lauantai 30. tammikuuta 2016

Pari kotikuvaa




Vaihdoin pariviikkoa sitten olkkarissa järjestystä (Ottopojan suosiollisella avustuksella), ja voi että mä taas tykkään kun on uusi koti. Kummallista miten samoilla huonekaluilla saa ihan eri näköistä kun niitä pikkusen siirtää.

Ja oikeastaan tämä postaus lähti siitä, että suoritin eilen niin onnistuneen Marttakerho-toiminnan että halusin kertoa siitä. Kuvasin sitten samalla vähän laajemmalta kuin pelkän keinutuolin.

Meillä on keinutuolissa ollut lampaantalja joka on kaivannut pikaista puhdistusta. Olen koittanut joka talvi sitä pyöritellä lumessa, mutta se ei ole juurikaan auttanut.
Eilen kun talja oli ulkona niin aloin miettiä että mitäs jos siihen heittelisi päälle lunta ja harjaisi vaan katuharjalla. Lumi oli just sellasta puolimärkää suojalunta joka puhdistaa niitä eläviäkin lampaita.

Nakkelin taljan päälle lunta ja porstasin sitä harjalla niin pirusti. Paavo pomppi innokkaana siinä mukana, jee, mamma kerrankin tekee jotain jännittävää.

Pelkäsin kyllä että se nostaa kohti taljaan koipea koska se haise niin muhkeasti lampaalle...

Suoritin "lumettamisen" ja harjaamisen muutamaan otteeseen, ja sitten nostin taljan kuivumaan kylppäriin.

Kuivuttuaan se on kuulkaas melkein valkoinen! Ja muutenkin tuo harjaaminen sai sen näyttämään paljon paremmalta kuin sellainen klähmääntynyt ja liiskaantunut villakasa.


Ja _joka ikisessä_ kuvassa mitä otin, niin näkyy pystykorvan pörröhäntää tai joku muu ohikävelevä koira. Koirien mielestä tämä valokuvaus oli muutenkin ihan sairaan hauska leikki. Huomasin muuten taas miten vaikea tälläisiä sisäkuvia on ottaa. Ei oo oikein mun juttu.

Meillä on ihan hirveän oksettavan värinen lattia, mutta se on.
Siinä voi kävellä, joten miksi vaihtaa uutta?



Harmaa kaappi on isän mummolasta. Se on kuulunut siellä tiskipöydän kaappeihin.
Se oli ihan kaikenlaista pikkuotusten ja kurkoosten syömä ja siihen piti vaihtaa koko toinen pääty ja aikapaljon muitakin kohtia. Ensimmäinen entisöimäni huonekalu.

Ja puulaatikosta puuttuu edelleen kahva, ihan hirveä homma on tosiaan laittaa se paikalleen...

Kello on Mikan yläasteella tekemä. Se oli aikaisemmin meillä keittiössä, mutta mulla on vanha Lapuan linja-autoaseman kello jonka haluan siihen.
Pelastin sen ennenkuin linja-autoasema lyötiin kaivinkoneella maan tasalle.
Sen kuntoonsaattaminen on vaan vielä vähän vaiheessa...
Pitäisi hakea siihen koneisto kun se on ollut entisessä elämässään sähkökello. Pikkuhiljaa vaan alkaa jo tottua ettei keittiössä ole ollenkaan kelloa!

Tällästä meillä on.

Olkkarin tapetti on melko halliseva, mutta nyt taas tykkään siitä kun se on ollut välillä puoliksi sohvan takana. Sitäpaitsi nyt sen taas näkee, kun edellisessä järjestyksessä sitä ei huomannut kun makasi sohvalla kuten minä tapaan tehdä kotona...







torstai 28. tammikuuta 2016

Mitä sä teet kotona?



Kotoisaa arkea blogissa Heli oli pohtinut sitä että mitä muut ihmiset tekevät vapaa-aikanaan kotona ja ylipäänsä pohdistellut harrastuksia ja niiden merkitystä.
Inspiroiduin tästä valtavasti.

