perjantai 29. huhtikuuta 2016

Mä olen kaunis.

Kuinka vaikeaa on sanoa itselleen että sä olet kaunis. Ihan hel*etin vaikeaa, ainakin mulle. Katsoa itseään peilistä hyväksyvin silmin, todeta, että tänään sä näytät hyvältä.

Mulla on ollut enemmän ja vähemmän aina ongelmia tämän asian kanssa. Omasta mielestäni olen aina näyttänyt ennenkaikkea lihavalta. Ja onko lihava nainen kaunis? Sinällään aika hassua, koska en kai teini-iässäkään ollut mitenkään lihava. Lapsena kyllä, ja nykyiselläänkin mennään siellä painoindeksin mukaan lihavuuden puolella.

Mutta voinko mä olla silti kaunis? Voinko mä ihan oikeasti olla tyytyväinen siihen että mä nyt kertakaikkiaan olen tän näköinen. Hyvä just nyt.
En sitten kun olen laihtunut kymmenenkiloa.

Mulle on kyllä sanottu että mulla on kaunis hymy. Ja hei ihan oikeasti, kun mä vedän huulipunaa niin tsiisus mullahan on kaunis hymy! Niin kaunis, että huomaan sen itsekkin. Näinkö kauan siihen piti mennä että olen sen itse tajunnut?!

Mä olen jotenkin mieltänyt itseni kauan sellaiseksi tavalliseksi. En nyt varsinaisesti rumaksi, mutta "perus-pirkoksi". Sellaiseksi joka katoaa seinään, jonka voisi ehkä muistaa sateenkaaritukasta mutta ei mistään muusta.
Ei ole helppoa sanoa itselleen että voi kyllä, sä saat olla kaunis. Sä saat näyttää naiselta, sä saat hymyillä itsellesi peilistä.

Mä olen ollut sinällään onnellisessa asemassa että mulla on ollut mies joka on tätä toistellut vuodesta toiseen. Miten kauniina se mut näkee.
On hiukan eri asia kuin kaverin ex-mies joka järjestelmällisesti muisti kertoa kuinka "kaikki työpaikan naiset on kauniimpia kuin sinä". Pitää olla melko rautainen itsetunto joka vielä sellaisen jälkeen kokee itsensä kauniiksi.

Mutta kaikesta huolimatta, niistä kauniista sanoistakin huolimatta, pitää myös itse nähdä itsensä kauniina. Se onkin se vaikein rasti.

Vaikka selfieiden ottaminen onkin vähän idioottimaista, niin täytyy todeta että mulla se on auttanut tässä asiassa ihan valtavasti. Kun ottaa itsestään paljon kuvia, niin jotenkin näkee itsensä "muiden silmin".

Mä tykkään meikata, voin kyllä sanoa että ilman meikkiä en todellakaan ole mitenkään parhaimmillani. Mutta voin ihan hyvin olla meikkaamattakin, ei aina tarvitse olla täydessä tällingissä. Helpottaa kuitenkin kun tietää, että voi muutaman pikkupurnukan avulla taikoa itsensä kauniimmaksi periaatteessa koska vaan.
Muistan iltarukouksissani sitä joka keksi ripsivärin, meikkivoiteen ja silmänrajauskynän. Ja sen huulipunan.

Mutta palataanko vielä painoon. Mulle sattui pari kuukautta sitten töissä sellainen tilanne, että yksi mies kysyi multa ihan pokkana että "Mahdutko sä vielä samoihin vaatteisiin kuin syksyllä?". Se ei ollut vitsi. Se oli sanat ja katse jotka tarkoittivat ainoastaan että "KUINKA PALJON sä oikein olet lihonut muutamassa kuukaudessa?".

Vitun läski. Ruma, tyhmä ja läski.
Mä kyllä muistan kun mulle on lapsena huudettu niin.

Nyt jälkeenpäin todella harmittaa etten silloin sanonut muuta kuin että "kiitos kysymästä, mahdun ihan hyvin samoihin vaatteisiin". Kotona kävin vaaássa ja olin lihonut talven aikana 3kg. Kysyin Mikaltakin että näytänkö mä siltä että mä olen lihonut poikkeuksellisen paljon. Kuulemma en.

