maanantai 23. toukokuuta 2016

Kevätkukkia, kylvöpuuhia ja koiranpennu(ttomuus) haaveita



Sitä tekisi mieli hyppiä, hihkua ja hymyillä vaan idioottimaista kestohymyä. Kesä, kesä, kesä!!!

Kasvimaa on vihdoin saatu alulle, eilen kun tulin kylvöpuuhista niin Mika sanoi eteisessä että sä näytät tosi väsyneeltä mutta onnelliselta. Juuri sitä se on!

Selkä on jälleen kevätkuosissa, aamulla saa puoliväkisin kammeta itsensä ylös, mutta ah miten ihanaa se lapioiminen on! Niin kauan tein uutta penkkiä kun alkoi selän lisäksi sattua myös käteen. Sitten kannattaa lopettaa.

Jotenkin se on alkukantaista onnea kun saa siemeniä maahan. Me selvitään yli talven! Me saadaan sato eikä kuolla nälkään.

Tässä vaiheessa ei todellakaan kannata ajatella miten helppoa on hakea ruokaa kaupasta, mutta ah miten liian helppoa se on. Ihminen tarvitsee tuskaa ja hikeä. Ruoka maistuu silloin taivaalliselta kun siihen makuun sekoittuu hiukan kyyneleitä, litroittain hikeä, tilkka epätoivoa hallasta ja sitten se suunnaton onnistumisen riemu. Kun sen elinkaaren näkee alustaloppuun. Oli se sitten kesäsika tai porkkana.

Meillä oli töissä lauantaina keväänavaustapahtuma, ja täytyy sanoa että nyt mulla on kokonaan kivi vierähtänyt sydämeltä. Mun ei tarvi enää stressata koiranäyttelyitä eikä keväthulinoita. Mä saan vaan olla ja kaivaa.

Jotenkin tuntuu että stressaan nykyisin kauheasti kaikkia tapahtumia ja niiden järjestelyitä. Toivottavasti en joudu työhaastatteluun missä kysytään onko sulla hyvä paineensietokyky.
Jotenkin tuntuu, että se on ihan olematon! Oon ollu iltaisin väsynyt ja pahalla tuulella tässä viimeaikoina, ehkä se kolmas syykin nyt sitten pikkuhiljaa alkaa väistyä.

Meille on tulossa perjantaina uusi koira. Kun samassa talossa asuu kaksi koiraihmistä ei aina mene ihan yksiin nämä koirahaaveet. En olisi halunnut nyt tänne yhtään pentua. Enkä varsinkaan kettuterrieriä. Sitä on vaan ymmärrettävä realiteetit. Parisuhteessa on otettava toinen kokonaan eikä vaan niitä hyviä puolia. Lasketaanko terrierit sitten niiksi huonoiksi puoliksi, siitä voi vissiin olla montaa mieltä.

Hävettää sanoa että ollaan riidelty useampaan otteeseen koiran tulosta, koska se on vaan v*tuttanut mua niin paljon. Mutta se tulee, ja mä opin sen kanssa elämään. Niinhän olen oppinut kaikkien muidenkin kanssa. Mä olen selvästi nyt hyvällä tuulella kun pystyn kirjoittamaan näin.

Jyrsin kasvimaan jo monta viikkoa sitten mutten ole kertakaikkiaan ehtinyt sinne. Toisaalta, nytpä on se kalkki sulanut maahan. Se 12 säkillistä. Ja olisin saanut palstalleni myös kynnön ja äestyksen, mutta siinäkin pätee se, että mitä enemmän ja vaikeammin sen tekee niin sitä parempi.





Tämä kuva on vaan niin hellyyttävä että se on pakko jakaa. Mies, tupakka ja perunanistutus.
Mä olen nyt saanut palstanaapurin, tuleekohan meille nyt Velipojan kanssa kilpailua kumman porkkanat kasvaa nopeammin ja kumman perunat on paremman makuisia.