Nimittäin aina välillä itsekkin mietin samaa.

Onko mun arki jotenkin tavattoman erikoista muihin verrattuna? Mitä yleensä ihmiset tekee kotona töiden jälkeen ennenkuin siirtyy hampaidenpesun kautta nukkumaan? Lasketaanko harrastuksesi se, että tykkää värittää värityskirjaa tai jutella kaverin kanssa mesessä?
Miksi ihmisillä on niin kauhean paljon harrastuksia, missä välissä ne ehtii tehdä sitä kaikkea?

Mulla on välillä vaihtelesti huono omatunto tai erittäin huono omatunto koska en harrasta koirien kanssa mitään järjellistä. Tavoitteellista.
Saatan käydä jossain kisoissa tai näyttelyissä ja hyvinkin innokkaasti osallistun lyhyille muutaman kerran kursseille mutta en todellakaan jaksa mitään jatkuvaa treenaamista.
Musta ei kertakaikkiaan ole siihen. Se on liian sitovaa ja siinä tulokset merkkaavat ihan liikaa.

Mun ympärillä on paljon aktiivisia koiraharrastajia. Tiedän että tuskin kukaan paikallinen Mustin omistaja kärsii tästä asiasta. Olen koittanut itselleni tolkuttaa, että käyn koirien kanssa joka ikinen päivä lenkillä ja se riittää niille ihan hyvin. Silti välillä aina ruoskin itseäni sillä ajatuksella, että esimerkiksi Vilma todennäköisesti pitäisi vaikkapa agilitystä jos mä vaan olisin toisenlainen ihminen.

Ainoa säännöllinen koiraharrastus joka mulla on on Allin kanssa kaverikoira-toiminta. Niitä vierailuja on periaatteessa kerran viikossa puoli tuntia. Matkalla käyn yleensä kaupassa, tulee sekin sitten hoidettua. Suuremmat kauppareissut ajoitan yleensä palkkapäiviin, lopulta käyn kaupassakin aika harvoin!
Läheskään aina en ehdi vierailuille joka viikko, mutta yritän kyllä pari kertaa kuussa vähintään ehtiä.

Sen lisäksi  olen käynyt kansalaisopiston puutyökurssilla entisöimässä huonekaluja. Sinnekkin pyrin menemään, mutta valitettavasti vaan joka viikko ei jaksa tai pysty. Mä en halua samalle illalle kaverikoiraa ja puutöitä vaikka saattaisin ehtiäkkin molempiin.

Näihin menee siis muutamia tunteja viikossa, mitä se loppuaika on?

Kanojen, lampaiden ja kesällä sikojen ruokkimiseen menee jonkinverran aikaa, mutta ei välttämättä edes tuntia päivässä vaikka sitä tekisi useammassa osassa. Tosin sellaiseen eläinten "ruuan esillepanoon" menee aikaa, siihen että ottaa ruokia sulamaan, laittaa kuppeihin, vaihtaa vesiä jne. se on muuten aikaa jota en ole koskaan edes ajatellut! Mä harrastan koirien ruokkimista ja niiden ulospäästämistä!

Siihen koiranlenkitykseen mulla menee tunnista kahteen illassa. Joskus enemmän. Nautin siitä, melkein voisin sanoa että säällä kuin säällä. Monesta muusta asiasta elämässä voisin luopua mutten koirien kanssa ulkoilusta. Ilman koiria en lenkkeilisi metriäkään. Paitsi ehkä joskus erityisen kauniilla säällä.

Mä rakastan päiväunien nukkumista. Mikään ei ole parempaa kuin torkahtaa sen jälkeen kun on tehnyt iltaruuan. Mika ei syö joka päivä iltaruokaa, mutta jos se syö niin syömme yleensä yhdessä ja juttelemme siinä kaikenlaista. Lasketaanko harrastukseksi se, että juttelee miehensä kanssa?!
Me jutellaan aika paljon, ei useinkaan mitään erityistä kunhan nyt vaan höpötetään kaikenlaista.
Siinä samalla voi värittää, tunkea astioita tiskikoneeseen tai jotain muuta yhtä hyödyllistä/hyödytöntä.