Vaikka asiaa kuinka ajatteli, niin silti se tuntui ennenkaikkea tosi ikävältä. Vaikka kuinka koittaa uskotella itselleen ettei se tuntunut missään niin tottakai se tuntui!
Mutta kaikkien silmissä ei voi olla kaunis. Mua vähän surettaa jos ihminen arvottaa toiset painon perusteella. Ihanniinkuin kaikkien naisten pitäisi olla nykyään teräksen kovaa lihasta ja timmiä pakaraa. Mahtua siihen samaan muottiin, siihen minkä joku muu määrittää kauneudeksi.

Voisko meille riittää se että itsellemme olisimme kauniita?!

Voi kun itsekkin muistaisi sanoa sen kun huomaa että joku kanssakulkija on peruspäivää kauniimpi. Silloin kun siihen on aihetta.
Kyllä se piristää päivää kun tulee huoneeseen ja joku nostaa ihailevasti kulmia ja sanoo että wau, näytätpä nätiltä. Eikai se nyt ole suomenkielen vaikeimpia lauseita?

Voitasko me naiset kehua toisiamme? Opetella sitä.
Kehukaa omianne, kehukaa työkavereita, ystäviä, puolituttuja. Ehkä siinä samalla kun oppii katsomaan muita kauniina oppisi samalla myös samaa itsestään.

Jos nainen itse näkee itsensä kauniina niin ihan takuulla se poikii elämään hyvää.
Ei itselleen mitään kotialttaria kannata rakentaa, mutta terve itsensä rakastaminen ei kyllä voi olla keltään pois. Päinvastoin.


Tän illan selfie. Ei paha. <3





torstai 28. huhtikuuta 2016

Pienet siniset



Kevätkukat, nuo ihanat pikkuiset kevääntuojat!
Meillä kotona kevät on aina jotenkin myöhässä verrattuna töihin missä kevätkukkien kukintaa on saanut ihailla jo viikkokausia. Mutta meiltä puuttuukin eteläseinustat. Ja falskaava kaukolämpö.



Olen luullut että pihan sinivuokotkin ovat mennyttä kun Alli on niin ahkerasti kaivanut siellä missä niitä on kasvanut. Mikä ilo ja onni on kun löysin vahingossa yhden ainokaisen availemasta nuppuja aivan toisaalta.
Toivottavasti se saisi pitää henkensä. 

Tampereella kukki sinivuokot valtoimenaan metsässä. Ilmastonlämpeneminen, tule jo!
Mä haluan vuokot myös meidän metsiin kukkimaan.

Mun suosikkikuva oli kuitenkin tämä joka tuli ihan vahingossa. Alli hyppäsi kivelle juuri kun kuvasin posliinihyasinttia. Pikkusen vissiin refleksillä nostin kameran tarkennusta koiraan.
Anteeksi mutta miten tälläinen kuva otetaan uudelleen jos haluaisin kuvan niin että koiran korvat näkyisivät kokonaan?! Voin vastata, se on käytännössä mahdotonta...





keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Hääpäiväyllätys: retki Tampereelle

Päätin jo ennen joulua, että tänä vuonna hommaan jotain erityistä hääpäivälahjaksi Mikalle.
Meillä oli viimeviikolla 8v. hääpäivä.

Siinä sitten kaverinkin kanssa asiaa mietittiin ja keksittiin loistava idea. Viikonloppu Tampereella, ja koska siihen lähtemiseen ylipäänsä pitää olla joku hyvä syy niin sopivasti Apulannalla oli konserttikeikka Tampere-talossa.

Kaveri päätti yllättää miehensä samalla asialla, joten niimpä sitten kaikessa hiljaisuudessa hankittiin liput, varattiin hotelli ja suunniteltiin reissua ja yllätystä ylipäänsä. Oli aika hauskaa kun oli tälläinen yhteinen salaisuus, ja moneen kertaan fiilisteltiin asiaa "talven pimeinä iltoina".

