sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Tässä on Buster!




Siinä se nyt sitten on. Meidän uusi vauva. Voi taivas kun on koira pieni, meillä ei ole ikinä ollut näin pientä koiraeläintä. Sitä saa ihan tosissaan katsoa ettei astu päälle, jätä ovenväliin tai ettei se huku heinikkoon.

Ekana yönä kovasti itketti, mutta toisena yönä se nukkui jo kuin aikamiehet aamuun asti. Hirveän reipas pentu se on, ja todellakin terrieri.

Huomenna me sitten mennäänkin yhdessä töihin, huh huh...
 Alli saa lähteä sille lapsenvahdiksi, käytiin ostamassa Keskiseltä kompostiverkkoa että saan tehtyä työhuoneeseen pentuaitauksen.

Vaikka meillä on ollut monta pentua, niin silti uuden kanssa on aina pikkuisen ymmällään. Miten toimisi toisin ettei taas toistaisi samoja virheitä? Miten juuri tämän vaavin kanssa nyt pitäisi elää ja olla? Aina samat ihmettelyn aiheet, koskas ne rokotukset nyt pitäisi ottaa, montako kertaa ruokitaan ja koska ja milloin siihen remmiin pitäisikään alkaa opettamaan.

Uusi persoona, uusi elämä. Uusi perheenjäsen. Tervetuloa Buster, kyllä Äiti oppii siihen että nyt meillä on tälläinen pikku-Katkarapu.







 

perjantai 27. toukokuuta 2016

Omenankukkien alla






Kun kaikki on epätodellisen kaunista. 
Silloin, juuri silloin, kannattaa unohtaa kaikki muu ja vain keskittyä siihen hetkeen mikä on käsillä. Omenankukkiin, niiden tuoksuun ja siihen tunnelmaan. 
Kiitos että jaoitte tämän hetken kanssani.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Kevätkukkia, kylvöpuuhia ja koiranpennu(ttomuus) haaveita



Sitä tekisi mieli hyppiä, hihkua ja hymyillä vaan idioottimaista kestohymyä. Kesä, kesä, kesä!!!

Kasvimaa on vihdoin saatu alulle, eilen kun tulin kylvöpuuhista niin Mika sanoi eteisessä että sä näytät tosi väsyneeltä mutta onnelliselta. Juuri sitä se on!

Selkä on jälleen kevätkuosissa, aamulla saa puoliväkisin kammeta itsensä ylös, mutta ah miten ihanaa se lapioiminen on! Niin kauan tein uutta penkkiä kun alkoi selän lisäksi sattua myös käteen. Sitten kannattaa lopettaa.

Jotenkin se on alkukantaista onnea kun saa siemeniä maahan. Me selvitään yli talven! Me saadaan sato eikä kuolla nälkään.

Tässä vaiheessa ei todellakaan kannata ajatella miten helppoa on hakea ruokaa kaupasta, mutta ah miten liian helppoa se on. Ihminen tarvitsee tuskaa ja hikeä. Ruoka maistuu silloin taivaalliselta kun siihen makuun sekoittuu hiukan kyyneleitä, litroittain hikeä, tilkka epätoivoa hallasta ja sitten se suunnaton onnistumisen riemu. Kun sen elinkaaren näkee alustaloppuun. Oli se sitten kesäsika tai porkkana.

Meillä oli töissä lauantaina keväänavaustapahtuma, ja täytyy sanoa että nyt mulla on kokonaan kivi vierähtänyt sydämeltä. Mun ei tarvi enää stressata koiranäyttelyitä eikä keväthulinoita. Mä saan vaan olla ja kaivaa.

Jotenkin tuntuu että stressaan nykyisin kauheasti kaikkia tapahtumia ja niiden järjestelyitä. Toivottavasti en joudu työhaastatteluun missä kysytään onko sulla hyvä paineensietokyky.
Jotenkin tuntuu, että se on ihan olematon! Oon ollu iltaisin väsynyt ja pahalla tuulella tässä viimeaikoina, ehkä se kolmas syykin nyt sitten pikkuhiljaa alkaa väistyä.