Tuomet tuoksuu ja vuokot kukkii. Ekassa joku vähän tavallisuudesta hienompi valkovuokko ja alla kerrottu keltavuokko.



Pilvikirsikka on huonossa hapessa. En tiedä onko vesimyyrät syöneet tämänkin juuret kuten sen toisen joka kuoli pihasta. Se kyllä kukkii, mutta jotenkin kituliaan näköinen se on. Mutta kuolee jos kuolee, tuleepahan taas paikka puulle!

Ostin vkonloppuna kirsikan (Sikkola) ja kaksi luumua, Sinikan ja Parikkalan tumman luumun joten pian alkaakin olla hyvä että joku kuolisi pois että nämä kaikki mahtuisi tänne...


 
Jos saa toivoa niin voisko huominenkin olla yhtä hyvä päivä kuin tänään? Että tarkenisin t-paidassa ja paljainjaloin ulkona kirjoittelemassa vaikka kello on 22.30 ja hyttysiä on vielä niin siedettävä määrä että niiden kanssa pärjää. Muuta mä en sitten toivokkaan ainakaan just nyt. Paitsi ettei korva palaisi enempää.




tiistai 17. toukokuuta 2016

Lammasikävää



Siirsin lampaat töihin eilen. Itse ne sinne lupasin (itselleni siis lupasin ettei tarvi koittaa mistään muualta saada lampaita...) ja nyt mua melkein kaduttaa.

Kun ne on Jokilaaksossa ne ei ole enää "mun lampaita" samalla tavalla kuin kotona.

Oon tykännyt siitä että iltaruokinnan yhteydessä oon jäänyt istuskelemaan karsinan reunalle, katselemaan kun ne tyytyväisenä syö heinää.
Töissä en sattuneesta syystä oikein voi käyttää loputtomasti aikaa lampaiden katseluun.

Ehkä tämä alkushokki menee ohi, mutta voi että mä oikeesti nyt ikävöin niitä. Eikä siihen auta se että näen ne käytännössä joka päivä. Mä haluan tänne kotiin lampaita kesäksi.
 Ja ohhoh, saattaa olla että niitä on tulossa...;) Pysykää kuulolla.








maanantai 16. toukokuuta 2016

1100 koiraa myöhemmin

 Meillä oli viikonloppuna kahden metsästysseuran järkkäämä koirien ryhmänäyttely. Huh huh.

Tässä vaiheessa on vielä hiukan epäselvää haluanko järjestää enää koskaan näyttelyitä, mutta eiköhän se tästä taas pikkuhiljaa unohdu että näyttelypäivä on yhtä suurta sirkusta.

Tavallaan siitä perverssilla tavalla nauttii että on valvonut jännityksessä muutaman edellisen yön, pää on kuin Haminan kaupunki kun koittaa muistaa kaiken minkä epäilee unohtaneen ja muutenkin tuntuu että ihmisillä on kaikille jotain epäselvyyttä mihin halutaan vastaus juuri nyt. 

Kuten perinteeseen kuuluu niin vesisadehan sieltä tuli. Ja kylmyys. Onneksi ei kuitenkaan satanut ihan niinkuin ennustettiin, olisihan se ollut hilpeää kun se koko kuukauden sademäärä olisi tullut juuri näyttelyiden ylle. Mutta satoi kuitenkin ihan tarpeeksi, varsinkin juuri kun vipukka kehä oli.
Vilma oli meiltä ainoa koira joka oli kehässä, ja sekin sai EH:n.
Pidin sen autossa haalarit ja toppatakki päällä odottamassa, mutta aika raaka on vesisade tuollaiselle lähes alastomalle ja palelevalle koiralle.

Illalla notkuin näyttelypaikalla vielä 22.30 ja tulin siihen tulokseen että ainoa oikea vaatetus seuraavalle päivälle on toppavaatteet. Niimpä kaivoin paksun toppatakin ja toppahousut esiin, ja ylläri ylläri, olin ehkä ainoa joka paikanpäällä ei palellut. Osansa saattoi myös olla siinä että päivystin palkintopisteellä ja sain olla katoksessa!

