Tänään vietetään Lapsettomien lauantaita. En tiedä onko hyvä vai mauton asia että se on päivää ennen äitienpäivää joka jo muutenkin on jouluaaton ohella vuoden vaikein päivä.
Sen jälkeen kun pillit laitettiin pussiin, päätin että hoidot lopetetaan tähän ennenkuin joko a)sekoan b) eroamme (joka olisi johtunut ennenkaikkea ensimmäisestä vaihtoehdosta) niin päätin myös että haluan itselleni tatuoinnin. Se on minun tarinani- minusta ei tullut koskaan äitiä.
Pyörittelin aihetta vuosia, mutta kun viime kesänä otin kuvia voikukkien siemenhahtuvapalloista tiesin että tässä se aihe on.
Se kuvaa elämää. Sitä miten hauraan kaunista se kaikki on. Yhdessä hetkessä tuuli voi hajottaa kaiken. Mutta vaikka siemenpallo hajoaa, se on täynnä elämää. Jokainen siemen on uusi alku.
Kuvan ottaminen itsessään oli todella terapeuttinen kokemus. Tekijällä oli itsellään samanlaisia kokemuksia ja pystyin kertomaan siitä kaikesta epätoivosta jollekkin joka sen ymmärsi aivan sanasta sanaan. Kun kuva alkoi piirtyä iholle se tuntui siltä että siinä sen kuuluikin olla.
Liikutuin monta kertaa ihan itkuun asti kun katsoin miten hahtuvat ilmestyivät yksi toisensa jälkeen.
Ne irtosiemenet, niistä kaksi on niitä "meidän lapsia". Niitä jotka eivät koskaan syntyneet.
Ne oli aluksi piirretty eteen, mutta tatskaaja ehdotti kesken kuvan teon että vaihdetaan ne taakse koska ne on jo mennyttä aikaa.
Etten näe niitä jatkuvasti vaan ne on takanani. Menneisyydessä.
Siinä se on, minun tarinani.
Kertaakaan en peilistä katsoessani hämmästynyt sitä. Pikemminkin niin, että nyt olen kokonainen.
Miltä se tuntuu kun ei voi saada lapsia?
Vähän hankalaa sanoa, miltä sokeasta tuntuu kun ei näe? Miltä tuntuu silloin kun et voi olla osa sukupolvien jatkumoa? Et vaikka haluaisit.
Miltä tuntuu silloin kun ihmiset laskevat kalenterista kuinka pitkä väli olisi mukava ikäero lapsille?
Miten helppoa sen kuuluisi olla, miten luonnollista. Ei lapsenteon pitäisi tarkoittaa sitä että pedin ympärillä hääriin lääkäreitä jos jonkinlaisia, piikkejä, hormoneja jotka sekoittavat pään ja kropan, suunnatonta iloa hoidon onnistumisesta ja suunnatonta epätoivoa kun sekään pieni itu ei jaksa kasvaa. Ei sen sitä kuuluisi olla.
Miltä tuntuu silloin, kun joku valittaa siitä kun ei millään jaksaisi kuunnella kun lapset riitelevät kun itse olisit valmis antamaan kaiken maallisen omaisuuden ja puolet sielustasi vain jos saisit kuunnella niiden lapsien riitelyä. Omien lapsien.
Aika auttaa. Tieto siitä että alkaa kohta olla niin vanha että ihmeet tapahtuvat jossain toisaalla. Vuosi vuodelta niiden mahdollisuus alkaa pienentyä. Se on helpottavaa -ei tarvitse enää odottaa ihmettä.
Multa saa kysyä onko mulla lapsia. Multa saa myös kysyä miksei niitä ole- kerron kyllä ja ihan suoraan. Mulla on sairaus joka estää lapsien saamisen.
Vähemmän aiheesta enää tulee puhuttua kotonakaan, se alkaa olla jo tavallaan taakse jäänyttä aikaa. Nyt taas tänään mun on pitänyt vähän itkeä.
Onneksi pääsee seuraavaksi jyrsimään kasvimaata.
Se on mun elämää. Mä voin mennä mihin vaan koska vaan. Kukaan ei roiku mussa kiinni eikä huuda äitiä niin että tärykalvot meinaa haljeta. Toisina hetkinä se on haikeaa, toisina lähes helpottavaa. Nykyisin onneksi niitä jälkimmäisiä päiviä on huomattavasti enemmän.
Nyt pystyn jo sydämestäni toivottamaan hyvää äitienpäivää ilman suunnatonta katkeruutta. Iloitkaa joka ikinen päivä omista lapsistanne älkääkö koskaan unohtako millaisia lahjoja he ovat. Siis iloa huomiseen.