Meille on tulossa perjantaina uusi koira. Kun samassa talossa asuu kaksi koiraihmistä ei aina mene ihan yksiin nämä koirahaaveet. En olisi halunnut nyt tänne yhtään pentua. Enkä varsinkaan kettuterrieriä. Sitä on vaan ymmärrettävä realiteetit. Parisuhteessa on otettava toinen kokonaan eikä vaan niitä hyviä puolia. Lasketaanko terrierit sitten niiksi huonoiksi puoliksi, siitä voi vissiin olla montaa mieltä.

Hävettää sanoa että ollaan riidelty useampaan otteeseen koiran tulosta, koska se on vaan v*tuttanut mua niin paljon. Mutta se tulee, ja mä opin sen kanssa elämään. Niinhän olen oppinut kaikkien muidenkin kanssa. Mä olen selvästi nyt hyvällä tuulella kun pystyn kirjoittamaan näin.

Jyrsin kasvimaan jo monta viikkoa sitten mutten ole kertakaikkiaan ehtinyt sinne. Toisaalta, nytpä on se kalkki sulanut maahan. Se 12 säkillistä. Ja olisin saanut palstalleni myös kynnön ja äestyksen, mutta siinäkin pätee se, että mitä enemmän ja vaikeammin sen tekee niin sitä parempi.





Tämä kuva on vaan niin hellyyttävä että se on pakko jakaa. Mies, tupakka ja perunanistutus.
Mä olen nyt saanut palstanaapurin, tuleekohan meille nyt Velipojan kanssa kilpailua kumman porkkanat kasvaa nopeammin ja kumman perunat on paremman makuisia.


Tuomet tuoksuu ja vuokot kukkii. Ekassa joku vähän tavallisuudesta hienompi valkovuokko ja alla kerrottu keltavuokko.



Pilvikirsikka on huonossa hapessa. En tiedä onko vesimyyrät syöneet tämänkin juuret kuten sen toisen joka kuoli pihasta. Se kyllä kukkii, mutta jotenkin kituliaan näköinen se on. Mutta kuolee jos kuolee, tuleepahan taas paikka puulle!

Ostin vkonloppuna kirsikan (Sikkola) ja kaksi luumua, Sinikan ja Parikkalan tumman luumun joten pian alkaakin olla hyvä että joku kuolisi pois että nämä kaikki mahtuisi tänne...


 
Jos saa toivoa niin voisko huominenkin olla yhtä hyvä päivä kuin tänään? Että tarkenisin t-paidassa ja paljainjaloin ulkona kirjoittelemassa vaikka kello on 22.30 ja hyttysiä on vielä niin siedettävä määrä että niiden kanssa pärjää. Muuta mä en sitten toivokkaan ainakaan just nyt. Paitsi ettei korva palaisi enempää.




tiistai 17. toukokuuta 2016

Lammasikävää



Siirsin lampaat töihin eilen. Itse ne sinne lupasin (itselleni siis lupasin ettei tarvi koittaa mistään muualta saada lampaita...) ja nyt mua melkein kaduttaa.

Kun ne on Jokilaaksossa ne ei ole enää "mun lampaita" samalla tavalla kuin kotona.

Oon tykännyt siitä että iltaruokinnan yhteydessä oon jäänyt istuskelemaan karsinan reunalle, katselemaan kun ne tyytyväisenä syö heinää.
Töissä en sattuneesta syystä oikein voi käyttää loputtomasti aikaa lampaiden katseluun.

Ehkä tämä alkushokki menee ohi, mutta voi että mä oikeesti nyt ikävöin niitä. Eikä siihen auta se että näen ne käytännössä joka päivä. Mä haluan tänne kotiin lampaita kesäksi.
 Ja ohhoh, saattaa olla että niitä on tulossa...;) Pysykää kuulolla.








maanantai 16. toukokuuta 2016

1100 koiraa myöhemmin

 Meillä oli viikonloppuna kahden metsästysseuran järkkäämä koirien ryhmänäyttely. Huh huh.