Laitan näyttelyiden rakentamisesta ja näyttelyistä muutaman tunnelmakuvan, luonnollisesti mulla taas loppui kamerasta akku kun sen sitten unohdin ladata. Enkä myöskään juurikaan kuvannut yhtään kehää, ei sieltä palkintopisteeltä oikein pysty.
Ihan huikea idea oli kun yksi meidän porukasta laittoi riistakameroita paaluun kuvaamaan näyttelykuvia niin saatiin kuvia vähän eri perspektiivistä kuin normaalisti.














Totesin taas, että aika monelle näyttelyissä kävijälle tekisi todella hyvää joskus itse olla järjestämässä näyttelyä. Sitä on niin valtavan helppoa arvostella kaikkea ja olla naama väärinpäin jos ei saakkaan laittaa sitä lähes puolijoukkueteltan kokoista telttaa keskelle käytävää niin ettei muut pääse millään liikumaan siitä ohi. Minä minä minä ja minä.

Vai tekikö sää osansa vai sattuiko kohdalle vaan paljon niitä muuten vaan huonotuulisia ihmisiä?

Onneksi suurinosa kuitenkin oli ihan fiksuja.

Tänään on aikapaljon särkenyt päätä, ehkä sellaista väsymyksen ja jännityksen laukeamisen päänsärkyä. Vielä kun saan nuo liikenteenohjaajilla olleet huomioliivit ja lättytaikinakulhon palautettua olen kai oman osani tehnyt aika pitkälle. Pikkuisen paperitöitä ja se on sitten siinä.

Eikä onneksi ainakaan vielä ensivuonna uudestaan.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Lapsettomien lauantai: Tatuointini tarina



Tänään vietetään Lapsettomien lauantaita. En tiedä onko hyvä vai mauton asia että se on päivää ennen äitienpäivää joka jo muutenkin on jouluaaton ohella vuoden vaikein päivä.

Sen jälkeen kun pillit laitettiin pussiin, päätin että hoidot lopetetaan tähän ennenkuin joko a)sekoan b) eroamme (joka olisi johtunut ennenkaikkea ensimmäisestä vaihtoehdosta) niin päätin myös että haluan itselleni tatuoinnin. Se on minun tarinani- minusta ei tullut koskaan äitiä.

Pyörittelin aihetta vuosia, mutta kun viime kesänä otin kuvia voikukkien siemenhahtuvapalloista tiesin että tässä se aihe on.
Se kuvaa elämää. Sitä miten hauraan kaunista se kaikki on. Yhdessä hetkessä tuuli voi hajottaa kaiken. Mutta vaikka siemenpallo hajoaa, se on täynnä elämää. Jokainen siemen on uusi alku.

Kuvan ottaminen itsessään oli todella terapeuttinen kokemus. Tekijällä oli itsellään samanlaisia kokemuksia ja pystyin kertomaan siitä kaikesta epätoivosta jollekkin joka sen ymmärsi aivan sanasta sanaan. Kun kuva alkoi piirtyä iholle se tuntui siltä että siinä sen kuuluikin olla.
Liikutuin monta kertaa ihan itkuun asti kun katsoin miten hahtuvat ilmestyivät yksi toisensa jälkeen.

Ne irtosiemenet, niistä kaksi on niitä "meidän lapsia". Niitä jotka eivät koskaan syntyneet.
 Ne oli aluksi piirretty eteen, mutta tatskaaja ehdotti kesken kuvan teon että vaihdetaan ne taakse koska ne on jo mennyttä aikaa.
Etten näe niitä jatkuvasti vaan ne on takanani. Menneisyydessä.

Siinä se on, minun tarinani.
Kertaakaan en peilistä katsoessani hämmästynyt sitä. Pikemminkin niin, että nyt olen kokonainen.