Kaveri päätti antaa liput miehelleen pääsiäisenä, meidän hääpäivä oli vasta tiistaina kun perjantaina piti lähteä joten pikkuisen siinä alkoi loppuakohti kehittyä pienoinen paniikki. Halusin kuitenkin säästää yllätyksen nimenomaan hääpäiväksi. Pelkäsin ihan älyttömästi paljastavani vahingossa jotain kun kuitenkin asiaan liittyen piti kaikenlaista hommata (vaatteet!!!) ja sopia yhtä ja toista.

Mun on ihan pakko kertoa miten kaveri antoi keikkaliput miehelleen koska mielestäni se oli jotain uskomattoman ihanan romanttista. Itse en ihan päässyt samaan...

Hän osti ison suklaamunan, tai suklaapupu se kuulemma oli, ja laittoi liput muovipussissa munan sisälle. Pupun saa kuulemma ihan helposti auki saumakohdasta veitsellä, ja kun pupunpuoliskan reunan kastaa varovasti sulaan suklaaseen  ja painaa yhteen niin se tarttuu takaisin kiinni.
En kyllä muistanut kysyä kuinka sai sen millinohuen tinapaperin ehjänä irti, mutta kai sekin jotenkin onnistui.
Mies oli hiukan vastustellut kun oli "ystävällisen tiukasti" vaatinut tätä syömään (tai oikeammin avaamaan) suklaamunaa vaikka toisen ei ollut yhtään tehnyt mieli, mutta oli sielläkin ilme kirkastunut kun asia oli valjennut.

Mika siis sai tiedon reissuta hiukan tylsästi hääpäivän aamuna kirjekuoressa jonka löysi läppärin välistä. Suunnittelin kyllä että voisin viedä kirjekuoren ravintolaan johon olimme menossa syömään, olishan se ollut hienoa kun sen olisi tuonut tarjoilija, mutta kertakaikkiaan en olisi enää pystynyt pitämään salaisuutta yhtään kauempaa.
Onneksi se ei ollut suunnitellut viikonlopulle mitään, ja onneksi yllätys oli mieluinen!

Ensimmäistä kertaa ikinä päätin viedä koirat hoitoon koirahoitolaan. Päätin että nyt tai ei koskaan. Vaikka se maksaa, ja vaikka epäilin sen olevan Sennille ihan kauhea kokemus niin päätin että nyt en ajattele koiria ensin vaan ensisijaisesti ihmisiä. Välillä tuntuu että vähän liikaakin välillä mennään niiden ehdoilla.

Lopulta kuitenkin koirilla oli mennyt hoitolassa hyvin, jos nyt ei paremmin kuin kotona niin ainakin ihan yhtä hyvin. Sain lisäksi hoidon lopulta melkoisen halvalla ottaen huomioon koiramäärän.

Ihana jättää koirat paikkaan jossa oikeasti niitä hoitamassa on tolkun ihminen. Olen kuullut senverran kauhukokemuksia koirahoitoloista että mihin tahansa en todellakaan koiria jättäisi! Lisäksi Senni ei ollut hoidossa ollut mitenkään paniikissa, se oli syönyt ja oli kiva kun sain pe. iltana kuvan missä Senni oli ulkotarhassa "häntä normaalin näköisenä" eikä mitenkään paniikissa luimistelevana.
Kyllä se omaa oloa helpottaa, ainahan sitä hiukan lapsistaa on kuitenkin huolissaan.

Koirat oli kolmessa häkissä. Paavo yksin, Irja ja Vilma samassa ja Alli ja Senni samassa häkissä.

Koirat oli hoidossa Kuortaneella Kennelpalvelulla *klik* . Suosittelen lämpimästi.

Mentiin Tampereelle perjantaina illalla ja hoidettiin nyt sitten samalla kerralla myös kyläilyt pois alta. Sekin on aina niin hankalaa toteuttaa- niiden koirien takia. Aina on kiire kotiin, eikä oikeasti kukaan täysjärkinen mene mihinkään yökylään 5 koiran kanssa kovin vapaaehtoisesti. 

Tosin ajatuksena on ihanaa että voisi valvoa yömyöhään viiniä juoden ja jutellen, mutta valitettavasti olen edelleen maailman huonoin valvomaan...
Mutta sain kuitenkin väritellä kummipojan kanssa lego-ninjojen kuvia ja muutenkin ehdittiin me silti jutella ja juoda hiukan sitä viiniäkin siinä ohessa.

