yksittäisä ihmistä.

Ihailen sensijaan Mikan Mummaa joka on kokenut paljon pahaa mutta säilyttänyt silti elämänmyönteisyyden.
Ihailen Anoppiani joka on opettanut mitä tarkoittaa ehdoitta rakastaminen ja sen miten sydämeen voi mahtua omien lapsien lisäksi niin paljon muitakin.

Ihailen ihmisiä jotka elävät ja ovat juuri niinkuin itse haluavat eivätkä tippaakaan piittaa siitä mitä muut ajattelevat tai mikä on "yleinen normi". Vaikka eläisi ja asuisi majassa lähipuussa jos kokee sen itselleen onnea tuottavaksi asiaksi.


10. Elämänviisautesi tai mottosi?
Iloitse pienistä koska suuria tapahtuu niin harvoin.
Kaikesta selviää, jos haluaa. 
Onni on pieniä hetkiä, nauti niistä.

Olen kokenut elämässä aika isoja vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Ihminen voi joko sopeutua tai katkeroitua, suosittelen ensimmäistä. 
En meinaa enää jaksaa sellaista että joku valittaa ja ruikuttaa joka asiasta. 

Jos on huono palkka, niin vaihda työpaikkaa. Jos on paska työ, niin opiskele jotain muuta. Jos mies/vaimo on tyhmä, niin tee ensin kaikkesi että suhde paranisi. Jos ei parane, niin lähde pois jne. Ilmaiseksi ei saa mitään, ei muuta kuin valittaa.

Kuitenkin avaimet onneen on jokaisella ihan omissa käsissä, ei niitä tuo raha eikä kukaan ulkopuolinen ihminen.
Nykyisin koitankin ympäröidä itseni ihmisillä ja asioilla jotka tuottavat enemmän iloa kuin negatiivisia tunteita. Olen huomannut, että se on aika tehokas resepti. 

11. Bonus-kysymys: Millaisena ihmisenä näet itsesi

Aika hyvänä tyyppinä. Nautin elämästä melko voimakkaasti. Tavallaan näen itseni myös herkkänä haaveilijana ja pohdiskelijana. Innostun herkästi, ainakaan minun kanssani ei ole tylsää! 
Jätän  tarkoituksella negatiiviset ominaisuudet kertomatta, vaikka tiedostan myös niitäkin. 

" Jos mä olisin sä kyl mäki olisin mun kaa" 

Kuva: Mirjami Varpelaide



lauantai 30. tammikuuta 2016

Pari kotikuvaa




Vaihdoin pariviikkoa sitten olkkarissa järjestystä (Ottopojan suosiollisella avustuksella), ja voi että mä taas tykkään kun on uusi koti. Kummallista miten samoilla huonekaluilla saa ihan eri näköistä kun niitä pikkusen siirtää.

Ja oikeastaan tämä postaus lähti siitä, että suoritin eilen niin onnistuneen Marttakerho-toiminnan että halusin kertoa siitä. Kuvasin sitten samalla vähän laajemmalta kuin pelkän keinutuolin.

Meillä on keinutuolissa ollut lampaantalja joka on kaivannut pikaista puhdistusta. Olen koittanut joka talvi sitä pyöritellä lumessa, mutta se ei ole juurikaan auttanut.
Eilen kun talja oli ulkona niin aloin miettiä että mitäs jos siihen heittelisi päälle lunta ja harjaisi vaan katuharjalla. Lumi oli just sellasta puolimärkää suojalunta joka puhdistaa niitä eläviäkin lampaita.

Nakkelin taljan päälle lunta ja porstasin sitä harjalla niin pirusti. Paavo pomppi innokkaana siinä mukana, jee, mamma kerrankin tekee jotain jännittävää.

Pelkäsin kyllä että se nostaa kohti taljaan koipea koska se haise niin muhkeasti lampaalle...

