tiistai 11. heinäkuuta 2017

Siivouspäivä



Auta ihmistä, siivoa. Enkä tarkoita omaa kotia, vaan jonkun muun.

Laitoin paikalliseen Puskaradioon Facebookissa ilmoituksen että voin tarjota jollekin apua tarvitsevalle siivouksen. Idea tuli siitä kun siivosin Ottopojan kanssa hänen huusholliaan ja silloin sitä todenteolla tuntee itsensä käteväksi siivoojaksi kun toinen epätoivoisena levittelee käsiään ja sanoo ettei tälle mitään pysty tekemään ja hups puolessa tunnissa keittiössä imuri laulaa, tiskit pyörii koneessa ja vaatevuori on siirtynyt pesukoneen viereen.

Jos ei pysty antamaan rahaa, anna aikaa.

Sain useampia yhteydenottoja, joista valitsin kaksi. Ensin oli tarkoitus siivota vain yhdessä kodissa, mutta kuka voi päättää onko tärkeämpää siivota kodissa jossa on 4 erityislasta vai perheessä jossa on lapsi saattohoidossa? En minä ainakaan.

Toisessa talossa pesin ikkunat, toisessa ikkunoita ja vähän yleissiivousta sieltä täältä. Molemmissa äidit olivat suunnattoman tyytyväisiä, ja niin olin minäkin.

Siihen saakka kunnes tulin kotiin. Miten meillä voi olla näin sekaista ja likaista?! Käytin sitten kotona lauantaipäivän epätoivosiivoukseen vaikka olisi voinut olla ulkona nauttimasta elämästä. Kun kaikki on vanhaa huonolla tavalla niin ei se siivous vaan ole samanlaista kuin taloissa joissa ei ole vuosikymmenten pinttynyttä likaa ja ajan patinaa jota koirat saavat aikaan. Vaikka lopputulos olisi puhdas, ei se näytä samalta kun seinässä on koirien raapimia koloja mistä pilkottaa menneen vuosikymmenen sinistä maalia. Ja sitä on ihan turha maalata niin kauan kun koira hyppii samaan kohtaan jatkuvasti.

Mietin kuinka kätevä olisi sellainen koti jonka voisi vaan pestä painepesurilla ja kuivata lastalla lopuksi. Asuntomessut hei, mulla olis teille yksi idea...

Pidän tärkeänä sitä, että välillä herää omaan todellisuuteensa. Minä voin siivota jos minua vaan sattuu huvittamaan. Näissä taloissa äidit eivät oikein edes aina voi tai jaksa.

Ehkä meillä on aika korkea kynnys kestää likaa ja sotkua. Voiko muuta olla jos Allin karvanlähtö ei jotenkin ota loppuakseen, aina vaan irtoaa karvatolloja vaikka sitä on hinkattu kaikilla mahdollisilla harjaa etäisestikin muistuttavilla esineillä.
Puhumattakaan siitä paljonko koirat noin yleensä kantavat sisään likaa, karvaa, kuolaa ja paperisilppua.

Nemolla oli niin hauskaa lehteä lukiessa etten millään malttanut ottaa sitä siltä pois. Nyt se silppu on tuossa olkkarin keskilattialla. Käännän katseeni muualle.

Kiva olla lomalla, tänään haen lainaan tekstiilipesurin ja pesen auton. Kyllä se ärsytyskynnys ylittyy aina jossain vaiheessa ja hermoja alkaa kiristellä kaikki heinä, multa, lika ja irtotavara mitä autossa pyörii. Sitten kun auto on puhdas taas vannon etten enää ikinä päästä sitä samaan kuntoon kuin nyt. Ihan kuin tämän talonkin kanssa.



Oikeasti on ollut ihanaa olla lomalla! Olen vaan pyörinyt ympäri pihaa kuin pyörremysky, tehnyt paljon mutten mitään järkevää.
Paitsi purettiin Mikan kanssa sika-aitaus pois kun sikoja ei pihassa ole kahteen kesään ollut ja käytin tolpat siihen että viritin verkkoaitaan lisää korkeutta tien reunaan. Eipä mene enää pitkäkoipi aidasta yli, ja uskoisin että nyt alkaa aita olla niin tiivis ettei edes ali. Vilma on keksinyt nimittäin hauskan leikin että se menee aidasta läpi ja sitten juoksee etuovelle odottamaan että se päästetään sisälle. Seuraava ratkaisu on sähkölanka.