Kuvitteellinen ilta siis menee töiden jälkeen niin, että tulen kotiin, luen sanomalehden, laitan pyykit koneeseen, teen ruokaa, nukun 1/2h päiväunet ja juon kahvit. Käyn koirien kanssa lenkillä.
Kotona laitan tiskit koneeseen, otan pyykit koneesta.
Keitän Ottopojalle tai Pojalle kahvia, juttelen niiden kanssa ja saatan samalla vaikka värittää värityskirjaa.

Luen jotain puutarhalehteä sohvalla, selailen blogeja, selailen facebookkia ja instagramia, saatan kutoa. Kuuntelen musiikkia, kirjoitan blogia, askartelen ja ehkä suunnittelen suuria.
Käydään aika paljon kylässä ns. iltakahvilla anoppilassa tai jonkun muun noin 10km säteellä olevan tuttavan tai sukulaisen luona. Ei joka ilta, eikä aina edes joka viikko, mutta sen voisin kyllä harrastukseksi laskea senverran säännöllistä se on. Mutta onko se oikea harrastus, kahvinjuonti?!

Kesäaikaan paljon harhailen pihassa, kuvailen kasveja, kitken rikkaruohoja, ihastelen vaan. Otan aika paljon kuvia koirista ja kasveista. Ihmisiä en kuvaa juuri koskaan.

Kesällä muuten nukun monesti päikkärit riippumatossa.

Eläimiä ruokin yleensä ensimmäisen kerran aamulla ja toisen illalla. Suuremmat siivous ja hoitotoimenpiteet ajoitan yleensä viikonlopuille. Viikonloppuisin nukun vähän pidempään, mutta harvoin puolta yhdeksää pidemmälle. En juurikaan tykkää valvomisesta, ja menen aika aikaisin nukkumaan.

En ikinä käy salilla, jumpassa tai harrasta juurikaan liikuntaa ellei sitä lasketa että kesällä pyöräilen sillointällöin ihan huvikseni. Melkein koskaan kiire ei ole mitään muuta kuin aivan täysin itseaiheutettua jos sitä nyt jostain syystä sattuisikin olemaan.

En halua enää sitä, että viikonloputkaan on täynnä ohjelmaa. Parasta on se, että kalenteri on ihan tyhjä. Silloin saa tehdä ihan mitä huvittaa, keksin kyllä nopeasti päiviin tekemistä, se ei ole koskaan ollut ongelma! Mulla on todella harvoin tylsää tai sellaista etten keksisi mitään tekemistä.
Ainahan voi vaikka selata vanhoja valokuvia. Jos alan lukea kirjaa, luen sen yleensä kerralla loppuun. Nyt olen viimeaikoina lukenut poikkeuksellisen vähän. Sen suhteen kyllä pitäisi skarpata.

Siivoan aika vähän. Pakon edessä. Tykkään että asunnossa on jonkinlainen järjestys, mutta en halua kauheasti nähdä sen eteen vaivaa. Silloin kun Mika imuroi yleensä koitan osallistua keräilemällä irtotavaroita paikoilleen.

Sellaista se on, minun arkeni. Nyt olen ollut lomalla (oikeasti työttömänä) 2kk ja päivät on täyttynyt melkein juuri kuvailemallani tavalla. Näiden lisäksi ruokin lintuja ja teen takkaan tulet. Kolaan lunta, käyn kirpparilla, olen siivonnut kaappeja.

Lomaa on jäljellä vielä pari viikkoa, ja sitten se normaali arki taas alkaa. Tavallaan en haluaisi irtaantua lomasta, vaikka toisaalta töihinkin on ihan mukavaa mennä. Sitten taas saa perjantai-iltaisin tahallaan nukahtaa sohvalle, herätä siitä kahdentoista aikaan ja kömpiä sänkyyn.