Suoritin "lumettamisen" ja harjaamisen muutamaan otteeseen, ja sitten nostin taljan kuivumaan kylppäriin.

Kuivuttuaan se on kuulkaas melkein valkoinen! Ja muutenkin tuo harjaaminen sai sen näyttämään paljon paremmalta kuin sellainen klähmääntynyt ja liiskaantunut villakasa.


Ja _joka ikisessä_ kuvassa mitä otin, niin näkyy pystykorvan pörröhäntää tai joku muu ohikävelevä koira. Koirien mielestä tämä valokuvaus oli muutenkin ihan sairaan hauska leikki. Huomasin muuten taas miten vaikea tälläisiä sisäkuvia on ottaa. Ei oo oikein mun juttu.

Meillä on ihan hirveän oksettavan värinen lattia, mutta se on.
Siinä voi kävellä, joten miksi vaihtaa uutta?



Harmaa kaappi on isän mummolasta. Se on kuulunut siellä tiskipöydän kaappeihin.
Se oli ihan kaikenlaista pikkuotusten ja kurkoosten syömä ja siihen piti vaihtaa koko toinen pääty ja aikapaljon muitakin kohtia. Ensimmäinen entisöimäni huonekalu.

Ja puulaatikosta puuttuu edelleen kahva, ihan hirveä homma on tosiaan laittaa se paikalleen...

Kello on Mikan yläasteella tekemä. Se oli aikaisemmin meillä keittiössä, mutta mulla on vanha Lapuan linja-autoaseman kello jonka haluan siihen.
Pelastin sen ennenkuin linja-autoasema lyötiin kaivinkoneella maan tasalle.
Sen kuntoonsaattaminen on vaan vielä vähän vaiheessa...
Pitäisi hakea siihen koneisto kun se on ollut entisessä elämässään sähkökello. Pikkuhiljaa vaan alkaa jo tottua ettei keittiössä ole ollenkaan kelloa!

Tällästä meillä on.

Olkkarin tapetti on melko halliseva, mutta nyt taas tykkään siitä kun se on ollut välillä puoliksi sohvan takana. Sitäpaitsi nyt sen taas näkee, kun edellisessä järjestyksessä sitä ei huomannut kun makasi sohvalla kuten minä tapaan tehdä kotona...







torstai 28. tammikuuta 2016

Mitä sä teet kotona?



Kotoisaa arkea blogissa Heli oli pohtinut sitä että mitä muut ihmiset tekevät vapaa-aikanaan kotona ja ylipäänsä pohdistellut harrastuksia ja niiden merkitystä.
Inspiroiduin tästä valtavasti.

Nimittäin aina välillä itsekkin mietin samaa.

Onko mun arki jotenkin tavattoman erikoista muihin verrattuna? Mitä yleensä ihmiset tekee kotona töiden jälkeen ennenkuin siirtyy hampaidenpesun kautta nukkumaan? Lasketaanko harrastuksesi se, että tykkää värittää värityskirjaa tai jutella kaverin kanssa mesessä?
Miksi ihmisillä on niin kauhean paljon harrastuksia, missä välissä ne ehtii tehdä sitä kaikkea?

Mulla on välillä vaihtelesti huono omatunto tai erittäin huono omatunto koska en harrasta koirien kanssa mitään järjellistä. Tavoitteellista.
Saatan käydä jossain kisoissa tai näyttelyissä ja hyvinkin innokkaasti osallistun lyhyille muutaman kerran kursseille mutta en todellakaan jaksa mitään jatkuvaa treenaamista.
Musta ei kertakaikkiaan ole siihen. Se on liian sitovaa ja siinä tulokset merkkaavat ihan liikaa.

Mun ympärillä on paljon aktiivisia koiraharrastajia. Tiedän että tuskin kukaan paikallinen Mustin omistaja kärsii tästä asiasta. Olen koittanut itselleni tolkuttaa, että käyn koirien kanssa joka ikinen päivä lenkillä ja se riittää niille ihan hyvin. Silti välillä aina ruoskin itseäni sillä ajatuksella, että esimerkiksi Vilma todennäköisesti pitäisi vaikkapa agilitystä jos mä vaan olisin toisenlainen ihminen.

