maanantai 8. elokuuta 2016

Ahdistusta

Mulla on nyt kova tarve kirjoittaa tämä aihe pois päästäni, joten annan sen nyt tulla. Kirjoitin muutama postaus sitten viitaten suhdetta isääni, ja koska itse inhoan mysteeri-päivityksiä ja muita "kerron teille vähän mutta en sitten paljastakkaan mitään" niin laitan nyt kertakaikkisesti itseni likoon.
Aihe on mulle todella vaikea, käsittelee itselleni erittäin epämiellyttäviä asioita ja sellaista aikaa josta todellakaan en haluaisi sanoa että "päivääkään en vaihtaisi pois". Voisin vaihtaa kevyesti jopa vuosia pois. En ole kertonut näistä kovin syvällisesti monellekkaan ihmiselle.

Jos isä ei olisi kuollut en voisi aiheesta kirjoittaa, mutta koska on, niin mun on tavallaan turvallista kertoa asiat omalta kannaltani.

Ymmärtääkseni isääni ja hänen toimintaansa on kerrottava että mun isä on ollut kaunistelematta lähes fundamentalistinen omassa uskonnossaan. Vanhempani ovat ennen syntymääni kuuluneet "uskonlahkoon" jossa voimakkaasti korostettiin ihmisten käännyttämistä. Millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä montako sielua sai pelastettua. Jos ei itse tehnyt tarpeeksi, menetti myös itse oman taivaspaikkansa noin karrikoidusti.
Itse en ihan hirvesti edes heidän tästä ajasta tiedä, en ole edes halunnut tietää. Veljeni on vähän enemmän perehtynyt aiheeseen ja hän on jotain kertonut siitä.

Mun lapsuus on siis ollut tietyllä tavalla aika erikoinen. Vanhimpana lapsena mun kasvattamiseen on eniten panostettu niinkuin monesti perheissä tehdään. Loppujen kohdalla sitten vähän kyllästytään ja lapset kasvavat siinä sivussa. 

En tässä kauheasti kirjoita lapsuudestani vaan enemmänkin siitä ahdistuksesta jonka tämä kaikki jätti jälkeensä ja miten siitä olen (lähes) selvinnyt.

Olen ollut ahdistunut lapsesta asti. Sitä ei vaan silloin ymmärtänyt. Ja toisaalta miten olisin voinut edes nimetä sitä, kun en oikein itsekkään ymmärtänyt mikä mulla oli. Koin voimakkaita pelkotiloja, ja niiden sitten jälkiseuraamuksena taas sitä ahdistusta.

Aikuisena opin luovimaan ahdistuksen kanssa, välillä se oli voimakkaampaa ja välillä lievempää, en kuitenkaan koskaan puhunut siitä kenellekkään. Erikoista ehkä, että ensimmäinen aviomieheni ei tiedä tästä asiasta mitään!

Eromme jälkeen koko maailmankuvani romahti. Ero itsessään oli hyvä ratkaisu, tavallaan tajusin sen heti. Ero kuitenkin merkitsi sitä, että kaikki se mitä olin tehnyt miellyttääkseni isää oli taas alkutekijöissään. Olin halunnut (tai ehkä jopa pakottanut) ex-mieheni naimisiin vain täyttääkseni isäni toiveen. Kuinka sairas ihminen voi miellyttämisenhalusta olla?!

Mikan tavatessani olin siis aivan raunioina henkisesti. En ollut käsitellyt eroa ollenkaan, olin vain selvinnyt.
Olimme olleet kuukauden yhdessä kun mulle tuli ensimmäinen paniikkikohtaus. Niitä tuli töissä ja kotona, ahdistus oli aivan valtavaa.

Miltä ahdistus tuntuu? Sitä on sanallisesti aika hankalaa selittää mutta se on mulla tunnetta että joku painaa keuhkoja kasaan, hengittäminen on tavallaan vaikeaa ja ilmaa pitää kokoajan haukkoa. Siihen liittyy tunne että kurkkua kuristaa, mutta pahinta on se pään sisäinen kaaos.

