torstai 11. toukokuuta 2017

Kodin kuvalehti, Minun tarinani



Nyt se on sitten julkaistu. Siinä käsitellään lapsettomuutta ja sitä miten voi elää ihan hyvää elämää vaikka niitä lapsia ei saanutkaan.

Kuinka me sitten päädyttiin tälläiseen juttuun? Se sai alkunsa oikeastaan pari vuotta sitten kun laitoin lehteen palautetta siitä miten yksipuolisesti ne käsittelee lapsettomuutta. Aina lapsi kuitenkin tulee. Välillä viimeisestä hoidosta tärppää vaikka on jo luovutettu, tai tulee adoptio- tai sijoituslapsia.
Olisin itse toivonut sitä näkökulmaa että elämää voi jatkaa ilman lapsia ja se elämä voi olla ihan hyvää ja täyttä elämää.

Toimittaja vastasi että he tiedostavat ongelman mutta niihin on niin vaikeaa saada haastateltavia. Ihmiset haluavat kertoa onnellisista lopuista. Sanoin Mikalle, että mitä mieltä se on että voinko tarjota meitä sellaiseen juttuun. Se sanoi että mikäs siinä.
Pari vuotta meni ja olin varma ettei juttua tehdä enää, mutta maaliskuussa toimittaja sitten tuli tänne ja suoritti hyvin perusteellisen ja syvällisen haastattelun. Kevyt lähes 4h syvähaastattelu missä tosissaan piti muistella menneitä ja palata aikaan jota ei edes kauheasti olisi huvittanut muistella.

Stressasin haastattelua aika paljon. Mitä jos en osaa antaa realistista kuvaa, jos joko suurentelen kärsimyksiä tai sitten puhun vaikeista ajoista liian kevyesti. Mitä entinen mieheni ajattelee jos lukee jutun, lähinnä ehkä itseään koskevan kohdan? Onneksi myös toimittaja oli samoilla linjoilla, tässä vaiheessa ei enää etsitä syyllisiä vaan keskitytään mieluiten siihen mitä nyt on ja "miten siihen on päädytty".

Mietin paljon asioita sekä ennen että jälkeen haastattelun. Onko rohkeaa kertoa mitä on kokenut, onko se tyhmää, onko se tarpeellista itselle tai luuleeko joku että haluan lehtijuttuun saadakseni huomiota, kuvan lehteen ja sen että joku kommentoi asiaa. Päädyin kuitenkin siihen, että koska jonkun se on tehtävä niin miksen se sitten voisi olla minä.

Toisaalta koin että pitkästä aikaa oli hyvä palata aiheeseen, myös Mikan kanssa ollaan puhuttu lapsista ja meidän elämästä melko paljon juuri tämän jutun myötä. Se ei koskaan mene hukkaan.

Että ei muuta kuin lehteä käteen ja lukemaan. Varmaan suurimmaksi osaksi olen aiheesta täällä kirjoittanut, mutta onhan tollanen oikean toimittajan tekemä juttu ihan eri asia. Ja olen aika ylpeä että jutussa on muutama mun aikaisemmin kirjoittama lause suoraan.  Tarkkaan oli toimittaja lukenut linkit jotka hänelle lähetin.

Mutta voi että mua ärsyttää että kuvassa näyttää että mulla on tosi likaiset hiukset! Sen kerran kun sua tullaan kuvaamaan niin onko pakko pitää koko päivän pipoa päässä!

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Mitä pihan pitää olla?



Mun tuli jotenkin surullinen olo kun facessa jossain puutarharyhmässä yksi kyseli epätoivoisesti ohjeita pihan laittoon ja moni kommentoi miten pihan hoito on ylipäänsä suuri rasitus.

Ajattelisi että puutarharyhmissä olisi ihmisiä jotka nauttivat pihan kuopsuttamisesta, nauttivat kättensä jäljestä ja rakastavat maakosketusta käsissään mutta ei se vissiin olekkaan niin.