Nyt voisin tehdä saman.

Mutta kerro mulle säkin mitä sä teet kotona ja vapaa-aikana. Mua kiinnostaa!

torstai 21. tammikuuta 2016

Pystykorvanpunaista ja kuurankukkia







Mika herätti mut aamulla ennen kuutta innoissaan lauseella "Sun takapihalla on niin kaunista kun puskien päällä on lunta, katuvalot loistaa ja pyörätielle ei edes näy".

Kiva herätys, onhan siellä nyt ehkä talvi kauneimmillaan. Ja lauseesta päätellen omistan meidän takapihan.






Pian vois alkaa rillata!
Enviikoksi luvattiin vesisadetta. Sääli.


tiistai 19. tammikuuta 2016

Tarvinko sitä oikeasti? Pohdintoja rahasta ja tavarasta.



Jutellaanko rahasta ja tavaroista?

Oon taas tässä viimepäivinä miettinyt rahaa ja tavaran omistamista. Mä en tunne montaakaan ihmistä jotka olis sitä mieltä että niillä on liikaa rahaa. Osalla rahaa on sopivasti tai sillä tulee toimeen, mutta voisin sanoa että suurinosa tuttavistani on sitä mieltä että tarvisi palkankorotuksen, perinnön (mielellään niin ettei kukaan kuolisi) tai muuten vaan taivaasta laskeutuisi säännöllisesti iso salkullinen rahaa portaille.

Mielellään vielä niin ettei sen eteen tarvisi tehdä oikein mitään.

Paljon harvemmin tulee mietittyä sitä että miksi me tarvittaisiin lisää rahaa.

On ihan selvä, että jos on pitkään työttömänä, sairaana  tai muuten joku katastrofi kohtaa elämässä niin ei paljoa lämmitä kun eräs sanoo että raha ei tuo onnea.
Ei tuokkaan, mutta tuoko se tavara sitten?!

Osaako joku nimetä jonkun yksittäisen tavaran joka tuo onnea? Mä voin kyllä nimetä muutaman. Mulle sitä tuo esimerkiksi kamera.

Eli siitä voi päätellä, että se on mulle aika tärkeä tavara. Mutta paljonko sitten meiltäkin löytyy sitä tavaraa joka ei vähimmissäkään määrin tuo onnea, iloa, tai edes ole tarpeellinen, kaunis tai mitään muutakaan. Se vaan on ollut jostain syystä pakko saada.



Olen taas viimeviikkoina vienyt autolasteittain kaikenlaista tavaraa spr:lle. En jaksa enää kirpparimyyntiä, en jaksa odottaa kotona että joku tulee hakemaan jonkun kipon vasta seitsemältä kun lupasi viideltä.
En halua ajaa joka päivä kahtakymmentä kilometriä järjestelemään kirpparipöytää, siitä saatu hyöty menee melkein niihin bensoihin. Ja kaikkiin herätäostoksiin!

Lisäksi mulla ei ole kertakaikkiaan niin arvokasta tavaraa että siitä saisi juurikaan voittoa.
 Se on melkein roinaa josta on vaan ilokin päästä eroon.

En halua ajatella paljonko siihen on mennyt sitä rahaa jota minullakaan ei ole liikaa.



Kaveri esitteli ennen joulua aivan intopinkeenä jouluverhoja jotka oli bongannut jostain kuvastosta. Kysyin häneltä että mihin se laittaa ne vanhat jouluverhot jos joka vuosi pitää ostaa uudet.
Kuulemma myy kirpparilla, ja "älä oo noin tylsä".

Eli me valitamme rahapulaa, sitten hankimme jotain meille kohtuullisen mitätöntä kuten jouluverhoja ja kuvittelemma saavamme kauheasti rahaa myymällä niitä hetken päästä kirpparilla.

Todellisuudessa viivan alle jää ainoastaan miinusta. Mutta ompahan saanut ostaa, hypistellä ja heittää sitten nurkkaan. Mielestäni jouluverho on aika hyvä esimerkki siitä tavarasta joka syö meidän rahamme.