Ainoa säännöllinen koiraharrastus joka mulla on on Allin kanssa kaverikoira-toiminta. Niitä vierailuja on periaatteessa kerran viikossa puoli tuntia. Matkalla käyn yleensä kaupassa, tulee sekin sitten hoidettua. Suuremmat kauppareissut ajoitan yleensä palkkapäiviin, lopulta käyn kaupassakin aika harvoin!
Läheskään aina en ehdi vierailuille joka viikko, mutta yritän kyllä pari kertaa kuussa vähintään ehtiä.

Sen lisäksi  olen käynyt kansalaisopiston puutyökurssilla entisöimässä huonekaluja. Sinnekkin pyrin menemään, mutta valitettavasti vaan joka viikko ei jaksa tai pysty. Mä en halua samalle illalle kaverikoiraa ja puutöitä vaikka saattaisin ehtiäkkin molempiin.

Näihin menee siis muutamia tunteja viikossa, mitä se loppuaika on?

Kanojen, lampaiden ja kesällä sikojen ruokkimiseen menee jonkinverran aikaa, mutta ei välttämättä edes tuntia päivässä vaikka sitä tekisi useammassa osassa. Tosin sellaiseen eläinten "ruuan esillepanoon" menee aikaa, siihen että ottaa ruokia sulamaan, laittaa kuppeihin, vaihtaa vesiä jne. se on muuten aikaa jota en ole koskaan edes ajatellut! Mä harrastan koirien ruokkimista ja niiden ulospäästämistä!

Siihen koiranlenkitykseen mulla menee tunnista kahteen illassa. Joskus enemmän. Nautin siitä, melkein voisin sanoa että säällä kuin säällä. Monesta muusta asiasta elämässä voisin luopua mutten koirien kanssa ulkoilusta. Ilman koiria en lenkkeilisi metriäkään. Paitsi ehkä joskus erityisen kauniilla säällä.

Mä rakastan päiväunien nukkumista. Mikään ei ole parempaa kuin torkahtaa sen jälkeen kun on tehnyt iltaruuan. Mika ei syö joka päivä iltaruokaa, mutta jos se syö niin syömme yleensä yhdessä ja juttelemme siinä kaikenlaista. Lasketaanko harrastukseksi se, että juttelee miehensä kanssa?!
Me jutellaan aika paljon, ei useinkaan mitään erityistä kunhan nyt vaan höpötetään kaikenlaista.
Siinä samalla voi värittää, tunkea astioita tiskikoneeseen tai jotain muuta yhtä hyödyllistä/hyödytöntä.

Kuvitteellinen ilta siis menee töiden jälkeen niin, että tulen kotiin, luen sanomalehden, laitan pyykit koneeseen, teen ruokaa, nukun 1/2h päiväunet ja juon kahvit. Käyn koirien kanssa lenkillä.
Kotona laitan tiskit koneeseen, otan pyykit koneesta.
Keitän Ottopojalle tai Pojalle kahvia, juttelen niiden kanssa ja saatan samalla vaikka värittää värityskirjaa.

Luen jotain puutarhalehteä sohvalla, selailen blogeja, selailen facebookkia ja instagramia, saatan kutoa. Kuuntelen musiikkia, kirjoitan blogia, askartelen ja ehkä suunnittelen suuria.
Käydään aika paljon kylässä ns. iltakahvilla anoppilassa tai jonkun muun noin 10km säteellä olevan tuttavan tai sukulaisen luona. Ei joka ilta, eikä aina edes joka viikko, mutta sen voisin kyllä harrastukseksi laskea senverran säännöllistä se on. Mutta onko se oikea harrastus, kahvinjuonti?!