Miltä se tuntuu kun ei voi saada lapsia?
Vähän hankalaa sanoa, miltä sokeasta tuntuu kun ei näe? Miltä tuntuu silloin kun et voi olla osa sukupolvien jatkumoa? Et vaikka haluaisit.

Miltä tuntuu silloin kun ihmiset laskevat kalenterista kuinka pitkä väli olisi mukava ikäero lapsille?
Miten helppoa sen kuuluisi olla, miten luonnollista. Ei lapsenteon pitäisi tarkoittaa sitä että pedin ympärillä hääriin lääkäreitä jos jonkinlaisia, piikkejä, hormoneja jotka sekoittavat pään ja kropan, suunnatonta iloa hoidon onnistumisesta ja suunnatonta epätoivoa kun sekään pieni itu ei jaksa kasvaa. Ei sen sitä kuuluisi olla.

Miltä tuntuu silloin, kun joku valittaa siitä kun ei millään jaksaisi kuunnella kun lapset riitelevät kun itse olisit valmis antamaan kaiken maallisen omaisuuden ja puolet sielustasi vain jos saisit kuunnella niiden lapsien riitelyä. Omien lapsien. 

Aika auttaa. Tieto siitä että alkaa kohta olla niin vanha että ihmeet tapahtuvat jossain toisaalla. Vuosi vuodelta niiden mahdollisuus alkaa pienentyä. Se on helpottavaa -ei tarvitse enää odottaa ihmettä.

Multa saa kysyä onko mulla lapsia. Multa saa myös kysyä miksei niitä ole- kerron kyllä ja ihan suoraan. Mulla on sairaus joka estää lapsien saamisen.

Vähemmän aiheesta enää tulee puhuttua kotonakaan, se alkaa olla jo tavallaan taakse jäänyttä aikaa. Nyt taas tänään mun on pitänyt vähän itkeä. 

Onneksi pääsee seuraavaksi jyrsimään kasvimaata.
 Se on mun elämää. Mä voin mennä mihin vaan koska vaan. Kukaan ei roiku mussa kiinni eikä huuda äitiä niin että tärykalvot meinaa haljeta. Toisina hetkinä se on haikeaa, toisina lähes helpottavaa. Nykyisin onneksi niitä jälkimmäisiä päiviä on huomattavasti enemmän.

Nyt pystyn jo sydämestäni toivottamaan hyvää äitienpäivää ilman suunnatonta katkeruutta. Iloitkaa joka ikinen päivä omista lapsistanne älkääkö koskaan unohtako millaisia lahjoja he ovat. Siis iloa huomiseen.






perjantai 29. huhtikuuta 2016

Mä olen kaunis.

Kuinka vaikeaa on sanoa itselleen että sä olet kaunis. Ihan hel*etin vaikeaa, ainakin mulle. Katsoa itseään peilistä hyväksyvin silmin, todeta, että tänään sä näytät hyvältä.

Mulla on ollut enemmän ja vähemmän aina ongelmia tämän asian kanssa. Omasta mielestäni olen aina näyttänyt ennenkaikkea lihavalta. Ja onko lihava nainen kaunis? Sinällään aika hassua, koska en kai teini-iässäkään ollut mitenkään lihava. Lapsena kyllä, ja nykyiselläänkin mennään siellä painoindeksin mukaan lihavuuden puolella.

Mutta voinko mä olla silti kaunis? Voinko mä ihan oikeasti olla tyytyväinen siihen että mä nyt kertakaikkiaan olen tän näköinen. Hyvä just nyt.
En sitten kun olen laihtunut kymmenenkiloa.

Mulle on kyllä sanottu että mulla on kaunis hymy. Ja hei ihan oikeasti, kun mä vedän huulipunaa niin tsiisus mullahan on kaunis hymy! Niin kaunis, että huomaan sen itsekkin. Näinkö kauan siihen piti mennä että olen sen itse tajunnut?!