Tottakai ihminen kaipaa vaihtelua, tottakai! Ei tarvitse vaihtaa miestä kun voi vaihtaa jouluverhot, mutta miksi tavaralla on meihin niin suuri valta? Miksi shoppailu on meistä niin kivaa?

Onko ostaminen ja tavaran säilöminen jotenkin perua siitä ajasta kun metsästimme ja keräilimme itsellemme talvivarastoja että kertakaikkiaan selviäisimme talvesta?
Vai onko se vaan hetken huumaa jonka hurmio haihtuu kun arki ja kaurapuuro-aamiainen alkaa?


Olen kokenut samaa järjettömyyttä kasveja ostelemalla, kai nekin voi tavaraksi laskea. Onko se järkevää että aina tuntuu siltä ettei pihassa voi kertakaikkiaan olla liikaa kasveja?

Ei siinä mitään jos niille olisi paikkoja, mutta se on pikkuisen tyhmää kuskata niitä kotiin kitumaan kesäksi nurkalle ja sitten syksyllä epätoivoisena kaivaa ne "johonkin". Jos niiden hinnalla ostaisi sen yhden mistä oikeasti voisi iloita vaikka kesää talvea, niin olisihan se paljon viisaampaa.
Mutta kun mun vaan tekee mieli.



Eläinten haaliminen onkin sitten ihan oma taiteenlajinsa. Siitä voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, myös siitä että se ihan oikeasti vaikuttaa elämänlaatuun jos kaikki rahat menevät eläimiin.

Olen jälkeenpäin miettinyt että olisinko ikävuosina 18-23v. elänyt toisenlaista elämää jos rahaa olisi vaikka joskus jäänyt vähän enemmän vaikkapa omaan ruokaan?!

Joskus eläinporukoissa liikkuessa tuntuu, että siinä vaiheessa kun kaikki muut asiat elämässä alkavat mennä persiilleen niin aletaan hankkia lisää eläimiä ja sitten ollaan ihan todella kusessa niiden kanssa kun raha ei riitä enää edes siihen että niille saisi kunnolliset perustarpeet.

Todella viisas neuvo on, että pidä tilillä ainakin senverran rahaa että saat eläimelle asinmukaisen lopetuksen jos et enää pysty sitä hoitamaan. Tai visassa virtaa.

Mutta se ei olekkaan tavaraa, vaikka saahan sitä toki eläimillekkin tavaraa ostettua.
Voi kuinka me hullaannumme uusien koiranremmien, pantojen, heijastimien ja ties minkä hilavitkuttimien edessä. Koira ei kyllä valitettavasti ymmärrä jos mamma koittaa todistaa sille rakkautta taas uudella ruokakipolla. Ainakaan jos se kippo ei ole täynnä ruokaa.



Olen jopa käsitöitä tehdessä alkanut ajatella sitä samaa, eli tarvinko mä tätä? Siksi koitankin nykyisin tehdä sellaista jonka voin joko antaa jollekkin (hahahaaa, kaapintäytettä jollekkin muulle!!!) tai sitten että tekisin vain ihan todelliseen tarpeeseen itselle.

Facebookin kierrätys- ja askarteluryhmien lukeminen saa väistämättä sellaisen olon että tavaraähky kyllä iskee. Kaikkea voi toki kierrättää uudeksi tavaraksi, ainakin koristeiksi jos ei muuta keksi.
Ja sitten taas tuskaillaan kun sitä "koristetta" on kaapit pullollaan.

Tämän tästä-voi-vielä-tehdä-jotain tavarakasan kanssa olen täällä kovasti paininut. Taas olen muutamassa päivässä kasannut pahvilaatikollisen jatkoon laitettavaa materiaalia.
Ihan hyvää sellaisenaan, mutta kun koittaa realistisesti miettiä että olisiko sellaisen hankkiminen uudelleen jos sitä alkaa tarvitsemaan, niin yleensä vastaus on todellakin kyllä.