Kesäaikaan paljon harhailen pihassa, kuvailen kasveja, kitken rikkaruohoja, ihastelen vaan. Otan aika paljon kuvia koirista ja kasveista. Ihmisiä en kuvaa juuri koskaan.

Kesällä muuten nukun monesti päikkärit riippumatossa.

Eläimiä ruokin yleensä ensimmäisen kerran aamulla ja toisen illalla. Suuremmat siivous ja hoitotoimenpiteet ajoitan yleensä viikonlopuille. Viikonloppuisin nukun vähän pidempään, mutta harvoin puolta yhdeksää pidemmälle. En juurikaan tykkää valvomisesta, ja menen aika aikaisin nukkumaan.

En ikinä käy salilla, jumpassa tai harrasta juurikaan liikuntaa ellei sitä lasketa että kesällä pyöräilen sillointällöin ihan huvikseni. Melkein koskaan kiire ei ole mitään muuta kuin aivan täysin itseaiheutettua jos sitä nyt jostain syystä sattuisikin olemaan.

En halua enää sitä, että viikonloputkaan on täynnä ohjelmaa. Parasta on se, että kalenteri on ihan tyhjä. Silloin saa tehdä ihan mitä huvittaa, keksin kyllä nopeasti päiviin tekemistä, se ei ole koskaan ollut ongelma! Mulla on todella harvoin tylsää tai sellaista etten keksisi mitään tekemistä.
Ainahan voi vaikka selata vanhoja valokuvia. Jos alan lukea kirjaa, luen sen yleensä kerralla loppuun. Nyt olen viimeaikoina lukenut poikkeuksellisen vähän. Sen suhteen kyllä pitäisi skarpata.

Siivoan aika vähän. Pakon edessä. Tykkään että asunnossa on jonkinlainen järjestys, mutta en halua kauheasti nähdä sen eteen vaivaa. Silloin kun Mika imuroi yleensä koitan osallistua keräilemällä irtotavaroita paikoilleen.

Sellaista se on, minun arkeni. Nyt olen ollut lomalla (oikeasti työttömänä) 2kk ja päivät on täyttynyt melkein juuri kuvailemallani tavalla. Näiden lisäksi ruokin lintuja ja teen takkaan tulet. Kolaan lunta, käyn kirpparilla, olen siivonnut kaappeja.

Lomaa on jäljellä vielä pari viikkoa, ja sitten se normaali arki taas alkaa. Tavallaan en haluaisi irtaantua lomasta, vaikka toisaalta töihinkin on ihan mukavaa mennä. Sitten taas saa perjantai-iltaisin tahallaan nukahtaa sohvalle, herätä siitä kahdentoista aikaan ja kömpiä sänkyyn.

Nyt voisin tehdä saman.

Mutta kerro mulle säkin mitä sä teet kotona ja vapaa-aikana. Mua kiinnostaa!

torstai 21. tammikuuta 2016

Pystykorvanpunaista ja kuurankukkia







Mika herätti mut aamulla ennen kuutta innoissaan lauseella "Sun takapihalla on niin kaunista kun puskien päällä on lunta, katuvalot loistaa ja pyörätielle ei edes näy".

Kiva herätys, onhan siellä nyt ehkä talvi kauneimmillaan. Ja lauseesta päätellen omistan meidän takapihan.






Pian vois alkaa rillata!
Enviikoksi luvattiin vesisadetta. Sääli.


tiistai 19. tammikuuta 2016

Tarvinko sitä oikeasti? Pohdintoja rahasta ja tavarasta.



Jutellaanko rahasta ja tavaroista?

Oon taas tässä viimepäivinä miettinyt rahaa ja tavaran omistamista. Mä en tunne montaakaan ihmistä jotka olis sitä mieltä että niillä on liikaa rahaa. Osalla rahaa on sopivasti tai sillä tulee toimeen, mutta voisin sanoa että suurinosa tuttavistani on sitä mieltä että tarvisi palkankorotuksen, perinnön (mielellään niin ettei kukaan kuolisi) tai muuten vaan taivaasta laskeutuisi säännöllisesti iso salkullinen rahaa portaille.