Mulla saattoi päässä pyöriä päiviä yksi ja sama lause, joku omituinen kohtaus vaikka ahdistamana pitämästäni elokuvasta tai muuten vaan joku yksittäinen asia.
Aistit on tavallaan ihan yliherkkinä, pelkää ihan tavallisia ääniäkin, kerran en tuntenut Mikaa kun se tuli kotiin ennenkuin se alkoi puhua. Lapsena pelkäsin mm. meidän olohuonetta.

Tähän liittyi painajaiset, usein ahdistuskohtaus sai alkunsa juuri näistä painajaisista. Kutsuin niitä saarnaajauniksi. Unessa mulle joku saarnasi jumalan sanaa hyvin kiivaasti, yleensä olin jossain nurkassa käpertyneenä enkä päässyt mihinkään pakoon. Heräsin hikisenä, paniikissa ja sitä oloa sitten kesti välillä useamman päivänkin.

Lapsena ja vähän vanhempanikin koitin joskus epätoivoisesti miettiä kuinka saisin itseni kääntymään uskoon. Siihen myös yleensä liittyi se ahdistava tunne, että muhun voidaan vaikuttaa yli mun oman tahdon. Tätä asiaa on todella vaikeaa selittää, mutta se tuntuu todella hirveältä.

Sain lähetteen mielenterveystoimistoon jossa hoitajan kanssa kävin juttelemassa. Siellä lähinnä puhuin erosta, lapsettomuudesta ja hiukan pintapuolisesti isästä mutta siinä vaiheessa en edes tunnistanut sitä asiaa.
Koin että puhumisesta oli apua, mutta koska mua ei todettu masentuneeksi niin oikein näitä käyntejäkään ei sitten jatkettu. Hoitaja kyllä kertoi, että heillä on alkamassa jonkinlainen itsetuntoryhmä jota suositteli mulle. Se tuntui silloin pelastavalta oljenkorrelta, jäin siis odottamaan ryhmän alkua ja yhteydenottoja. Odotan niitä edelleen...

Kohtauksia tuli "sarjana", ne kestivät päivästä kahteen, joskus pidempään. Mulla oli joskus niin paha olo että Mika joutui tuudittamaan mua sylissä koska mikään ei auttanut. Siinä vaiheessa jotenkin sellainen sydämenlyöntien kuuleminen rauhoitti. Voitte kuvitella miltä se tuntui, pelkäsin aivan tosissani että Mika jättää mut ja toisaalta että sekoan kokonaan.  Jos ensimmäinen olisi tapahtunut en todellakaan olisi tässä nyt.

Vaikka tämä on ollut äärimmäisen raastavaa, ja painajaismaista, niin toisaalta voiko enempää luottaa ihmiseen joka kaiken tälläisen jälkeen on pysynyt rinnalla?! Ja koska oli pakko puhua, niin sitten puhuttiin. Jossain vaiheessa Mika sai musta kaivettua esiin sen, että musta kokoajan tuntuu etten kelpaa. En kelpaa vanhemmilleni, (en kelvannut ex-miehelleni, enkä varmaan kohta enää kelpaa sullekkaan...byääääää....) ole koskaan kelvannut.

Muistan edelleen hyvin kirkkaasti sen hetken kun Mika sanoi, että miksi mä en soita mun äidille ja kysy asiaa. Koitin vastustella, mutta se vaan lempeästi pakotti mut soittamaan. Sain vain sanottua, että "Ootteko te koskaan rakastanut mua vaikka mä en ole uskossa". Äiti kuulosti hyvin järkyttyneeltä, ja itkien sanoi että "Voi Maria, sellastako sä olet luullut". Itkin niin etten pystynyt enää puhumaan joten lopetin puhelun. En enää muista soitinko uudelleen ja sanoin että toivoisin että äiti sanoisi isälle ettei enää puhuisi mulle mitään uskoon liittyvää koska se ahdistaa mua todella paljon vai laitoinko vaan viestiä. Isälle en uskaltanut sanoa mitään.