Aamupäivällä sitten suunnattiin kavereiden kanssa Nokialle Edeniin kuten kunnon turistien kuuluukin.
Kyllä sitä ihminen löytää itsestään sisäisen lapsen kun pääsee liukumäkiin laskemaan ja yrittäessään kammeta itseään kelluvan krokotiilin päälle!

Keikka alkoi jo seitsemältä, joten kylpylässä ei voinut venyä ja vanua koko päivää. Ihan tarpeeksi kuitenkin. Suunnattiin Hesen kautta hotellille joka ihme kyllä löytyi kohtuullisen helposti.
Tietyöt hiukan sekoittaa reittisuunnitelmia, nopeammin kaupungissa kyllä kävelee kun ajelee autolla! Ainakin, kun ei oikein ole edes varma mihin on menossa...

 Kuva: Pasi Harju



Keikka, tai oikeammin konsertti oli todella upea kokemus. Apulantahan on aina Apulanta.
Onhan tuollainen paikka pikkuisen juhlavampi kuin joku kämäinen kuppila tai festarit! Ja akustiikka on aivan eri luokkaa.
Valomiehet kyllä ansaitsevat ihan erityismaininnan. Harvoin keikoilla tulee keskityttyä valoihin, mutta olihan ne mahtavat!

Ja se kaikki muukin. Mulla menee jotenkin vieläkin kylmiäväreitä kun ajattelen niitä viuluja ja sitä kokonaisuutta, en oikein pysty edes kirjoittaaan miltä se tuntui.
Istua ystävieni kanssa siellä yhdessä, asia jota ei olisi vuosi sitten voinut uskoa mahdolliseksi mitenkään.
Paljon on tapahtunut näiden kahden elämässä, ja heille bändi ja biisit ovat olleet vieläkin merkityksellisempiä kuin itselleni. Nenäliinoja olisi saanut olla mukana, senverran silmät kostui. Onneksi vierustoverin laukusta löytyi vähänkäytettyjä. :)

Vaikka keikan jälkeen iltaa olisi ollut kiva jatkaa jossain, niin kyllä senverran väsytti ettei kauheasti tarvinnut kysellä että mennäänkö johonkin kaljalle vai nukkumaan. Hitto miten keski-ikäistä nykyisin!!!

Koska meillä oli koirat hoidossa meillä olikin sunnuntaina poikkeuksellisesti tilanne ettei ollutkaan kiire kotiin. Kyselin aamulla face-kavereilta että mihin Tampereella kannattaisi mennä ( siis ennen seitsemää koska olin taas sitten aamulla hereillä kuin tikanpoika...) ja seuralaiseni eivät aivan lämmenneet Muumimuseolle niin käytiin Näsinneulassa ja siellä alakerrassa olevassa akvaariojutussa. Mikäs sen nimi nyt onkaan, no tiedätte kyllä.
Sää ei ollut erityisen lämmin niin kaikki ulkojutut sai suoraan skipata. Kun saa/joutuu olla ulkona töissä niin ei huvita vapaaehtoisesti kävellä kaupungilla ristiin rastiin jäätävässä viimassa jos ei ole pakko.

Kyllä tässäkin oli ihan riittävästi turistina olemista. Olin illalla ihan käsittämättömän väsynyt, ja oikeastaan vielä seuraavanakin iltana. Kun on niin kauan odottanut jotain ja sitten kun se on ohi niin olo on hiukan kuin krapulassa.
Vähän sellainen samanlainen olo kuin juhlien jälkeen. Ja lapsena joulun jälkeen.
Että tässäkö se nyt oli, ja miksei se voi olla vasta edessäpäin?! 

Tiedän että monille tälläiset reissut on hyvin arkipäiväisiä, eihän siinä tavallaan lopulta ollut juuri mitään erikoista. Mutta meille se oli. Ennenkaikkea se että oltiin poissa kotoa- edes joskus.
Ja ennenkaikkea parasta oli se, että se oli yllätys melkein loppuun saakka.