Ihan melkein tuli kuulkaas hiki kun tälläistä päivitystä kirjoittaa. Sitä niin tajuaa kuinka vajavainen on ihmisenä. Mutta mä opin, mun on pakko, koska rikastumassakaan mä en kaiketi ole.



Mitäs sitten, mun pitäisi mennä OSTAMAAN tarranauhaa, koska se loppui. Tein Irjalle eilen haalarit, ja tänään fleecetakin jämistä töppöset. En ole koirilla tossuja käyttänyt, mutta kyllä nyt täytyy sanoa että ainakin kun pakkanen on yli -20C ne vaikuttavat oikein käteviltä.

Meillä on ollut siinä -30c hujakoissa eilen ja toissapäivänä, tänään "vaan" -24C.

Haalarin hinnaksi tuli rapiat kolme euroa (fleecepeitto kirpparilta) ja tossut oli käytännössä sen tarranauhan hintaiset. En muista mitä se on maksanut.

Tällä ohjeella tein tossut, tosin laitoin etutassuihin 2 kiinnitysnauhaa ja takatassuihin 3.













sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Takapihalla tammikuussa



Kylläpä tuli hyvät kuvat vaikka itte sanonkin!

Reippaasti punnersin itseni seisomaan terassin kaiteelle kameran kanssa 
ja ihme kyllä sain kuvat ilman että putosin.

Nyt on saatu meilläkin nauttia ensin lumisateesta ja sitten parinkymmen 
asteen pakkasesta ja auringonpaisteesta.

On se vaan Suomen talvi käsittämättömän kaunis tälläisenä päivänä.
Erityisesti nyt tässä vaiheessa kun alkaa pikkuhiljaa sulamaan ulkona toikkaroimisesta.

Takassa loimuaa tuli, ja whippetit tekevät kaikkensa 
että me pysyisimme sulana täällä peiton alla.
Myös tämä ylikuumentunut läppäri tekee oman osansa lämmittämisessä...


Puiden muodot tulevat alastomina esiin aivan erilailla kuin lehdessä. 
Mukuraharmaalepän hassu runko on kuin syyliä täynnä.



Ja heinät, ne on ihania joka vuodenaikana. 
Vai voiko heiniin jotenkin kyllästyä?!
Lenkilläkin ihastelen aina heiniä, niissä on jotain sellaista ihastuttavaa 
herkkyyttä jota harvoissa muissa kasveissa on.

Puoliksi lumen alle vaipuneenakin ne ovat puutarhan kaunistuksia..





Vaikka siemenluetteloiden tulo saa aina kevään tuntumaan jo melkein alkaneelta, 
niin onhan tämä talvi kauneudessaan ihan jotain muuta kuin alkukevät jolloin kaikki on melkein enemmän rumaa kuin kaunista. 

Pikkuhiljaa saakin alkaa tehdä istutussuunnitelmia. 
Hassulta se ajatus nyt kyllä tuntuu kun vihdoin on alkanut talvi!

Oli puhetta että oltais menty tänään laskettelemaan (parinkymmenen vuoden tauon jälkeen...) 
mutta onneksi tuli näin kylmä niin saa vaan notkua sisällä ja haaveilla.

Ja jos totta puhutaan niin en edes haaveile. 
Olen vaan. 
Se on tänään parasta.



sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Ulkoilevia koiria ja ulkokoiria


Saisiko olla karvalakki? 
Sopii Suomen talveen!

Jos koiraa ei muuten saada kuvissa juoksemaan, niin heitetään sille lakkia.
Tämä ikivanha lakki saattaa olla sudenkarvaa, oikein muuksikaan sitä ei ole tunnistettu. 
Huono päähän, mutta Mika oli kovin pahoillaan kuvat nähtyään kun sudenkarvalakkeja 
ei oikein helposti löydy.







Ensin mä en kuvaa koiria puoleen vuoteen, ja sitten joka päivä.