Radiossa sanottiin että suomalaisten lomabudjetti on 1500€. Pysykää kotona, ei mene rahaa! Äänessä on ripaus sarkasmia, mutta tuntuu että olen lomallakin yhtä mielikuvitukseton kuin normaalisti. Ei vaan oikein tule mieleen mitään mihin haluaisi mennä jos ei mökkiä ja kirpputoria lasketa.
Mulle riittää lomaksi se ettei tarvi mennä töihin. Ompahan aikaa siivota.











torstai 6. heinäkuuta 2017

#Ihan vaan koiranomistaja



Uuden pennun kanssa sitä taas alkaa kuvitella, että NYT minusta tulee aktiivinen koiraharrastaja! Se koiraharrastajien keskuudessa vähän keskivertoa katu-uskottavampi tyyppi.
Olenhan saanut sen oppimaan istumisen lähes 45% varmuudella ja se melkein ymmärtää mitä kirkkaasti kiljahdettu EI- tarkoittaa. Ainakin, jos se ei ole jyrsimässä keinutuolia.

Mitä kaikkia koiralajeja olikaan, koiratanssi, missä on lähimmät koirafrisbee-harkat, kuinka korkealle voi tokossa päästä ajokoiran kanssa jne.

Katselen kateellisina mitä muiden 5kk ikäiset osaa tehdä, kyllä nyt TÄMÄN koiran kanssa tehdään kaikki toisin että mekin ollaan 3kk päästä samalla tasolla.

Ei toisteta samoja virheitä kuin kaikkien muiden kanssa tähän asti. Ei anneta sen opetella kiskomaan hihnassa, jos se joskus kiskookin hihnassa niin ainakaan sen ei anneta ikinä hypätä autosta ilman lupaa, herraparatkoon. Tai räsyttää naapurin koirille...
Ja ihan joka kerta huomisesta lähtien sen täytyy istua ennen kuin se pääsee ovesta ulos, paitsi silloin kun ei itse muista...

Mikäli vanhat merkit edes yhtään pitävät paikkaansa, niin mätsärissä on saatettu käydä joitain kertoja, mutta muuten mitään ihmeellisempää aktivoitumista ei ole tapahtunut. Kun se vetää remmi soiden ketunjälkiä pitkin sitä kehutaan eikä edes muisteta että arkielämässä sama taito on hitusen kiusallinen ja olkapää-epäystävällinen.

Jossain vaiheessa todetaan, että tämänkin kanssa on luovutettu. Heitetty hanskat tiskiin. Se osaa edelleen istua 45% todennäköisyydellä, sen kanssa voi ehkä mennä kylille lenkille, ei juurikaan muuta. Siitäkin tuli "ihan vaan metsästyskoira".

Ja että itse edustaa sitä "ihan vaan koiranomistaja"- tyyppiä joka ei todellakaan halua kilpailla missään (paitsi joskus ihan huvikseen), sitä joka nauttii eniten siitä että pääsee koirien kanssa lenkille töiden jälkeen ja jonka mielestä koirat ovat ihan vaan parhaita kun ne ovat. Ei siitä sen enempää.

Sitten taas tuleekin uusi koira, ja taas on suuria suunnitelmia valmiina...

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Avoimet puutarhat- tapahtuma 2.7 "Satakuntakierros"



Avoimet puutarhat- tapahtuma järjestetään vuosittain, kuka tahansa voi avata pihansa ja porttinsa yhden päivän ajaksi ja toivottaa kävijät tervetulleiksi tutustumaan omiin takapihoihinsa ja salaisiin maailmoihin. Tykkään.
Avoimien puutarhojen nettisivuilta löytyy tapahtumaan osallistuvat puutarhat.

Päätin että tänä vuonna lähden johonkin uuteen suuntaan, ja koska Rauma-Pori akselilla oli paljon pihoja niin sain kaverinkin houkuteltua mukaan. Mökiltä matkaa ei tullut kuin vaivaiset 150km, ei juuri mitään kun pääsee näkemään miten joku muu on istuttanut samat kasvit kuin itse.

Käytiin melko kattava setti: taimimyymälä jossa näyteistutukset, 2 yksityispihaa, yksi julkinen kohde sekä siirtolapuutarha missä avoinna oli 13 pihaa. Ei kylläkään jaksettu kiertää niitä kaikkia vaan 6 riitti sitä laatua.