En meinannut tästä mitään erityisemmin kirjoittaa, mutta koska Mika pyysi että kirjoittaisin jotta voisi sitten jälkeenpäin joskus löytää kirjoituksen blogista ja palata näihin tunnelmiin niin pakkohan se oli.
Kuvia mulla ei valitettavasti ollut paria puhelinkuvaa lukuunottamatta, mutta toivottavasti tunnelmaan pääsi kiinni ilman niitäkin.









sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Liito-oravan dramaattinen ilta




Jo viimeviikolla Alli haukkui puuhun kahta liito-oravaa.

 Tänään sitten Alli sai iltapissalla kiinni liito-oravan meidän pihassa, mutta liito-orava pääsi pakoon. Hännästä jäi pieni pala ja tupsu karvaa muistoksi karusta kohtaamisesta.

Siellä se nökötti hyvin järkyttyneenä puunoksalla. Kukapa ei tälläisen skalppeerauksen jälkeen hiukan olisi...

Miten estetään liito-oravatuhot omassa pihassa?! Huudetaan niille terassilta että ALLI TULEE. Mitä jos ne ei tajua?

Kuvat nyt ei ole mitään liito-oravakuvauksen helmiä. Mika valotti taskulampulla puuhun ja minä näppäsin kuvan. Ja vaikka alhaaltapäin näyttää niinkuin siltä puuttuisi koko häntä niin kyllä sitä oli kun se lähti melko vinkeästi kiipeämään puun latvaa kohti.


sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Yksi annos vihreää, kiitos!

Kanoilla on tänään ollut jouluaatto kun toin niille töistä kaikenlaista ylimääräistä vihreää. Herneenversoja, kauranversoja, härkäpapua ja näiden edellisten sekoituksia. Muutama kauralaatikko vielä jäi, ei makeaa mahan täydeltä tipuseni kuitenkaan.




Jonkinverran pihassa näkyy talvituhoja. Näissä laatikoissa pitäisi kasvaa mansikkaa. Selvästi koirat, kanat ja talvi on ollut niille liikaa, nimittäin löysin ainoastaan yhden taimen!

Päätin että tänäkeväänä en peitä havuja. Kuolkoot pois mikä kuolee.
Suurinosa tuijista näyttää ihan hyväkuntoisilta. Yllättävää sensijaan että yksi matala kuusi on ruskettunut, muistaakseni en ole sitä moneen vuoteen enää peitellyt. Mutta sellaista se on, istutetaan tilalle vaikka marjapensas! Eipä tarvi peitellä ja kasvaa missä vaan.

Mä en jotenkin jaksa kasveja joita tarvitsee kauheasti hoivailla. Mulla on muutakin tekemistä. Ei sillä että siihen peittelyyn nyt jotenkin kauhean kauaa menisi, mutta ei vaan. Mä en ole niitä ihmisiä jotka satsaa. Mä haluan pihan joka vaan on. Jota hoidetaan jos huvittaa. Josta kerätään raparperia ja nokkosta. Ja minttua. Ja viinimarjoja. Ja jossa otetaan valokuvia.

Pidin viikonloppuna kansalaisopistolle kurssin omenapuiden- ja erilaisten pensaiden leikkauksesta. Oli kyllä aktiivisia oppilaita, tosi mukava sellaisille on pitää kurssia. Mutta on se silti yllättävän raskasta. On raskasta koittaa kokoajan osata vastata kaikkiin kysymyksiin maan ja taivaan väliltä. Jos kaikkeen osaisin vastata mitä multa on kysytty niin pitäsi varmaan osata hiukan enemmän kemiaa, biologiaa ja ties mitä. Esimerkiksi eri pikku-koppakuoriaisten tunnistus ei ole mitenkään vahvinta alaani. :)

Ja ihan mahtava sää on ollut! Tekis mieli lähteä vielä pehmikselle. Kauppaan on mentävä jos aikoo huomenna töissä jotain syödä, eikö samalla vois käydä pehmiksellä? Mulla on jotenkin sellainen olo että olen sen ansainnut.




Ja pyysin tuota aviomiestäni ottamaan pari kuvaa musta ja kanoista. (heh, esittelin itseni viimeviikolla jostain syystä yhdelle naiselle "Hei, mä olen ton Mikan avovaimo" AVOVAIMO!!!! En ole koskaan edes kutsunut itseäni sellaiseksi, en ennen sitä naimisiinmenoakaan ja siitä on viikonpäästä kahdeksan vuotta...)