Mielellään vielä niin ettei sen eteen tarvisi tehdä oikein mitään.

Paljon harvemmin tulee mietittyä sitä että miksi me tarvittaisiin lisää rahaa.

On ihan selvä, että jos on pitkään työttömänä, sairaana  tai muuten joku katastrofi kohtaa elämässä niin ei paljoa lämmitä kun eräs sanoo että raha ei tuo onnea.
Ei tuokkaan, mutta tuoko se tavara sitten?!

Osaako joku nimetä jonkun yksittäisen tavaran joka tuo onnea? Mä voin kyllä nimetä muutaman. Mulle sitä tuo esimerkiksi kamera.

Eli siitä voi päätellä, että se on mulle aika tärkeä tavara. Mutta paljonko sitten meiltäkin löytyy sitä tavaraa joka ei vähimmissäkään määrin tuo onnea, iloa, tai edes ole tarpeellinen, kaunis tai mitään muutakaan. Se vaan on ollut jostain syystä pakko saada.



Olen taas viimeviikkoina vienyt autolasteittain kaikenlaista tavaraa spr:lle. En jaksa enää kirpparimyyntiä, en jaksa odottaa kotona että joku tulee hakemaan jonkun kipon vasta seitsemältä kun lupasi viideltä.
En halua ajaa joka päivä kahtakymmentä kilometriä järjestelemään kirpparipöytää, siitä saatu hyöty menee melkein niihin bensoihin. Ja kaikkiin herätäostoksiin!

Lisäksi mulla ei ole kertakaikkiaan niin arvokasta tavaraa että siitä saisi juurikaan voittoa.
 Se on melkein roinaa josta on vaan ilokin päästä eroon.

En halua ajatella paljonko siihen on mennyt sitä rahaa jota minullakaan ei ole liikaa.



Kaveri esitteli ennen joulua aivan intopinkeenä jouluverhoja jotka oli bongannut jostain kuvastosta. Kysyin häneltä että mihin se laittaa ne vanhat jouluverhot jos joka vuosi pitää ostaa uudet.
Kuulemma myy kirpparilla, ja "älä oo noin tylsä".

Eli me valitamme rahapulaa, sitten hankimme jotain meille kohtuullisen mitätöntä kuten jouluverhoja ja kuvittelemma saavamme kauheasti rahaa myymällä niitä hetken päästä kirpparilla.

Todellisuudessa viivan alle jää ainoastaan miinusta. Mutta ompahan saanut ostaa, hypistellä ja heittää sitten nurkkaan. Mielestäni jouluverho on aika hyvä esimerkki siitä tavarasta joka syö meidän rahamme.

Tottakai ihminen kaipaa vaihtelua, tottakai! Ei tarvitse vaihtaa miestä kun voi vaihtaa jouluverhot, mutta miksi tavaralla on meihin niin suuri valta? Miksi shoppailu on meistä niin kivaa?

Onko ostaminen ja tavaran säilöminen jotenkin perua siitä ajasta kun metsästimme ja keräilimme itsellemme talvivarastoja että kertakaikkiaan selviäisimme talvesta?
Vai onko se vaan hetken huumaa jonka hurmio haihtuu kun arki ja kaurapuuro-aamiainen alkaa?


Olen kokenut samaa järjettömyyttä kasveja ostelemalla, kai nekin voi tavaraksi laskea. Onko se järkevää että aina tuntuu siltä ettei pihassa voi kertakaikkiaan olla liikaa kasveja?

Ei siinä mitään jos niille olisi paikkoja, mutta se on pikkuisen tyhmää kuskata niitä kotiin kitumaan kesäksi nurkalle ja sitten syksyllä epätoivoisena kaivaa ne "johonkin". Jos niiden hinnalla ostaisi sen yhden mistä oikeasti voisi iloita vaikka kesää talvea, niin olisihan se paljon viisaampaa.
Mutta kun mun vaan tekee mieli.