Rauman Seminaarin puutarhassa oli näytealueet hyötykasveille sekä kesäkukille. Halusin työni takia katsomaan niitä, jos saisi jotain ideaa mitä voisi itse toteuttaa Jokilaaksossa.
Siinä mielessä paikka ei kyllä antanut mitään uutta, paitsi sen toteamuksen että "kyllä meillä on paljon paremmat näytealueet!" Toisaalta, ei sekään huono huomio ole.





Osa rakennuksista oli vanhoja ja tietenkin tosi hienoja, ja päästiin käymään sisätiloissa puutarhaosastolla joissa oli kasvihuoneen ja viherhuoneen yhdistelmä. Viherhuoneessa oli tosi kivoja viherkasveja! Erityisesti hirvensarvisaniainen oli oikeasti ihan hirven sarvien näköinen kalloineen kaikkineen, nyt ensimmäistä kertaa ymmärrän kunnolla sen nimen.





Tästä suunnattiinkin Helistön siirtolapuutarha-alueelle. Alue oli vähän erinäköinen kuin ne mitä olen aitojen takaa aikaisemmin kurkistellut siirtolapuutarhoja. Tontit olivat ehkä jopa yllättävän suuria, samoin mökit. Päästiin käymään jopa kahdessa mökissä sisällä! Upeita pikkukoteja, joissa oli 35neliössä ihan kaikki mitä elämiseen tarvitsee saunoineen kaikkineen. Mini-omakotitaloja. Käytännössä samanlaisia oli viimevuonna pari Asuntomessuilla.

Ja taas tuli mieleen, että jos me joskus muutetaan kokonaan mökille haluan että sinne otetaan joku suunnittelija suunnittelemaan miten kaikki toiminnot on järkevää sijoittaa. Ettei tarvitse moneen kertaan remontoida tai vastaavasti elää loppuelämä epäkätevän kodin kanssa. Pientä pintaremonttia voi tehdä omatoimisestikin, mutta kun elää yli 150neliön talossa ei ehkä pysty täysin tällä koulutuksella ajattelemaan miten mikäkin toiminto olisi järkevää sijoittaa.

Pieneenkin pihaan saa hienosti kaikki toiminnot sekä yllättävänkin isoja kasvimaita!
Pääsääntöisesti pihat olivat aika pitkälle tehty samalla kaavalla, kuudennen jälkeen alkoi tuntua että eiköhän nämä nyt ole nähty. Tietynlaisille ihmistyypille siirtolapuutarhamökki on varmasti ihana vaihtoehto. Itseäni en ehkä sellaisessa niin näe, haluan erakoitua rauhassa...






Yksityispiha Raumalla jossa käytiin oli kuin karkki. Ihana huvilatyyppinen talo, ja puutarha tuki täydellisesti taloa. Paljon kasveja, yllättäviäkin yhdistelmiä ja ihan huikea hyötyalue! Miten lehtikaalit kertakaikkiaan voi olla tähän aikaan vuodesta noin valtavia?! Kysyy epätietoinen Nurmosta.





Tämän jälkeen suunnistettiin Poria kohti. Arvottiin useampaan kertaan muutaman kohteen välillä, ja päädyttiin käymään kohteessa jossa oli "peruspihan" lisäksi japani-henkinen osa. Piha oli ehkä kasviharrastajalle vähän pettymys. Tai sitten olen käynyt vastaavissa missä on myös upeasti käytetty kasveja. Toisaalta oli myös käyty jo niin monta pihaa että ehkä ähky oli jo vähän päässyt iskemään. Ei liikaa yhtenä päivänä pihajuttujakaan...
Kiviaidat sensijaan oli hienoja! Ja luontoa oli kyllä hienosti hyödynnetty.




Viimeinen kohde oli Taimi Moisio. Olen siellä käynyt useampia kertoja koska se sijaitsee aika lähellä mummolaani. Tai sitä mikä oli mummola, mummo kuoli toukokuussa joten enää ei ole kuin muistot.

Näytealueet ovat olleet tosi upeita, ja taas ajattelin että täältä varmasti löytyy uusia ideoita töihin. Ei löytynyt, ja olin jopa vähän järkyttynyt näytealueiden hoidon tilasta. Mielestäni jos näytealueita mainostetaan niin pitäisi niiden olla edes jonkun näköisiä. Edes kerran kesässä revitty ohdakkeet pois, ja viimekesäiset talventörröttäjät siivottu pois.