Tässä vaiheessa on vielä hiukan epäselvää haluanko järjestää enää koskaan näyttelyitä, mutta eiköhän se tästä taas pikkuhiljaa unohdu että näyttelypäivä on yhtä suurta sirkusta.

Tavallaan siitä perverssilla tavalla nauttii että on valvonut jännityksessä muutaman edellisen yön, pää on kuin Haminan kaupunki kun koittaa muistaa kaiken minkä epäilee unohtaneen ja muutenkin tuntuu että ihmisillä on kaikille jotain epäselvyyttä mihin halutaan vastaus juuri nyt. 

Kuten perinteeseen kuuluu niin vesisadehan sieltä tuli. Ja kylmyys. Onneksi ei kuitenkaan satanut ihan niinkuin ennustettiin, olisihan se ollut hilpeää kun se koko kuukauden sademäärä olisi tullut juuri näyttelyiden ylle. Mutta satoi kuitenkin ihan tarpeeksi, varsinkin juuri kun vipukka kehä oli.
Vilma oli meiltä ainoa koira joka oli kehässä, ja sekin sai EH:n.
Pidin sen autossa haalarit ja toppatakki päällä odottamassa, mutta aika raaka on vesisade tuollaiselle lähes alastomalle ja palelevalle koiralle.

Illalla notkuin näyttelypaikalla vielä 22.30 ja tulin siihen tulokseen että ainoa oikea vaatetus seuraavalle päivälle on toppavaatteet. Niimpä kaivoin paksun toppatakin ja toppahousut esiin, ja ylläri ylläri, olin ehkä ainoa joka paikanpäällä ei palellut. Osansa saattoi myös olla siinä että päivystin palkintopisteellä ja sain olla katoksessa!

Laitan näyttelyiden rakentamisesta ja näyttelyistä muutaman tunnelmakuvan, luonnollisesti mulla taas loppui kamerasta akku kun sen sitten unohdin ladata. Enkä myöskään juurikaan kuvannut yhtään kehää, ei sieltä palkintopisteeltä oikein pysty.
Ihan huikea idea oli kun yksi meidän porukasta laittoi riistakameroita paaluun kuvaamaan näyttelykuvia niin saatiin kuvia vähän eri perspektiivistä kuin normaalisti.














Totesin taas, että aika monelle näyttelyissä kävijälle tekisi todella hyvää joskus itse olla järjestämässä näyttelyä. Sitä on niin valtavan helppoa arvostella kaikkea ja olla naama väärinpäin jos ei saakkaan laittaa sitä lähes puolijoukkueteltan kokoista telttaa keskelle käytävää niin ettei muut pääse millään liikumaan siitä ohi. Minä minä minä ja minä.

Vai tekikö sää osansa vai sattuiko kohdalle vaan paljon niitä muuten vaan huonotuulisia ihmisiä?

Onneksi suurinosa kuitenkin oli ihan fiksuja.

Tänään on aikapaljon särkenyt päätä, ehkä sellaista väsymyksen ja jännityksen laukeamisen päänsärkyä. Vielä kun saan nuo liikenteenohjaajilla olleet huomioliivit ja lättytaikinakulhon palautettua olen kai oman osani tehnyt aika pitkälle. Pikkuisen paperitöitä ja se on sitten siinä.

Eikä onneksi ainakaan vielä ensivuonna uudestaan.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Lapsettomien lauantai: Tatuointini tarina



Tänään vietetään Lapsettomien lauantaita. En tiedä onko hyvä vai mauton asia että se on päivää ennen äitienpäivää joka jo muutenkin on jouluaaton ohella vuoden vaikein päivä.

Sen jälkeen kun pillit laitettiin pussiin, päätin että hoidot lopetetaan tähän ennenkuin joko a)sekoan b) eroamme (joka olisi johtunut ennenkaikkea ensimmäisestä vaihtoehdosta) niin päätin myös että haluan itselleni tatuoinnin. Se on minun tarinani- minusta ei tullut koskaan äitiä.