Mä olen jotenkin mieltänyt itseni kauan sellaiseksi tavalliseksi. En nyt varsinaisesti rumaksi, mutta "perus-pirkoksi". Sellaiseksi joka katoaa seinään, jonka voisi ehkä muistaa sateenkaaritukasta mutta ei mistään muusta.
Ei ole helppoa sanoa itselleen että voi kyllä, sä saat olla kaunis. Sä saat näyttää naiselta, sä saat hymyillä itsellesi peilistä.

Mä olen ollut sinällään onnellisessa asemassa että mulla on ollut mies joka on tätä toistellut vuodesta toiseen. Miten kauniina se mut näkee.
On hiukan eri asia kuin kaverin ex-mies joka järjestelmällisesti muisti kertoa kuinka "kaikki työpaikan naiset on kauniimpia kuin sinä". Pitää olla melko rautainen itsetunto joka vielä sellaisen jälkeen kokee itsensä kauniiksi.

Mutta kaikesta huolimatta, niistä kauniista sanoistakin huolimatta, pitää myös itse nähdä itsensä kauniina. Se onkin se vaikein rasti.

Vaikka selfieiden ottaminen onkin vähän idioottimaista, niin täytyy todeta että mulla se on auttanut tässä asiassa ihan valtavasti. Kun ottaa itsestään paljon kuvia, niin jotenkin näkee itsensä "muiden silmin".

Mä tykkään meikata, voin kyllä sanoa että ilman meikkiä en todellakaan ole mitenkään parhaimmillani. Mutta voin ihan hyvin olla meikkaamattakin, ei aina tarvitse olla täydessä tällingissä. Helpottaa kuitenkin kun tietää, että voi muutaman pikkupurnukan avulla taikoa itsensä kauniimmaksi periaatteessa koska vaan.
Muistan iltarukouksissani sitä joka keksi ripsivärin, meikkivoiteen ja silmänrajauskynän. Ja sen huulipunan.

Mutta palataanko vielä painoon. Mulle sattui pari kuukautta sitten töissä sellainen tilanne, että yksi mies kysyi multa ihan pokkana että "Mahdutko sä vielä samoihin vaatteisiin kuin syksyllä?". Se ei ollut vitsi. Se oli sanat ja katse jotka tarkoittivat ainoastaan että "KUINKA PALJON sä oikein olet lihonut muutamassa kuukaudessa?".

Vitun läski. Ruma, tyhmä ja läski.
Mä kyllä muistan kun mulle on lapsena huudettu niin.

Nyt jälkeenpäin todella harmittaa etten silloin sanonut muuta kuin että "kiitos kysymästä, mahdun ihan hyvin samoihin vaatteisiin". Kotona kävin vaaássa ja olin lihonut talven aikana 3kg. Kysyin Mikaltakin että näytänkö mä siltä että mä olen lihonut poikkeuksellisen paljon. Kuulemma en.

Vaikka asiaa kuinka ajatteli, niin silti se tuntui ennenkaikkea tosi ikävältä. Vaikka kuinka koittaa uskotella itselleen ettei se tuntunut missään niin tottakai se tuntui!
Mutta kaikkien silmissä ei voi olla kaunis. Mua vähän surettaa jos ihminen arvottaa toiset painon perusteella. Ihanniinkuin kaikkien naisten pitäisi olla nykyään teräksen kovaa lihasta ja timmiä pakaraa. Mahtua siihen samaan muottiin, siihen minkä joku muu määrittää kauneudeksi.

Voisko meille riittää se että itsellemme olisimme kauniita?!

Voi kun itsekkin muistaisi sanoa sen kun huomaa että joku kanssakulkija on peruspäivää kauniimpi. Silloin kun siihen on aihetta.
Kyllä se piristää päivää kun tulee huoneeseen ja joku nostaa ihailevasti kulmia ja sanoo että wau, näytätpä nätiltä. Eikai se nyt ole suomenkielen vaikeimpia lauseita?