Tiedän että näytealueiden kunnossapito on todella työlästä, tiedän todellakin! Mutta olisimme voineet paljon mielummin käydä pari yksityispihaa kuin myymälän jos olisin tiennyt istutusten tilan.

Ja hyvä huomio oli, että nimilappujen puute todellakin häiritsee! Lupaan ja vannon että heti kun menen töihin käyn kaikki nimilaput läpi. Näin nimittäin yhden kivan kuunliljan, ja nyt sitten vaan arpomaan mikä se voisi olla koska sen haluan!

Kiva kesälomareissu tuli tehtyä. Ajeltiin ihania pikkuteitä, ei voi kuin sanoa että Suomi on kaunis maa. Ihania taloja, ihania pihapiirejä ja kauniita maisemia. 

Ja nähtiin se paljon puhuttu Suviseurojen leirintäalue. Käsittämätön näky kertakaikkiaan! Sieltä olisi saanut kuulemma ilmaista ruokaa, melkein harmittaa että vaan ajeltiin ohi eikä haettu soppaa.

Näillä eväillä sitten ensivuoteen.










maanantai 3. heinäkuuta 2017

Pentuarki (ja kesäloma) haisee pissalle





Meillä on siis uusi koira. Suomenajokoiranpentu nimeltään Demon (yhdistelmästä Brenda-Kutinan Ventti) eli Nemo. Jos nimi on enne, niin ei oikein hyvältä kuulosta.

Nemo on ollut kotona nyt viikon, ja vaaleanpunaisen silmälasit on saanut riisua silmiltä. Pääasiassahan se on ihan kiva ja ihan hirveän reipas pentu. Mutta se kuulkaas pissaa niin paljon, ettei vielä yksikään koiranpentu tähän asti! Ihan käsittämätön määrä nestettä sopii noin pieneen otukseen.
Olen aina ollut ylpeä siitä että huomaan normaalisti pennusta ennen kuin se ehtii pissata ja tajuan viedä sen ulos. Nemon kanssa ei ehdi.

Eli terveisiä täältä virtsan hajuisesta kodista, pyykkikone ei ehdi pyöriä niin nopeasti kun uutta pissapyyhettä jo kiikutetaan pyykkikoriin. Sen kanssa voisi tietysti olla ulkona 24/7, mutta koska Nemo syö kaiken sen kanssa ei voi olla ulkona vahtimatta sitä. Ja hän on senverran omatoiminen ettei mökilläkään uskalla antaa sen pyöriä ulkosalla ilman katsekontaktia ettei kakara katoa seikkailuillaan läheiselle tielle.

Nyt se onneksi nukkuu. Ja ulkona sataa.

Uusi koira aiheuttaa tottakai taas kauhean härdellin tuttuun ja turvalliseen kaavaan. Terriereistä Busteri on nyt osoittautunut sellaiseksi että pitää ihan tosissaan varoa ettei se pääse samaan aikaan ulos kuin Neppari, ja toisaalta taas Nemo osaa sitten sisällä portin takana tehdä kaikki Busteria ärsyttävät asiat niin että portteja on vahvistettu pienempisilmäisellä verkolla ettei se saisi tarrauduttua portin välistä kiinni Nemoon. Näin ne ollaan aina toimittu terriereiden kanssa, ihan turvallisuussyistä.

Paavo-termiitti on selkeästi pehmentynyt vanhemmiten. Se voi olla jo juoksulangassa samaan aikaan kun tytöt on ulkona eikä se koita haukata enää niitä jos ne juoksevat ohi tai muuten jäävät tulilinjalle. Nemoa kohtaan se on ollut ystävällismielinen eikä ole tehnyt samanlaisia valehyökkäyksiä verkon takaa kuin tähän asti pennuille. Lähempään kontaktiin niitä nyt ei ole tarpeellista päästää.

Oikeastaan se on ollut jopa hämmästyttävän pitkämielinen kun Nemo on kiljunut portin takana kun se ei ole päässyt keittiöön (missä Paavo asuu). Kasvattaja jo varoitti, että Nemo on erittäin kovaääninen ja todellakin tietää mitä se EI halua. Ollaan huomattu.

Mika kokeili laittaa Nemoa Ekun kanssa tarhaan mökillä, ja siellä se oli kuulemma viihtynyt. Hyvää harjoitusta aikuisen rauhallisen koiran kanssa totutella tarhaan, sinne se kuitenkin muuttaa jossain vaiheessa.