Missä järjestetään miehille vaimonkuvauskursseja?! Ottopoikakin on kehittänyt kuvaajana huomattavasti verrattuna mieheen joka asuu täällä.
Ja nyt sitten ei kukaan sano että on kyllä hyviä kuvia susta tai mä suutun.




lauantai 9. huhtikuuta 2016

Pyöräkelkkamummo



Kaveri on dyykannut joskus tk:n roskalavalta käytöstä poistetun pyöräkelkan ja toi sen nyt meille "ikuisuuslainaan". Olen kyllä nähnyt näitä kuvissa koiranomistajilla mutta nyt tehtiin Paksun kanssa meidän neitsytmatka pyöräkelkan maailmaan.

Pikkusen alkaa katsoa pyöräkelkkailevia muoreja eri silmin kun on potkinut koiran kanssa 5km lenkin! Huh huh ja huh!

Se ei ollutkaan ihan niin vaan niinkuin pyörän kanssa missä itse voi lähinnä chillailla, katsella maisemia, kuunnella linnunlaulua ja joskus pikkuisen polkaista vauhtia.

Alkumatkasta vielä ajattelin että olis mahtavaa jos Hytynlenkillä olis joku mäki, loppumatkasta pulssin hakatessa yhtä lujaa kuin satasen pikajuoksijalla maalissa lähinnä ajattelin että luojan kiitos Hytynlenkillä ei ole ainuttakaan mäkeä!

Paksu ei vetänyt pätkääkään,  vaan meni juuri sitä vauhtia mitä minäkin. Eli aika hiljaa.
Pyörän kanssa voi ajaa senverran lujaa ettei se kauheasti ehdi keskittyä hajuihin vaan juoksee aika sujuvasti. No nyt ei mennyt ihan samalla tavalla.
Se on jokseenkin hiukan rasittavaa kun koira täydestä vauhdista (siis siitä täydestä miten lujaa jaksoin potkia!) yht´äkkiä pysähtyy ihan vaan kusaisemaan jonkun kyläläisen postilaatikkoon tai haistelemaan portinpieltä tyylillä "asuikos se eeerittäin ihana narttu tässä talossa vai seuraavassa". Vähemmästäkin olkapää lähtee sijoiltaan.
Ehkä saa kiittää onneaan ettei tosiaan pystynyt kovin hurjaan vauhtiin.
Tosin meidän pirssikään ei ehkä olisi sitä kestänyt.

Pakarat huutaa hoosiannaa ja edelleen pukkaa jälkihikeä tätä kirjoittaessa. Saattaa olla että jos huomenna en pysty kunnolla kävelemään niin kyllä tiedän mistä se johtuu...

Saattaa olla että ennen seuraavaa reissua renkaisiin voisi hiukan laittaa lisää ilmaa. Ellei sitten halua maksimaalista kärsimystä.



Ps. Paksulla ei ole vetovaljaita. Meillä ei ole ajokoirilla valjaita, lainasin sille vipukoiden valjaita. Pitää vissiin laittaa vetovaljaat hankintalistalle jos vaikka edes jonkinlainen auttava vetäminen alkaisi kiinnostaa.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Vuohenputken satokausi on alkanut!

Kevään eka sadonkorjuupäivä. Ihan vahingossa käänsin katseeni vanhalle vuohenputkiapajalle, ja mitä ihmettä, sieltä niitä jo nousi! Ihan epäuskoisena pidin pienokaisia käsissäni, nytkö se tosiaankin jo alkaa?! Väri oli vielä aika punertava, pakkanen on puraissut poskipäitä.



Pakko saada vuohenputki-basilicapiirakkaa! Uskomattoman hankalaa oli löytää juuri sitä ohjetta jota olen käyttänyt, näköjään Raija Kivimetsän vanha blogi ei enää toimi.

Kirjoitan sen nyt itselleni ylös että löydän sen myöhemmin!