Tämän jälkeen jossainvaiheessa otin yhteyttä Uskontojen uhrien-tukeen. Vaihdoin sinne muutamia sähköposteja, mutta en pystynyt menemään mihinkään ryhmätapaamiseen. Kokoajan oli se tunne, että en jaksa enää yhtään kantaa kenenkään muun kokemuksia, hyvä kun omianikaan.

Noin 1,5v. meidän seurustelun alkamisesta oli isän 60v. juhlat. Isä tottakai halusi pitää seurat.Sanoin etukäteen äidille, että mä voin tulla auttamaan juhlien laittamisessa mutta niihin juhliin en jää.

Isälle tietenkin oli kova pettymys etten jäänyt juhliin, vaikka tässä vaiheessa isä ehkä hiukan alkoi edes auttavasti ymmärtää että mulle tulee paha olo siitä että mua koitetaan väkisin käännyttää. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pystyin jotenkin nousemaan isän tahtoa vastaan, vaikka vielä kotimatkalla mietin että pitäisikö vaan mennä takaisin ja altistaa itsensä sille kaikelle mitä ei halua.

Tästä ei sitten enää mennytkään montaa kuukautta kun isä sairastui vakavasti. Isä oli sairaalassa 10km päässä meistä, mutta en pystynyt käymään sairaalassa kuin kerran. Silloinkin isä selitti hyvin tuohtuneena jostain tuttavastaan jonka tytär on kääntynyt jehovaksi "kiusaksi vanhalle äidilleen". Nämä aina satutti mua todella paljon, koska en aivan tiennyt onko ne tarkoitettu ohjeeksi mulle itselleni, yleistä jutustelua vai mitä. En kuitenkaan pystynyt pyytämään isää olemaan hiljaa, lopettamaan "saarnaamista" tai puhumaan jostain muusta. Pelkäsin sairaaloisesti että isä voi ajaa mut nurkkaan kuten niissä unissa, tilaan jossa en enää hallitse itseäni ja jossa mulle saa tehdä mitä vaan vaikka en halua.

Kuitenkin tilanne oli hyvin ristiriitainen koska mulla oli tavallaan myös toinen isä, jonka kanssa käytiin kalassa, nautittiin luonnosta jne. Isä soitteli ja kyseli miten meidän koirat voi, kuinka Mikan metsästysreissuilla on mennyt, joka kantoi siilejä omille ruokintapaikoilleen ja joka nautti hölmöistä puujalkavitseistä ja ihmisten auttamisesta. Isä joka lähti 15min varoajalla korjaamaan mun autoa 100km päähän, isä jonka kuitenkin koin rakastavan mua.

Se isä oli tavallaan ihan eri näköinenkin kuin se isä jota pelkäsin. Tällä "hyvällä" isällä oli erilainen äänikin, vaikka kyseessä oli yksi ja sama ihminen. Aikuisena näin tottakai enemmän tätä hyvää isää, mutta se toinen siellä takana oli niin vahvasti iskostunut mun päähän etten saanut sitä "hyvää" nousemaan mielessäni ykköseksi.

Isä kuoli vajaan vuoden sairastamisen jälkeen. Olin tottakai hyvin järkyttynyt, kukapa ei olisi.

Isän kuoleman jälkeen mulla tuli ensin kauhea voitonriemu. Vähän sellainen "ha haa, eipä auttanut rukoukset ei". Olin niin täynnä vihaa isää kohtaan etten pystynyt edes suremaan. Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se, että isänisä tappoi itsensä neljä päivää ennen isän kuolemaa, ja sitten vielä oli meidän häät!

Pelkäsin isän hautajaisia ihan hysteerisesti, niistä en voisi olla pois kuten 60v. juhlista. Koitin vaatia äidiltä että hautajaiset pidettäisiin hiljaisina, mutta niin ei nyt voitu tehdä vaan koska tyttärellä oli hiukan traumoja.
Päätin, etten kuuntele niitä ylistyspuheita isäni erinomaisuudesta uskovaisena vaan ramppasin ulkona, seurakuntatalon alakerrassa ja vessassa vuoronperään kun isän "lahkotoverit" kävivät pitämässä puheita. En tiedä mitä ihmiset mahtoivat ajatella, ihan sama. Äiti oli hautajaisten jälkeen kovasti pahoillaan että olin joutunut kestämään ne, mutta mitäs sille nyt oikein voi.