Voitasko me naiset kehua toisiamme? Opetella sitä.
Kehukaa omianne, kehukaa työkavereita, ystäviä, puolituttuja. Ehkä siinä samalla kun oppii katsomaan muita kauniina oppisi samalla myös samaa itsestään.

Jos nainen itse näkee itsensä kauniina niin ihan takuulla se poikii elämään hyvää.
Ei itselleen mitään kotialttaria kannata rakentaa, mutta terve itsensä rakastaminen ei kyllä voi olla keltään pois. Päinvastoin.


Tän illan selfie. Ei paha. <3





torstai 28. huhtikuuta 2016

Pienet siniset



Kevätkukat, nuo ihanat pikkuiset kevääntuojat!
Meillä kotona kevät on aina jotenkin myöhässä verrattuna töihin missä kevätkukkien kukintaa on saanut ihailla jo viikkokausia. Mutta meiltä puuttuukin eteläseinustat. Ja falskaava kaukolämpö.



Olen luullut että pihan sinivuokotkin ovat mennyttä kun Alli on niin ahkerasti kaivanut siellä missä niitä on kasvanut. Mikä ilo ja onni on kun löysin vahingossa yhden ainokaisen availemasta nuppuja aivan toisaalta.
Toivottavasti se saisi pitää henkensä. 

Tampereella kukki sinivuokot valtoimenaan metsässä. Ilmastonlämpeneminen, tule jo!
Mä haluan vuokot myös meidän metsiin kukkimaan.

Mun suosikkikuva oli kuitenkin tämä joka tuli ihan vahingossa. Alli hyppäsi kivelle juuri kun kuvasin posliinihyasinttia. Pikkusen vissiin refleksillä nostin kameran tarkennusta koiraan.
Anteeksi mutta miten tälläinen kuva otetaan uudelleen jos haluaisin kuvan niin että koiran korvat näkyisivät kokonaan?! Voin vastata, se on käytännössä mahdotonta...





keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Hääpäiväyllätys: retki Tampereelle

Päätin jo ennen joulua, että tänä vuonna hommaan jotain erityistä hääpäivälahjaksi Mikalle.
Meillä oli viimeviikolla 8v. hääpäivä.

Siinä sitten kaverinkin kanssa asiaa mietittiin ja keksittiin loistava idea. Viikonloppu Tampereella, ja koska siihen lähtemiseen ylipäänsä pitää olla joku hyvä syy niin sopivasti Apulannalla oli konserttikeikka Tampere-talossa.

Kaveri päätti yllättää miehensä samalla asialla, joten niimpä sitten kaikessa hiljaisuudessa hankittiin liput, varattiin hotelli ja suunniteltiin reissua ja yllätystä ylipäänsä. Oli aika hauskaa kun oli tälläinen yhteinen salaisuus, ja moneen kertaan fiilisteltiin asiaa "talven pimeinä iltoina".

Kaveri päätti antaa liput miehelleen pääsiäisenä, meidän hääpäivä oli vasta tiistaina kun perjantaina piti lähteä joten pikkuisen siinä alkoi loppuakohti kehittyä pienoinen paniikki. Halusin kuitenkin säästää yllätyksen nimenomaan hääpäiväksi. Pelkäsin ihan älyttömästi paljastavani vahingossa jotain kun kuitenkin asiaan liittyen piti kaikenlaista hommata (vaatteet!!!) ja sopia yhtä ja toista.

Mun on ihan pakko kertoa miten kaveri antoi keikkaliput miehelleen koska mielestäni se oli jotain uskomattoman ihanan romanttista. Itse en ihan päässyt samaan...