Joku on saanut meidät luulemaan että vain viivottimella piirretty on kaunista ja tavoiteltavaa. Pihanlaitto pitää maksaa omaisuuden ja se on niin vaikeaa ettei sitä oikein kukaan edes voi oppia. Kaiken pitää enemmän näyttää hyvältä kuin tuntua sydämessä hyvältä.

Kävin tänään pihassa missä kaikki oli toisin. Synergistic farm. Itse tehty elämä. Jotain ihan huikeaa, jotain mitä en ole koskaan ennen nähnyt paitsi ehkä kuvista. Omavaraisuutta mitä ei voi kuin ihailla. Toivottavasti saan tehdä tästä joskus kunnon postauksen kuvineen.

Miksei oma piha voi olla juuri itselle tehty ja itselle sopiva?! Hiiteen kaikki oppikirjat, myyntikatalogit, kaikki mikä velvoittaa ostoksille paksun lompakon kanssa.

Jos haluaa puoli-luonnontilaisen pihan niin älkööt herttinen aika alkako pykäämään kalliita laatoituksia joilla ei saa pihasta muuta kuin harvinaisen persoonattoman. Kaikki kunnia kivitöille niin nykyisissä katu-uskottavisssa pihoissa niillä on ihan liian suuri merkitys.

Jos ei itse osaa pihaa suunnitella eikä tiedä mitä haluaa niin ei se väärin ole ottaa joku suunnittelemaan pihaa. Ja vaikka joku rakentamaan se alkuun. Työtä Suomeen, puutarha-ala kukoistukseen! Mutta se ei ole ainoa tapa.

Minun unelmapihassani on isot alueet hyötykasveille. Pääosa pihan kasveista on sellaisia että niitä voi jotenkin hyödyntää. Paljon mesikasveja, paljon tuoksuvia kasveja. Paljon kukkia joita on ihanaa valokuvata. Paljon kaikkea, mutta hyvin vähän mitään pakollista tai sellaista mistä pitää nyyhkien kirjoittaa.

Pihasta saa nauttia vaikka se ei kelpaisi kuuna päivänä puutarhalehtiin eikä siitä tulisi kukaan kateelliseksi. Kun siitä itse nauttii niin että sydämestä kipristää niin silloin se on hyvä.

Sen voi tehdä pikkuhiljaa, tai vaan katsoa mihin suuntaan piha itse tekee itsensä. Ruohonleikkurilla vaan ajaa kulkureitit ja antaa muun kasvaa vapaasti. Luontohan on kaunein puutarha.

Voi että mökillä nautin kun keräsin puunlehtiä ojanpientareelta jotka joku oli sinne suurella vaivalla haravoinut. Vedin keskelle pihaa takaisin. Vein madoille ruokaa. Tervetuloa madot, pöytä on katettu! Sammakot kurnuttivat ojassa. Katselin niiden touhuja pitkään.

Ostin rautakangen, sitä tarvitaan että saa kiviä siirtymään. Revin rajalle levinnyttä virpiangervoa niin kauan että ranne tuli kipeäksi. Nokkosia on noussut, samoin poimulehteä. Mietin etten hävitäkkään kaikkea vuorenkilpeä, siitä voi tehdä teetä. Mietin, suunnittelin, pähkäilin.
Haaveilin pellon ostamisesta, lähes 3 hehtaaria lisää temmellyskenttää. Ai että, sinne saisi omenapuita, tyrnejä, marjapensaita, maa-artisokkaa ja ison kasvimaan.

Kotona tutkin onko valkomaksaruohot nousseet, harmittelin että mustaherukasta meinaa lehdet aueta ja samaan aikaan sataa lunta. Tuleeko katovuosi tänävuonna?
Pitäisi tai oikeastaan saisi tehdä taivukkaita herukoista ja marjasinikuusamista. Nämä pihat ei ansaitse mitään mitaleita, mutta ne ovat ihania koska ne ovat. Ja siellä saa olla juuri niin oma itsensä kuin vain ikinä haluaa.


Yksi toive mulla olisi. Kevät tuu jo pliis!