Alli tykkää kovasti pennuista, mutta se ei tietenkään estä sitä omimasta Nemon leluja itselleen. Ah mikä ihana kaurahiutalepaketti, tämä on pakko saada itselle! Niiden kanssa on sitten kiva maata sängyssä ja murista kun pentu koittaa saada niitä takaisin. Allin maailmassa hän siis omistaa pennun (ja sen lelut) ja saa komentaa ja äyskiä pennulle, mutta jos sen tekee joku muu on se heti poliisina paikalla. Lähinnä tämä kohdistuu Vilmaan, Irja tuntuu vähän aristelevan Nemoa.

Perjantaina laitoin Irjan Nemon kanssa koirahuoneeseen että saisin rauhassa puuhailla pihalla. Ajattelin että Nemo siellä huutaa kun ulos kuului kova metakka, mutta hetkenaikaa kuunneltuani tajusin ettei se ole pentu vaan Irja! Se ihan hätääntyneenä haukkui ja läähätti oven takana, pentu nukkui boksissa. Näin sitä opetetaan pentua olemaan yksin suljetussa tilassa ilman ihmisiä. :P


Nemo leikkii siskonsa Dinan kanssa.
Tämän illan ja seuraavan päivän me olimme onnellisia pennun omistajia.
Nemo pääasiassa nukkui.

Mulla on ollut nyt viikko lomaa, ja vielä kaksi edessä. Ensin ajattelin tehdä lomalla suuria, mutta tuntuu kiinnostavan tuo oman pihan kukkapenkki enemmän kuin mikään muu. Sentään kaverin kanssa käytiin tutustumassa Avoimiin puutarhoihin Rauma-Pori akselilla, mutta siitä voisin tehdä oman postauksen.

Olin myös viimeyön mökillä yksin yötä, Mika lähti jo aikaisemmin koska joutui mennä aamulla töihin.
Kävin koirien kanssa lenkillä, istuin pellon laidassa niin kauan kuin pystyin hyttysiltä ja koitin kuvata koiria. Ei mainittavia tuloksia. Lisäksi Vilma hyppäsi ojaan ja oli aivan järkyttävän kurainen joten sekin vähän latisti kuvaustunnelmia.
Lämmitin saunan ja istuin sen jälkeen mökin terassilla niin kauan kuin hyttysiltä pystyin.
Totesin että mökin osto on ollut yksi parhaita asioita mitä rahalla on saanut, vaikka samaan rahaan sai ne hyttyset.

Mökillä kolmistaan Vilman ja Irjan kanssa saatu rentoutuminen on kyllä jo hyväisesti haihtunut kun olen tässä muutaman tunnin ollut kotona.
Tässä on vähän vauhko olo, kun pentu nukkuu. Ai miksi, no siksi että jos se salaa nouseekin ja taas pissaa lattialle. Meidän laminaatti on kestänyt hyvänä hämmästyttävän monta pentua, mutta nyt tuli ajatus että onkohan se nyt saanut vähän keskivertoa kovemman vastustajan?!


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ihmisen paras ystävä



Ottopojalle meidän lampaat on vähintään yhtä tärkeitä kuin mulle. Ja onhan se liikuttavaa huomata miten varsinkin Hattara on ihan "Ottopojan lammas". Se kulkee kokoajan perässä ja koittaa kirjaimellisesti päästä syliin. Lampaiden kerintäkin oli hiukan hankalaa kun Ottopojan olisi pitänyt rauhoitella toista lammasta, ja Hattara koitti kokoajan saada kaiken huomion.

Nyt kun lampaat on siirretty "kotitilalta" laitumelle tämä kaksikko ei olekkaan ollut niin tiiviissä yhteydessä vaikka olen sanonut Ottopojalle että voi kyllä käydä lampaita katsomassa laitsalla yksinkin.
Kuvat kuitenkin kertovat enemmän kuin tuhat sanaa tästä kaksikosta.




Mutta vaikka Ottopoika on ehkä Hattaran lempi-ihminen, niin on se munkin kaveri silti. :)



Mulla on ollut koko kevään kirjoitusjumitus. Ei ole huvittanut kirjoittaa yhtään mitään, tuntuu ettei enää edes osaa kirjoittaa mitään. Mökki, lehtijuttu ja tietokoneen hajoaminen vei jotenkin kirjoitusinspistä aika paljon. Tavallaan niin suuria asioita ettei niistä edes huvita kirjoittaa. Tai tietokoneen hajoaminen ei ehkä ole ihan niin iso asia!