Pyörittelin aihetta vuosia, mutta kun viime kesänä otin kuvia voikukkien siemenhahtuvapalloista tiesin että tässä se aihe on.
Se kuvaa elämää. Sitä miten hauraan kaunista se kaikki on. Yhdessä hetkessä tuuli voi hajottaa kaiken. Mutta vaikka siemenpallo hajoaa, se on täynnä elämää. Jokainen siemen on uusi alku.

Kuvan ottaminen itsessään oli todella terapeuttinen kokemus. Tekijällä oli itsellään samanlaisia kokemuksia ja pystyin kertomaan siitä kaikesta epätoivosta jollekkin joka sen ymmärsi aivan sanasta sanaan. Kun kuva alkoi piirtyä iholle se tuntui siltä että siinä sen kuuluikin olla.
Liikutuin monta kertaa ihan itkuun asti kun katsoin miten hahtuvat ilmestyivät yksi toisensa jälkeen.

Ne irtosiemenet, niistä kaksi on niitä "meidän lapsia". Niitä jotka eivät koskaan syntyneet.
 Ne oli aluksi piirretty eteen, mutta tatskaaja ehdotti kesken kuvan teon että vaihdetaan ne taakse koska ne on jo mennyttä aikaa.
Etten näe niitä jatkuvasti vaan ne on takanani. Menneisyydessä.

Siinä se on, minun tarinani.
Kertaakaan en peilistä katsoessani hämmästynyt sitä. Pikemminkin niin, että nyt olen kokonainen.




Miltä se tuntuu kun ei voi saada lapsia?
Vähän hankalaa sanoa, miltä sokeasta tuntuu kun ei näe? Miltä tuntuu silloin kun et voi olla osa sukupolvien jatkumoa? Et vaikka haluaisit.

Miltä tuntuu silloin kun ihmiset laskevat kalenterista kuinka pitkä väli olisi mukava ikäero lapsille?
Miten helppoa sen kuuluisi olla, miten luonnollista. Ei lapsenteon pitäisi tarkoittaa sitä että pedin ympärillä hääriin lääkäreitä jos jonkinlaisia, piikkejä, hormoneja jotka sekoittavat pään ja kropan, suunnatonta iloa hoidon onnistumisesta ja suunnatonta epätoivoa kun sekään pieni itu ei jaksa kasvaa. Ei sen sitä kuuluisi olla.

Miltä tuntuu silloin, kun joku valittaa siitä kun ei millään jaksaisi kuunnella kun lapset riitelevät kun itse olisit valmis antamaan kaiken maallisen omaisuuden ja puolet sielustasi vain jos saisit kuunnella niiden lapsien riitelyä. Omien lapsien. 

Aika auttaa. Tieto siitä että alkaa kohta olla niin vanha että ihmeet tapahtuvat jossain toisaalla. Vuosi vuodelta niiden mahdollisuus alkaa pienentyä. Se on helpottavaa -ei tarvitse enää odottaa ihmettä.

Multa saa kysyä onko mulla lapsia. Multa saa myös kysyä miksei niitä ole- kerron kyllä ja ihan suoraan. Mulla on sairaus joka estää lapsien saamisen.

Vähemmän aiheesta enää tulee puhuttua kotonakaan, se alkaa olla jo tavallaan taakse jäänyttä aikaa. Nyt taas tänään mun on pitänyt vähän itkeä. 

Onneksi pääsee seuraavaksi jyrsimään kasvimaata.
 Se on mun elämää. Mä voin mennä mihin vaan koska vaan. Kukaan ei roiku mussa kiinni eikä huuda äitiä niin että tärykalvot meinaa haljeta. Toisina hetkinä se on haikeaa, toisina lähes helpottavaa. Nykyisin onneksi niitä jälkimmäisiä päiviä on huomattavasti enemmän.

Nyt pystyn jo sydämestäni toivottamaan hyvää äitienpäivää ilman suunnatonta katkeruutta. Iloitkaa joka ikinen päivä omista lapsistanne älkääkö koskaan unohtako millaisia lahjoja he ovat. Siis iloa huomiseen.