Häiden jälkeen olin ihan takki tyhjänä. Siinä vaiheessa alkoi olla sellainen olo, että mä en enää ihan oikeasti kestä tätä ahdistusta.
Olinhan myös ollut varma, että kun menemme naimisiin Mika viimeistään tajuaa millaisen epäonnistuneen ihmisen kanssa se on ja jättää mut kuten ensimmäiselläkin kerralla kävi. Se koitti vakuutella aina vaan uudelleen että haluaa juuri mut vaimokseen ja rakastaa mua enemmän kuin mitään muuta. Ihanan helppoa elämää...

Mikan lisäksi oikeastaan Mikan Mumma oli ihminen jolle pystyin jotenkin kertomaan pahasta olostani. Muuten se oli hyvin vaikeaa, koska tuntui ettei sitä kukaan pysty ymmärtämään.
Näiden kahden lisäksi menin sitten töissä juttelemaan pomoni kanssa. Sanoin hänellekkin että mulla on sellainen tunne että mun on pakko saada jotain apua, ja pomo käski soittaa työterveyteen. Sieltä mut ohjattiin psykologille.

Kävin psykologilla 6 kertaa, ensimmäisellä kerralla tuntui että vihdoin joku kysyi että mitä itse esimerkiksi ajattelen jumalasta. Koitin selittää psykologille useampaan otteeseen että "Isä sanoi..." mutta hän vaan aina pyysi mua uudelleen kertomaan mitä mä itse ajattelen. Itkin melkein kokoajan, roskis oli ihan täynnä niistettyä paperia.

Ensimmäistä kertaa mulle tuli tunne että mulla saa itsellänikin olla ajatuksia, ja että ne isän ajatukset ei ole mikään ehdoton totuus. Psykologi myös luki mulle että mitä esimerkiksi uskonnonvapaus tarkoittaa.

Hän myös kertoi, että hengellinen väkivalta on voimakasta henkistä väkivaltaa ja sitä muhun on juuri käytetty. Hän käytti myös nimitystä aivopesu. Tämä kaikki oli todella tärkeää, tosin kuudennen kerran jälkeen psykologi sanoi, ettei oikein pysty mua pidemmälle auttamaan vaan mun kannattaisi koittaa puhua esimerkiksi jonkun papin kanssa.
Tämä taas tuntui todella vaikealta ajatukselta, koitin äidiltäkin kysyä että mitä mieltä se tästä olisi. Tietysti omien lähtökohtiensa perusteella hänkin epäili voisiko se olla mulle hyvästä, tai ainakin käski etsiä "hyvin liberaalin papin".

Psykologilla käyntien jälkeen jotenkin mulla alkoi se paraneminen edistymään. Aluksi oli hyvin ahdistavaa että tavallaan tämäkin oljenkorsi oli nyt käytetty, mutta laskin vielä että jos tuntuu että mun on pakko saada apua niin "pappikortti" on vielä käyttämättä. Muutaman kerran etsin jo Mikan rippipapin puhelinnumeron koska Mika uskoi että hän voisi olla oikea henkilö mutta se sitten jäi aina käyttämättä oman pelkoni takia.

Psykologi oli myös selittänyt kuinka tärkeää olisi että pystyisin äitini kanssa puhumaan asiasta. Aluksi koitin suojella äitiä, mutta kun vauhtiin pääsin niin voi pojat tätä asiaa on sitten jauhettu kyllästymiseen saakka äidin kanssa. Jossain vaiheessa pyysin ettei aiheesta enää puhuttaisi koska en vaan enää jaksanut. Tuntuu, että asia on nykyisin enemmän menneisyyttä ja toisaalta isän ylenmääräinen syyttely ei johda mihinkään. Olen ikäänkuin ymmärtänyt myös isän olleen uhri, sairaalloisen uskonnon uhri.