 Ei osaa kirjoittaa kepeitä eläinjuttuja ja höpöhöpö-eläinjuttuja kun päässä pyörii tosi isoja asioita joita ei kuitenkaan halua blogissa käsitellä.

Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, jos kirjoittaminen ei tunnu mielekkäältä en aijo sitä jatkaa, en ainakaan niin aktiivisesti kuin aikaisemmin.
Inhoan selityksiä siitä miksei joku kirjoita blogia. Jos ei kirjoita niin ei kirjoita, oli syy mikä tahansa- selitykset sikseen!

Mutta meillä on uusi koiranpentu, ehkä pentuarjesta voi joitain juttuja saadakkin aikaan...:)

torstai 11. toukokuuta 2017

Kodin kuvalehti, Minun tarinani



Nyt se on sitten julkaistu. Siinä käsitellään lapsettomuutta ja sitä miten voi elää ihan hyvää elämää vaikka niitä lapsia ei saanutkaan.

Kuinka me sitten päädyttiin tälläiseen juttuun? Se sai alkunsa oikeastaan pari vuotta sitten kun laitoin lehteen palautetta siitä miten yksipuolisesti ne käsittelee lapsettomuutta. Aina lapsi kuitenkin tulee. Välillä viimeisestä hoidosta tärppää vaikka on jo luovutettu, tai tulee adoptio- tai sijoituslapsia.
Olisin itse toivonut sitä näkökulmaa että elämää voi jatkaa ilman lapsia ja se elämä voi olla ihan hyvää ja täyttä elämää.

Toimittaja vastasi että he tiedostavat ongelman mutta niihin on niin vaikeaa saada haastateltavia. Ihmiset haluavat kertoa onnellisista lopuista. Sanoin Mikalle, että mitä mieltä se on että voinko tarjota meitä sellaiseen juttuun. Se sanoi että mikäs siinä.
Pari vuotta meni ja olin varma ettei juttua tehdä enää, mutta maaliskuussa toimittaja sitten tuli tänne ja suoritti hyvin perusteellisen ja syvällisen haastattelun. Kevyt lähes 4h syvähaastattelu missä tosissaan piti muistella menneitä ja palata aikaan jota ei edes kauheasti olisi huvittanut muistella.

Stressasin haastattelua aika paljon. Mitä jos en osaa antaa realistista kuvaa, jos joko suurentelen kärsimyksiä tai sitten puhun vaikeista ajoista liian kevyesti. Mitä entinen mieheni ajattelee jos lukee jutun, lähinnä ehkä itseään koskevan kohdan? Onneksi myös toimittaja oli samoilla linjoilla, tässä vaiheessa ei enää etsitä syyllisiä vaan keskitytään mieluiten siihen mitä nyt on ja "miten siihen on päädytty".

Mietin paljon asioita sekä ennen että jälkeen haastattelun. Onko rohkeaa kertoa mitä on kokenut, onko se tyhmää, onko se tarpeellista itselle tai luuleeko joku että haluan lehtijuttuun saadakseni huomiota, kuvan lehteen ja sen että joku kommentoi asiaa. Päädyin kuitenkin siihen, että koska jonkun se on tehtävä niin miksen se sitten voisi olla minä.

Toisaalta koin että pitkästä aikaa oli hyvä palata aiheeseen, myös Mikan kanssa ollaan puhuttu lapsista ja meidän elämästä melko paljon juuri tämän jutun myötä. Se ei koskaan mene hukkaan.

Että ei muuta kuin lehteä käteen ja lukemaan. Varmaan suurimmaksi osaksi olen aiheesta täällä kirjoittanut, mutta onhan tollanen oikean toimittajan tekemä juttu ihan eri asia. Ja olen aika ylpeä että jutussa on muutama mun aikaisemmin kirjoittama lause suoraan.  Tarkkaan oli toimittaja lukenut linkit jotka hänelle lähetin.

Mutta voi että mua ärsyttää että kuvassa näyttää että mulla on tosi likaiset hiukset! Sen kerran kun sua tullaan kuvaamaan niin onko pakko pitää koko päivän pipoa päässä!

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Mitä pihan pitää olla?



Mun tuli jotenkin surullinen olo kun facessa jossain puutarharyhmässä yksi kyseli epätoivoisesti ohjeita pihan laittoon ja moni kommentoi miten pihan hoito on ylipäänsä suuri rasitus.