Kokeilin myös kuvata koiria makuulta, mutta se on tosi hankalaa. 
Siinä ei pysty kuvaamaan kunnolla muuta kuin suoraan eteenpäin, 
istualtaan pystyy sentään vielä kuvaamaan sivuillekkin.

Sennin haalari pysyi hyvin päällä. 
Kuvissa kyllä noi isot heijastimet näyttää harvinaisen tyhmiltä.
Mutta turvallisuus on kuitenkin se kaikista tärkein! 
Samoja rettuja kun käytetään pimeällä ja varsinkin kun juoksutan koiria pimeässä metsäautoteillä. Yleensä sen kuulee jos autoja tulee, mutta mielummin pelaan varman päälle.
Heijastin on aika halpa henkivakuutus.


Renikin oli mukana tyttöjen kanssa. 

Sillä näköjään vähän silmä vuotaa, voi  olla että johtuu Rutirex-koppikuivikkeesta. 
Ollaan käytetty sitä pojilla kopissa jo useamman vuoden, toimii paljon paremmin kuin
 mitkään patjat tai peitot. Ne kun kastuu, niin kopissa on tosi kylmä. 

Koppikuivike on vähänniinkuin olkea mutta valmistettu puukuidusta. 
Se pysyy kuivana ja kun se tallautuu tiukaksi niin siitä tulee lämmin patja kopin pohjalle.

Välillä Renillä ja Ekulla on selkeästi petivaatteiden vaihto. 
Ne alkavat jostainsyystä kiskoa koppikuiviketta ulos, jolloin se sitten vaihdetaan. 
En oikein tiedä onko se leikkimistä vai alkaako se jotenkin tuntua ikävältä. 
Joutuuhan sitä muutenkin aina välillä lisätä kun sitä kulkeutuu ulos kun ne kulkevat edestakaisin ja pysyyhän se ilmavampana kun päälle lisätään uutta ja puhdasta.

Lisäksi pojilla on kopissa lämmitin. 
Ei ne silti kylmällä paljoa huvikseen ulkona seisoskele tai istuskele kuten 
lämpimämmillä ilmoilla vaan aika tiiviisti makaavat kopissa toistensa kyljessä kiinni.

Metsästyspäivien jälkeen Ekkua on pidetty sisällä vähän tasaantumassa ennenkuin se on mennyt ulos. Otin eilen hauskoja kuvia kun se makasi Mikan kanssa sängyssä mutta ne on nyt kamerassa enkä jaksa kameraa alkaa tyhjäämään.

Rutirexissä on sekin hyvä puoli, että ulkokoirat haisee lähinnä puulle. :) 

 
Koirien pitäminen ulkona on vähän sellainen kaksipiippuinen juttu. 
Tottakai ne mielummin olisi sisällä ihmisten kanssa. 
Kaikista mieluiten koirat olivat 24/7 isännän ja emännän kanssa.

On kuitenkin eri asia pitää koiraa ulkona kun se on tottunut siellä olemaan kuin se että heittäisin vipukan suoraan sohvalta ulos pakkaseen. 

Meillä koirat ovat olleet aina pentuina sisällä ja siitä ne on opetettu olemaan tarhassa. 
Mulle on tärkeää, että pentu leimautuu ihmiseen ja se onnistuu parhaiten
 kun se on mahdollisimman paljon ihmisten kanssa.

Eivät pennut ole mitenkään moittineet tarhassa oloa,
 ulkona on paljon enemmän seurattavaa kuin sisällä.

Ne tuijottavat lintuja, päivystävät ohiajavia autoja ja meidän liikkeitä.
Käydään niitä monta kertaa päivässä ohikulkiessa rapsuttelemassa ja juttelemassa niille, 
samalla tulee seurattua niiden terveydentilaa ja yleistä vointia.  

Niitä myös otetaan pois tarhasta metsälle, ajelemaan, lenkille ja välillä sisälle. 

