Jos olisit tänään lähtenyt kanssani koiria ulkoiluttamaan, olisit nähnyt ihmeen.
Minkä ihmeen ehkä kysyt.
Olisit voinut istua vieressäni pellon laidalla siinä pienessä melkein kuivassa kohdassa ja silmät kun olisit laittanut kiinni niin olisit voinut kuvitella tuulessa jo kesän ensihipaisun.
Hyvin kevyen, kuin ohuen höyhenen sipaisu poskipäällä, mutta olisit sen tuntenut kuitenkin.
Olisit nähnyt kuinka kevään ensimmäiset töyhtöhyypät tekevät syöksyjään. Ne kujeilivat ilmassa, iloitsivat siitä että talvi on päättymässä.
Olisit kuullut kuinka lumi sulaa, kuinka se virtaa pienen pienissä puroissa liittyen yhä valtavammaksi virraksi. Sulamisen voiman voi kuulla, nähdä, tuntea ja aistia jokaisella solulla.
Olisit haistanut sen miltä sulava maa tuoksuu. Voimakkaalta, kirpeältä.
Elämältä.
Olisit nähnyt kuinka lumen alta paljastuu täydellistä vihreää. Epätodellisen kaunista. Sitä mitä joku kutsuu rikkaruohoksi. Siellä se on ollut valmiina odottamassa tätä hetkeä. Valmiina ja täydellisenä. Kasvun ihme alkaa ihan hetkellä millä hyvänsä, ja niillä ei ole silloin aikaa odottaa.
Olisit nähnyt miten ilma on sakeana timanteista. Miten ne kieppuivat koirien jaloista, nousivat ylös alas kuin pienet keijukaiset. Sanovat niitä vesipisaroiksi, mutta ne ovat arjen timantteja.
Olisit nähnyt miten taas uusi kevät on täällä. Se on aina ihme.