Muutama vuosi sitten jouduin tilanteeseen joka ennen olisi laukaissut ahdistuksen satavarmasti. Töissä mua ja työkaveria tuli joku "kiihkouskovainen" käännyttämään. Hän hurmoksessa saarnasi, ja ihme kyllä sanoin sanottua, että emme ole kohderyhmää ja en halua yhtään lippusta, lappusta enkä kirjaa. Enkä kuulla mitään.
Tärisin, pulssi hakkasi varmaan kahtasataa ja olin hiestä märkä mutta olin saanut noustua tälläisessä tilanteessa.
Tämän jälkeen aika pian näin unta joka alkoi kuin saarnaajauni, mutta yht´äkkiä nousin sieltä maasta, huusin että puhukaa niille joita kiinnostaa ja lähdin unessa kirkon ovesta ulos. Herätessäni mut valtasi käsittämätön rauhan tunne, mä olin voittanut mun unien demonit.

Ahdistusta tulee vielä sillointällöin, saan sen kyllä houkuteltua esiin. Esimerkiksi kerroin viimetalvena joitain lapsuuskokemuksiani ystävälleni ja alkoi hyvinkin nopeasti kurkkua kuristaa. Nykyisin se menee kyllä kohtuullisessa ajassa ohi, ja olen oppinut nopeasti sanomaan jos se alkaa ja samalla koitan kuulostella itseäni mitä alitajunnalla on sanottavaa.

Uskon että mun piikkikauhu on tavallaan "sukua" tälle ahdistukselle, siihen liittyy samanlainen tunne että mun on pakko suostua sellaiseen mitä en halua. Sekin olisi asia joka olisi varmasti hoidettavissa, jos oikein tosissaan ottaisi asiaksi.

Jotenkin musta nykyisellään tuntuu, että koska mä olen kestänyt niin paljon paskaa oman pääni sisältä mulla on oikeus tähän onnellisuuteen. Me ei olla Mikan kanssa päästy mitenkään helpolla meidän yhteisessä elämässä, ja siksi sitäkin jotenkin arvostaa vielä enemmän.

Olen valtavan onnellinen siitä että mulla on äiti joka on jaksanut olla mun tukena tässä prosessissa. Ei ole helppoa kun ymmärtää että omat teot ovat aiheuttaneet lapselle niin suuria traumoja. Multa on pyydetty niin paljon anteeksi ettei enää tarvitse. Kiitos Äiti. <3

Psykologi sanoi silloin, että siihen nähden kuinka voimakkaasti muhun on vaikutettu että "sä olet harvinaisen järjissäsi". Mä en ole koskaan edes suunnitellut itseni vahingoittamista, en ole ajautunut väkivaltaisiin suhteisiin, tai alkanut esimerkiksi myymään itseäni joka kuulemma on tavallaan yksi ikäänkuin itseinhon ja arvottomuudentunteen "huipentuma".

Mut on ehkä pelastanut se että mulla on aina ollut aika positiivinen elämänasenne. Mä olen kaikkien huonoimpienkin päivien aikana ajatellut että "huomenna kaikki on paremmin". Sen lisäksi mulla on aina ollut niin paljon tekemistä ettei ole ehtinyt ylenmäärin vaipua masennukseen enkä kai ole kauhean masennusherkkä ihminen. Lisäksi vielä olen ammatillisesti kokenut että olen löytänyt oman paikkani.
Tuskin koskaan voin kiittää Mikaa tarpeeksi siitä että se on jaksanut nämä mustat ajat, onneksi se jaksoi silloin uskoa että parempaan päin ollaan menossa. Meidän yhdessä kokema lapsettomuus ja siihen liittyvä paha olo on kuitenkin kevyttä kauraa tähän verrattuna, vaikka ei sekään helppoa ole ollut.

Mua suorastaan raivostuttaa ihmiset jotka valittaa ja narisee joka asiasta. Tekisi mieli sanoa joskus että jos teillä olisi ollut oikeasti vaikeaa te olisitte ihan hiljaa. Ja sitten samaan hengenvetoon tietää, ettei tässä itsekkään mitään pyhimyksiä olla. Sitä vaan unohtaa kuinka helppoa on olla kun kaikki on hyvin.