Vuohenputki-basilicapiirakka

Pohja:
2 dl kaurahiutaleita
1,5 dl karkeaa gluteenitonta jauhoseosta (tai vehnäjauhoja)
1 dl maitoa
1 dl sulatettua voita tai kylmäpuristettua oliiviöljyä
1 tl leivinjauhetta
(puoli tl suolaa)

Täyte:
2 dl kermaa tai maitoa
1 kananmuna (oman kanan munia saa laittaa 2)
  2 dl mozzarella- tai emmentaljuustoraastetta
4 dl hienoksi hakattua tuoretta vuohenputkea
noin 8-10 tuoretta basilikanlehteä hienoksi hakattuna
hieman limemehua (tai limepippuria)
rkl viinietikkaa
1 pkt vuohenjuustoa

Valmistus:
Sekoita kaikki pohjan ainekset keskenään ja taputtele uunipellille. Pohja saa olla tosi ohut.
Tuo mieleen pizzapohjan.
Jos haluat paksumman pohjan paista piirakkavuoassa.
Pohjaa kannattaa hetki esipaistaa, ohutta noin 5min.

Pohjan esikypsyessä sekoita keskenään täytteen ainekset.  Sekoita hyvin.
Basilika on tietysti parhaimmillaan tuoreena, mutta pakastettukkin käy. Kannattaa laittaa vähän enemmän kuin tuoretta.
 Levitä sitten täytteen ainekset esikypsytetyn pohjan päälle tasaiseksi kerrokseksi.
Vuohenjuuston voi "murustella" täytteen sekaan tai vaan leikata piirakan päälle kiekoiksi.

Kypsennä 170-asteisessa uunissa noin 10-15 minuuttia, kunnes täyte on hyytynyt ja saanut hieman rusketustakin.

Alkuperäinen ohje: Raija Kivimetsä


Olen tehnyt piirakkaa hyvinkin erilaisilla variaatioilla. Jauhoiksi käy mikä vaan, vaikka mantelijauhe. Jos vuohenputkea ei ole tarpeeksi osan voi korvata vaikkapa nokkosella kuten tänään piti tehdä.

Olen kokeillut muitakin vuohenjuustopiirakoita, mutta tämä on omaan suuhuni paras.
Tykkään ohuesta rapeasta pohjasta, vaikka sen levittäminen uunipellille on hiukan haasteellista.

Piirakka on parasta haaleana. Kuulemma voisi myös pakastaa, mutta ei ole koskaan tarvinnut...



Ja jos teitä kiinnostaa, niin olen kokenut ihmeparanemisin ja olen jo käytännössä terve.
Omituinen tauti tuo asentohuimaus.


lauantai 2. huhtikuuta 2016

Siemenet on halpa harrastus






Yht´äkkiä tajusin, että jos meinaan vappuna kylvää härkäpapua niin siemeniä pitäisi vissiin olla! Ei muuta kuin pika-pikaa Hyötykasviyhdistyksen sivuille ja klikkailemaan erilaisia lajikkeita ostoskoriin. Kolmella lajikkeella ei pääse kuin alkuun, antakaa mulle punaisia kukkia, punaisia papuja, satoisia lajikkeita, uutuuslajikkeita, satovarmoja lajikkeita...

Ja kun kerran ollaan ostohuumassa niin ostetaan sitten! Kyssäkaalia, sitähän on pakko saada. Lajike `Landro`on ollut oikein oivallinen, ei muuta kuin sitä tilaukseen. Ja tottakai sitä jättikyssäkaaliakin. Ei tietenkään kannata tutkia siemenvarastoja ennen tilaamista, kappas että molempia löytyi näköjään viimevuodeltakin.
Että Landroja on nyt sitten siemeninä pikapuolin 500kpl että kai niistä jonkinlainen sato saadaan aikaan.

Samalla pengastin muutenkin siemenvarastoja, onneksi en porkkanansiemeniä tilannut kun niitä sattuu olemaan sellaiset vajaa 10 pussillista. Viimevuonna onnistuin saamaan vain pari porkkanaa, älkää kysykö miksi. Että jos nyt vaikka kylväisi nuo kaikki loput siemenet ja ihmettelisi sitten taas syksyllä miksei niiden kanssa koskaan onnista. Mitä mä teen oikeasti niiden kanssa väärin?! Osaako joku sanoa?
Ensin aluksi unohdan kastella kylvökset kunnolla. Virhe yksi. Sitten en kitke rikkaheiniä pois tai vaihtoehtoisesti peitän sirkkataimet katteella niin että ne eivät pääse koskaan edes kunnolla pintaan. Virhe kaksi. Virhe kolme on vielä hiukan epäselvä. Mutta joku tässä menee aina kerta toisensa jälkeen pilalle.