Hän osti ison suklaamunan, tai suklaapupu se kuulemma oli, ja laittoi liput muovipussissa munan sisälle. Pupun saa kuulemma ihan helposti auki saumakohdasta veitsellä, ja kun pupunpuoliskan reunan kastaa varovasti sulaan suklaaseen  ja painaa yhteen niin se tarttuu takaisin kiinni.
En kyllä muistanut kysyä kuinka sai sen millinohuen tinapaperin ehjänä irti, mutta kai sekin jotenkin onnistui.
Mies oli hiukan vastustellut kun oli "ystävällisen tiukasti" vaatinut tätä syömään (tai oikeammin avaamaan) suklaamunaa vaikka toisen ei ollut yhtään tehnyt mieli, mutta oli sielläkin ilme kirkastunut kun asia oli valjennut.

Mika siis sai tiedon reissuta hiukan tylsästi hääpäivän aamuna kirjekuoressa jonka löysi läppärin välistä. Suunnittelin kyllä että voisin viedä kirjekuoren ravintolaan johon olimme menossa syömään, olishan se ollut hienoa kun sen olisi tuonut tarjoilija, mutta kertakaikkiaan en olisi enää pystynyt pitämään salaisuutta yhtään kauempaa.
Onneksi se ei ollut suunnitellut viikonlopulle mitään, ja onneksi yllätys oli mieluinen!

Ensimmäistä kertaa ikinä päätin viedä koirat hoitoon koirahoitolaan. Päätin että nyt tai ei koskaan. Vaikka se maksaa, ja vaikka epäilin sen olevan Sennille ihan kauhea kokemus niin päätin että nyt en ajattele koiria ensin vaan ensisijaisesti ihmisiä. Välillä tuntuu että vähän liikaakin välillä mennään niiden ehdoilla.

Lopulta kuitenkin koirilla oli mennyt hoitolassa hyvin, jos nyt ei paremmin kuin kotona niin ainakin ihan yhtä hyvin. Sain lisäksi hoidon lopulta melkoisen halvalla ottaen huomioon koiramäärän.

Ihana jättää koirat paikkaan jossa oikeasti niitä hoitamassa on tolkun ihminen. Olen kuullut senverran kauhukokemuksia koirahoitoloista että mihin tahansa en todellakaan koiria jättäisi! Lisäksi Senni ei ollut hoidossa ollut mitenkään paniikissa, se oli syönyt ja oli kiva kun sain pe. iltana kuvan missä Senni oli ulkotarhassa "häntä normaalin näköisenä" eikä mitenkään paniikissa luimistelevana.
Kyllä se omaa oloa helpottaa, ainahan sitä hiukan lapsistaa on kuitenkin huolissaan.

Koirat oli kolmessa häkissä. Paavo yksin, Irja ja Vilma samassa ja Alli ja Senni samassa häkissä.

Koirat oli hoidossa Kuortaneella Kennelpalvelulla *klik* . Suosittelen lämpimästi.

Mentiin Tampereelle perjantaina illalla ja hoidettiin nyt sitten samalla kerralla myös kyläilyt pois alta. Sekin on aina niin hankalaa toteuttaa- niiden koirien takia. Aina on kiire kotiin, eikä oikeasti kukaan täysjärkinen mene mihinkään yökylään 5 koiran kanssa kovin vapaaehtoisesti. 

Tosin ajatuksena on ihanaa että voisi valvoa yömyöhään viiniä juoden ja jutellen, mutta valitettavasti olen edelleen maailman huonoin valvomaan...
Mutta sain kuitenkin väritellä kummipojan kanssa lego-ninjojen kuvia ja muutenkin ehdittiin me silti jutella ja juoda hiukan sitä viiniäkin siinä ohessa.

Aamupäivällä sitten suunnattiin kavereiden kanssa Nokialle Edeniin kuten kunnon turistien kuuluukin.
Kyllä sitä ihminen löytää itsestään sisäisen lapsen kun pääsee liukumäkiin laskemaan ja yrittäessään kammeta itseään kelluvan krokotiilin päälle!