18 kommenttia:

  1. Hei
    Olen lukenut blogasi pitkään ja jakanut niin paljon fiiliksiä.Puutarhaosaaminen itsellä hukassa kuitenkin... vaikka sitä sinulla ihaillut. Mutta vielä enemmän otettasi elämään. Itse olen käynyt läpi en samoja, mutta samantyyppisiä (ei ehkä yhtä rankkoja), uskonnolllisesti painavia lapusuden / nuoruuden kokemuksia. Olen jo varsin iäkäs - vaan vielä riitää mietittävää... Hienoa, että pystyt käsittelemään asiaa. Lämmin halaus ja voimia! airi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon sinulle. Mietin pitkään tämän aiheen kirjoittamista, myös sitä mikä on liian henkilökohtaista ja mikä ei.
      Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että minulle itselleni suurin vastustaja on se oma mieli. Niinpä haluan kirjoittaa ulos ne ajatukset "joita se vaatii".

      Mukavaa jos löydät luettavaa, vaikka tämä kai periaatteessa on "kotieläinblogi" niin tuleehan sitä kirjoitettua ihan kaikesta. Aiheesta ja sen vierestä.

      Poista
  2. Hienoa että uskalsit jakaa tämän asian täällä. Todella kauheilta tuntuu sun kokemukset, onneksi olet saanu apua ja onneksi sulla on tuo ihana Mika!! Tästä sun tarinasta voi olla suuri apu jollekin, joka on kokenut vastaavia asioita (niitä uskontojen uhreja ihan taatusti piisaa!!), joten senkin vuoksi hienoa että kerroit tarinasi. Ihanaa että olet selviytynyt, ymmärrän hyvin että muiden narinat tuntuu pieniltä ja turhilta kaiken sun kokeman rinnalla - vaikka toisaalta vaikeeta on mennä vertailemaan kellä on suurimmat surut. Erittäin sekava tää mun kommentti, sorry... Mutta hienoa joka tapauksessa että olet nyt siinä missä olet. Olet ehdottomasti onnellisuutesi ansainnut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle ehkä vaikeinta on se että tavallaan tunnustan nämä kaikki asiat itselleni. Olen niin kauan niitä hävennyt, pelännyt ja tavallaan myös se epäterve kunnioitus isää kohtaan on tehnyt sen että niin paljon asioita on jäänyt käsittelemättä.

      Veljeni on ehdottanut mulle kirjan kirjoittamista, mutta epäilen etten ainakaan tässä vaiheessa siihen pysty. Pelkästään tämän tekstin työstäminen päässä on ollut aika raskasta.

      Äiti on mulle sanonut, että Mikan rakkaus on mut parantanut. Se, kun saa elää terveen itsetunnon omaavan ihmisen kanssa. Sellaisen, joka myös osaa ja haluaa näyttää sitä rakkautta.

      Näin jälkeenpäin tuntuu käsittämättömältä että kuinka vaikeaa mulla oikeesti on ollut, ei sitä siinä kokoajan ajattele. Mullakin ne asiat on ollut niin syvällä alitajunnassa että ei sellaisia ole ihan helppoa edes alkaa käsitellä, ensin ne pitää edes tiedostaa ennen kuin niitä voi alkaa jotenkin purkamaan.

      Eri ihmisillä on erilaisia henkisiä voimavaroja, toisilla pieni vastoinkäyminen kaataa ja toiset porskuttaa ihan käsittämättömien tapahtumien keskellä "kuin ei mitään".

      Nykyisillään olen kiitollinen siitä kokemuksesta että selviän kyllä. Tiedän sen että selviän aika pahoistakin paikoista, silloin ei tarvitse niin kauheasti pelätä huomista. En kauheasti pidä sanonnasta "kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa", mutta mun kohdalla se on ollut totta.

      Kiitos että kommentoit, tää aihe on mulle sellainen että arvostan näitä kommentteja vielä enemmän kuin yleensä.