Sinne Hyötykasviyhdistykselle siis lähti melkein 80€ tilaus. Siitä puuttui perunat, sipulit, kaikki salaatit, tilli jne. Uskoisin saavani niitä jostain paikallisesta kaupasta.

Tiedän olevani varsin etuoikeutetussa asemassa kun meiltä töistä jää aina ylimääräisiä taimia niin ettei edes kannata ostaa persiljansiemeniä kun juuri siellä odottaa täysinäisiä kylvölaatikoita innokasta koulijaa.
Vaikka meillä kuinka olisi näytekasvimaa niin sinne ei tarvita 5000 persiljantaimea kuitenkaan.
Ja kompostiinhan on ihan kauhean hankalaa heittää mitään, siksi kannan kanoille näitä "kokonaan ylimääräisiä" siementaimia. Niidenkin mielestä mulla on unelmatyöpaikka.

Miten sitä on tässä vaiheessa aina näin yltiö-optimistinen?! Kuvittelee että tilaa on mielettömästi, aikaa ja energiaa on mielettömästi, ja vielä tuntuu kuvittelevan että rahaakin on mielettömästi! Ihmekkään että talvella on aina paljon enemmän rahaa vaikka ei ole edes töissä kuten kesällä!

Puutarhanhoito on periaatteessa aika halpa harrastus. Korostan sanaa periaatteessa.
Ihan samalla tavalla kuin se että on omia kanoja niin saa "ilmaisia" munia.






Aivan sama, nyt on kevät, ja nyt kuuluukin hullaantua!
Tällähetkellä mun hullaantumista hiukan haittaa asentohuimaus (tai vaihtoehtoisesti sisäkorvan tulehdus) joka iski keskiviikkona. Ihan mahtava olo, niinkuin olisi samaanaikaan kauheassa kännissä ja krapulassa. Keskiviikkoiltana istuin itkua tihrustaen vessan lattialla maailman pyöriessä ympärillä kun oksetti niin jumalattomasti, onneksi ei tarvinnut oksentaa kuin kerran.

Tässä sitä on nyt sitten muutaman päivän maattu sohvalla ja tehty niitä jumppaliikkeitä joilla sen "hiekan" pitäisi tulla pois sisäkorvasta ärsyttämästä niitä tasapainoelimiä. Mä aijon tästä nyt toipua, pystynhän mä nyt kuitenkin jo näinkin hyvin kirjoittamaan ja "melkein istumaan" ilman että alkaa oksettamaan. Hemmetin ärsyttävä vaiva jokatapauksessa!

Mulla on kerran aikaisemminkin ollut tälläinen kohtaus, ehkä siksi en nyt pelästynyt ihan niin kauheasti kuin silloin ensimmäisellä kerralla.

Ottaa vaan aivoon kun en päässyt töistä rakentamaan Pytinki-messuille Viherlaitoksen osastoa. Sinne tehtiin nojatuoli joka päällystettiin ruohomatoilla ja olen niitä mattoja kasvatellut ja vaalinut sekä muutenkin suunnitellut sitä osastoa niin olisihan se ollut ihan kiva olla sitä rakentamassakin.

Työkaveri sieltä laittoi kuvia, ja hienoksi olivat osaston kyllä tehneet ilman minuakin.
Pitäisikö nyt sitten olla siitäkin ärsyyntynyt?! En ole edes korvaamaton.
En töissä enkä kotona, kun Mika on hoitanut muut eläimet ja Ottopoika lampaat.

Lisäksi mulle on kannettu tänne kaikenmaailman herkkuja ja pidetty hyvänä että kyllä sitä nyt kelpaa mamman sairastaa. Luin että oireiden pitäisi helpottaa "noin kymmenessä viikossa".
Hip hei, sitä sitten odotellessa.