Ajattelisi että puutarharyhmissä olisi ihmisiä jotka nauttivat pihan kuopsuttamisesta, nauttivat kättensä jäljestä ja rakastavat maakosketusta käsissään mutta ei se vissiin olekkaan niin.

Joku on saanut meidät luulemaan että vain viivottimella piirretty on kaunista ja tavoiteltavaa. Pihanlaitto pitää maksaa omaisuuden ja se on niin vaikeaa ettei sitä oikein kukaan edes voi oppia. Kaiken pitää enemmän näyttää hyvältä kuin tuntua sydämessä hyvältä.

Kävin tänään pihassa missä kaikki oli toisin. Synergistic farm. Itse tehty elämä. Jotain ihan huikeaa, jotain mitä en ole koskaan ennen nähnyt paitsi ehkä kuvista. Omavaraisuutta mitä ei voi kuin ihailla. Toivottavasti saan tehdä tästä joskus kunnon postauksen kuvineen.

Miksei oma piha voi olla juuri itselle tehty ja itselle sopiva?! Hiiteen kaikki oppikirjat, myyntikatalogit, kaikki mikä velvoittaa ostoksille paksun lompakon kanssa.

Jos haluaa puoli-luonnontilaisen pihan niin älkööt herttinen aika alkako pykäämään kalliita laatoituksia joilla ei saa pihasta muuta kuin harvinaisen persoonattoman. Kaikki kunnia kivitöille niin nykyisissä katu-uskottavisssa pihoissa niillä on ihan liian suuri merkitys.

Jos ei itse osaa pihaa suunnitella eikä tiedä mitä haluaa niin ei se väärin ole ottaa joku suunnittelemaan pihaa. Ja vaikka joku rakentamaan se alkuun. Työtä Suomeen, puutarha-ala kukoistukseen! Mutta se ei ole ainoa tapa.

Minun unelmapihassani on isot alueet hyötykasveille. Pääosa pihan kasveista on sellaisia että niitä voi jotenkin hyödyntää. Paljon mesikasveja, paljon tuoksuvia kasveja. Paljon kukkia joita on ihanaa valokuvata. Paljon kaikkea, mutta hyvin vähän mitään pakollista tai sellaista mistä pitää nyyhkien kirjoittaa.

Pihasta saa nauttia vaikka se ei kelpaisi kuuna päivänä puutarhalehtiin eikä siitä tulisi kukaan kateelliseksi. Kun siitä itse nauttii niin että sydämestä kipristää niin silloin se on hyvä.

Sen voi tehdä pikkuhiljaa, tai vaan katsoa mihin suuntaan piha itse tekee itsensä. Ruohonleikkurilla vaan ajaa kulkureitit ja antaa muun kasvaa vapaasti. Luontohan on kaunein puutarha.

Voi että mökillä nautin kun keräsin puunlehtiä ojanpientareelta jotka joku oli sinne suurella vaivalla haravoinut. Vedin keskelle pihaa takaisin. Vein madoille ruokaa. Tervetuloa madot, pöytä on katettu! Sammakot kurnuttivat ojassa. Katselin niiden touhuja pitkään.

Ostin rautakangen, sitä tarvitaan että saa kiviä siirtymään. Revin rajalle levinnyttä virpiangervoa niin kauan että ranne tuli kipeäksi. Nokkosia on noussut, samoin poimulehteä. Mietin etten hävitäkkään kaikkea vuorenkilpeä, siitä voi tehdä teetä. Mietin, suunnittelin, pähkäilin.
Haaveilin pellon ostamisesta, lähes 3 hehtaaria lisää temmellyskenttää. Ai että, sinne saisi omenapuita, tyrnejä, marjapensaita, maa-artisokkaa ja ison kasvimaan.

Kotona tutkin onko valkomaksaruohot nousseet, harmittelin että mustaherukasta meinaa lehdet aueta ja samaan aikaan sataa lunta. Tuleeko katovuosi tänävuonna?
Pitäisi tai oikeastaan saisi tehdä taivukkaita herukoista ja marjasinikuusamista. Nämä pihat ei ansaitse mitään mitaleita, mutta ne ovat ihania koska ne ovat. Ja siellä saa olla juuri niin oma itsensä kuin vain ikinä haluaa.


Yksi toive mulla olisi. Kevät tuu jo pliis!