Eläinten haaliminen onkin sitten ihan oma taiteenlajinsa. Siitä voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, myös siitä että se ihan oikeasti vaikuttaa elämänlaatuun jos kaikki rahat menevät eläimiin.

Olen jälkeenpäin miettinyt että olisinko ikävuosina 18-23v. elänyt toisenlaista elämää jos rahaa olisi vaikka joskus jäänyt vähän enemmän vaikkapa omaan ruokaan?!

Joskus eläinporukoissa liikkuessa tuntuu, että siinä vaiheessa kun kaikki muut asiat elämässä alkavat mennä persiilleen niin aletaan hankkia lisää eläimiä ja sitten ollaan ihan todella kusessa niiden kanssa kun raha ei riitä enää edes siihen että niille saisi kunnolliset perustarpeet.

Todella viisas neuvo on, että pidä tilillä ainakin senverran rahaa että saat eläimelle asinmukaisen lopetuksen jos et enää pysty sitä hoitamaan. Tai visassa virtaa.

Mutta se ei olekkaan tavaraa, vaikka saahan sitä toki eläimillekkin tavaraa ostettua.
Voi kuinka me hullaannumme uusien koiranremmien, pantojen, heijastimien ja ties minkä hilavitkuttimien edessä. Koira ei kyllä valitettavasti ymmärrä jos mamma koittaa todistaa sille rakkautta taas uudella ruokakipolla. Ainakaan jos se kippo ei ole täynnä ruokaa.



Olen jopa käsitöitä tehdessä alkanut ajatella sitä samaa, eli tarvinko mä tätä? Siksi koitankin nykyisin tehdä sellaista jonka voin joko antaa jollekkin (hahahaaa, kaapintäytettä jollekkin muulle!!!) tai sitten että tekisin vain ihan todelliseen tarpeeseen itselle.

Facebookin kierrätys- ja askarteluryhmien lukeminen saa väistämättä sellaisen olon että tavaraähky kyllä iskee. Kaikkea voi toki kierrättää uudeksi tavaraksi, ainakin koristeiksi jos ei muuta keksi.
Ja sitten taas tuskaillaan kun sitä "koristetta" on kaapit pullollaan.

Tämän tästä-voi-vielä-tehdä-jotain tavarakasan kanssa olen täällä kovasti paininut. Taas olen muutamassa päivässä kasannut pahvilaatikollisen jatkoon laitettavaa materiaalia.
Ihan hyvää sellaisenaan, mutta kun koittaa realistisesti miettiä että olisiko sellaisen hankkiminen uudelleen jos sitä alkaa tarvitsemaan, niin yleensä vastaus on todellakin kyllä.

Ihan melkein tuli kuulkaas hiki kun tälläistä päivitystä kirjoittaa. Sitä niin tajuaa kuinka vajavainen on ihmisenä. Mutta mä opin, mun on pakko, koska rikastumassakaan mä en kaiketi ole.



Mitäs sitten, mun pitäisi mennä OSTAMAAN tarranauhaa, koska se loppui. Tein Irjalle eilen haalarit, ja tänään fleecetakin jämistä töppöset. En ole koirilla tossuja käyttänyt, mutta kyllä nyt täytyy sanoa että ainakin kun pakkanen on yli -20C ne vaikuttavat oikein käteviltä.

Meillä on ollut siinä -30c hujakoissa eilen ja toissapäivänä, tänään "vaan" -24C.

Haalarin hinnaksi tuli rapiat kolme euroa (fleecepeitto kirpparilta) ja tossut oli käytännössä sen tarranauhan hintaiset. En muista mitä se on maksanut.

Tällä ohjeella tein tossut, tosin laitoin etutassuihin 2 kiinnitysnauhaa ja takatassuihin 3.