Keikka alkoi jo seitsemältä, joten kylpylässä ei voinut venyä ja vanua koko päivää. Ihan tarpeeksi kuitenkin. Suunnattiin Hesen kautta hotellille joka ihme kyllä löytyi kohtuullisen helposti.
Tietyöt hiukan sekoittaa reittisuunnitelmia, nopeammin kaupungissa kyllä kävelee kun ajelee autolla! Ainakin, kun ei oikein ole edes varma mihin on menossa...

 Kuva: Pasi Harju



Keikka, tai oikeammin konsertti oli todella upea kokemus. Apulantahan on aina Apulanta.
Onhan tuollainen paikka pikkuisen juhlavampi kuin joku kämäinen kuppila tai festarit! Ja akustiikka on aivan eri luokkaa.
Valomiehet kyllä ansaitsevat ihan erityismaininnan. Harvoin keikoilla tulee keskityttyä valoihin, mutta olihan ne mahtavat!

Ja se kaikki muukin. Mulla menee jotenkin vieläkin kylmiäväreitä kun ajattelen niitä viuluja ja sitä kokonaisuutta, en oikein pysty edes kirjoittaaan miltä se tuntui.
Istua ystävieni kanssa siellä yhdessä, asia jota ei olisi vuosi sitten voinut uskoa mahdolliseksi mitenkään.
Paljon on tapahtunut näiden kahden elämässä, ja heille bändi ja biisit ovat olleet vieläkin merkityksellisempiä kuin itselleni. Nenäliinoja olisi saanut olla mukana, senverran silmät kostui. Onneksi vierustoverin laukusta löytyi vähänkäytettyjä. :)

Vaikka keikan jälkeen iltaa olisi ollut kiva jatkaa jossain, niin kyllä senverran väsytti ettei kauheasti tarvinnut kysellä että mennäänkö johonkin kaljalle vai nukkumaan. Hitto miten keski-ikäistä nykyisin!!!

Koska meillä oli koirat hoidossa meillä olikin sunnuntaina poikkeuksellisesti tilanne ettei ollutkaan kiire kotiin. Kyselin aamulla face-kavereilta että mihin Tampereella kannattaisi mennä ( siis ennen seitsemää koska olin taas sitten aamulla hereillä kuin tikanpoika...) ja seuralaiseni eivät aivan lämmenneet Muumimuseolle niin käytiin Näsinneulassa ja siellä alakerrassa olevassa akvaariojutussa. Mikäs sen nimi nyt onkaan, no tiedätte kyllä.
Sää ei ollut erityisen lämmin niin kaikki ulkojutut sai suoraan skipata. Kun saa/joutuu olla ulkona töissä niin ei huvita vapaaehtoisesti kävellä kaupungilla ristiin rastiin jäätävässä viimassa jos ei ole pakko.

Kyllä tässäkin oli ihan riittävästi turistina olemista. Olin illalla ihan käsittämättömän väsynyt, ja oikeastaan vielä seuraavanakin iltana. Kun on niin kauan odottanut jotain ja sitten kun se on ohi niin olo on hiukan kuin krapulassa.
Vähän sellainen samanlainen olo kuin juhlien jälkeen. Ja lapsena joulun jälkeen.
Että tässäkö se nyt oli, ja miksei se voi olla vasta edessäpäin?! 

Tiedän että monille tälläiset reissut on hyvin arkipäiväisiä, eihän siinä tavallaan lopulta ollut juuri mitään erikoista. Mutta meille se oli. Ennenkaikkea se että oltiin poissa kotoa- edes joskus.
Ja ennenkaikkea parasta oli se, että se oli yllätys melkein loppuun saakka.

En meinannut tästä mitään erityisemmin kirjoittaa, mutta koska Mika pyysi että kirjoittaisin jotta voisi sitten jälkeenpäin joskus löytää kirjoituksen blogista ja palata näihin tunnelmiin niin pakkohan se oli.
Kuvia mulla ei valitettavasti ollut paria puhelinkuvaa lukuunottamatta, mutta toivottavasti tunnelmaan pääsi kiinni ilman niitäkin.