Reniä tosin ei voi ottaa sisälle kuin hätätapauksessa, koska se on ihan uskomaton merkkailija. 
Se on pakko pitää häkissä pesuhuoneessa ja sielläkin se kusee yleensä häkkiin...
...kiva sisäkoira....

No miksi niitä sitten pidetään ulkona?

Siksi, että meillä on jo sisällä aika paljon koiria. Koiria, joita ei voi pitää ulkona eli vipukat.
Ajokoirat voisivat ihan hyvin olla sisällä, 
on vanhanaikainen ajatus että ajokoirasta ei tule kunnon metsästyskoiraa 
jos se nukkuu sängyssä.

Mä en halua sisälle ainakaan tässä elämäntilanteessa enää yhtään lisäkoiraa.
 Ajokoirat on aika isoja. en halua sisälle tässä vaiheessa yhtään isoa koiraa. 
Olen antanut Mikalle luvan uuteen kettuterrieriin kunhan se asutetaan ulos. 
En halua sisälle enää ainuttakaan kettuterrieriä!

Me voidaan vielä joskus olla poissa kotoa yön tai pari, mutta jos meillä olisi vielä enemmän sisäkoiria se ei enää onnistuisi. On jo kohtuullisen hankalaa ottaa reissuun mukaan 5 koiraa, ne mahtuu autoon juuri ja juuri. 

Ulkokoirien (+ muut eläimet!) hoidoksi riittää että joku käy nakkaamassa niille ruokaa ja vettä.

Sellaiseen on aikapaljon helpompaa saada joku suostumaan kuin siihen, 
että koiria pitää ulkoiluttaa monta kertaa päivässä ja kun meillä vielä pitää koiria osata laittaa uloskin oikein ettei ne ala tapella niin sellaista riskiä ei oikein mielellään halua ottaa.

Jos me haluttaisiin oikein oikeasti lähteä vaikka ulkomaille pidemmälle reissulle 
(joka tarkoittaa viikonloppua pidempää) niin sisäkoirat 
olisi vietävä koirahoitolaan tai mielellään saatava joku asumaan meille siksi aikaa.

Joku joka myös sitten osaisi hoitaa muut eläimet. Kuulostaa hirveän stressaavalta,
 parasta pysyä itse kotona. 

Ja vielä yksi syy.
Ajokoirat on meillä työkoiria. Niiden tärkein tehtävä on toimia metsästyskoirina.
Jos osoittautuu, että koirasta ei siihen ole niin silloin se lopetetaan.
Näin ei ole vielä koskaan tehty, mutta siihen pitää olla valmis.
Niin julmalta kuin se kuulostaakin.

Asiaa voi verrata ravihevoseen, harva voi pitää tallillista hevosia joilla ei tee mitään.
Jos mulla ei olisi omia koiria voisin pitää toimimattoman metsästyskoiran 
ihan hyvin seurakoirana, mutta en pysty itsekkään repeämään määräänsä
 useammalle koiralle. Onhan meillä tuo Renikin siinä virassa.

Ja silloin se on helpompaa, 
kun koira asuu ulkona eikä siihen ole kiintynyt aivan samalla asteikolla kuin sisäkoiriin. 
Niin se vain on, ja se on asia mihin pitää tottua.

Jos nyt joku haluaa sanoa, että MIKSEI niille voi etsiä uutta kotia.
niin sanoisin, että sekään ei ole poissuljettua.

Silloin haluan vain varmistaa, että se tuleva omistaja tietää 100% mihin on alkamassa.
Ajokoira joka ei toimi metsästyskäytössä ei välttämättä ole koira joka 
ei kuitenkaan kaipaa sinne metsään joka solullaan.

Meninpäs nyt todellakin ohi aiheen, mutta tälläistä tämä kirjoittelu välillä on.
Tajunnan virtaa. 

En kauheasti suunnittele mitä kirjoitan, annan vaan näppiksen laulaa 
ja joskus pitää moneen kertaan muuttaa otsikkoa siitä mitä aluksi olen ajatellut. 




Loppuun vielä muutama talventörröttäjä.