      Poista
  3. Rohkea kirjoitus. Itse näin uskovaisena, tuntuu tosi pahalta, että sua on kohdeltu noin ja toivon, että olet kohdannut erilaisiakin uskovia ihmisiä <3 Kuitenkin ihan superhienoa, että olet pystynyt puhumaan noista äitisi kanssa, (hirmu rohkeaa sulta, että soitit silloin) kaikki ei siihen pysty tai välttämättä toinen osapuoli ei pysty. Ihanaa että sulla on myös Mika, ollut tukena vaikeina hetkinä ja uskollinen puoliso. Se on suurta se! En tiedä mitä kirjoittaisin, tuntu sydämessä asti tämä sun kirjotus. Kiitos, että kirjoitit tämän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En koe itseäni rohkeana että tämän kirjoitin, näen nämä henkilökohtaisemmat tekstit ennenkaikkea "terapiaistuntoina".

      Mä en sattuneesta syystä ihan kauheasti kysele ihmisten vakaumusta enkä tavallaan määrittele ihmisiä uskovaisiin ja ei-uskovaisiin. Harva on ihan täysin pakana tai ateisti. En minäkään. Mulle merkkaa ihmisten teot ja sisin paljon enemmän kuin se minkä uskontokunnan edustajia he ovat.

      En mäkään oikein tiedä mitä kommentoisin, mutta kiitos siitä että kirjoitit.

      Poista
  4. Samaa mieltä Reetan kanssa, voi ku tuntuu niin pahalta, mitä olet joutunut kärsimään :( Hengellinen väkivalta on vaan niin kamalaa ja Jumalakin vihaa sitä, sillä hän on antanut meille vapaan tahdon <3 Haluasin lähettää täältä pitkä etärutistuksen, jos se ei ole liian tungettelevaa *hali* Upeasti olet kuitenkin päässyt eteenpäin ja ihana Mika, juuri noin kuuluu olla Mies :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkään halauksista. :)

      Mika on ihminen jolla on suunnattoman suuri sydän. Jos sellaisen miehen saa saa siitä olla valtavan kiitollinen. Ja me ollaan kuitenkin tavattu toisemme koirien merkeissä. Vähät sitä silloin tiesi miten paljon enemmän merkitystä kaikella muulla kuitenkin on.

      Poista
  5. On todella surullista, että olet joutunut kokemaan tuollaista ahdistavaa hengellisyyttä. Saattaa olla, että isäsi ei ole koskaan ymmärtänyt käytöksessään olevan mitään sinua satuttavaa, vaan hän on halunnut osoittaa rakkauttaan sen kautta, halunnut sinulle sitä hyvää, jonka hän itse on kokenut. Valitettavasti hän ei ole osannut tehdä sitä ahdistamatta. Uskossa kun on kuitenkin kysymys ilosta ja rauhasta, varauksettomasta rakkaudesta ja hyväksynnästä. Toivoisin todella, että joskus pääsisit kokemaan sitä. On hienoa, että olet päässyt käsittelemään tuota negatiivista asiaa. Onneksi sinulla on noin hieno mies, joka on ollut apunasi ja tukenasi. Toivon koko sydämestäni sinulle pääsyä eteenpäin ehjempänä ja vahvempana ihmisenä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se on juuri ollut, isä on kuvitellut toimivansa nimenomaan oikein. En jaksa uskoa että isä tahallaan olisi minua vahingoittanut, se käytös on vaan ollut niin syvällä hänessä ettei sitä ole edes ymmärtänyt.

      Mika onkin vähän keskivertoa parempi. <3

      Kiitos, toivon sitä itsekkin.

      Poista
  6. Läheltä liippaa sun kirjoitus monessakin asiassa, rohkeaa kirjoittaa tästä ja kirjoitat tosi hyvin, pystyi aistimaan sen ahdistuksen ja kokemukset.
    Onneksi asiat on kääntyneet parempaan suuntaan. Itselläkin on aika vaikeita kokemuksia takana, ja koen kiitollisuutta siitä että niiden myötä osaa arvostaa niitä hyviä asioita, eikä tee mieli ihan jokaisesta pikkuasiasta valittaa. Voimia, hyvää mieltä ja iloa elämääsi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En olisi pystynyt kirjoittamaan tätä tekstiä ennenkuin nyt kun tavallaan asiat alkavat olla jo aikapitkälle läpikäytyjä. Niin iso möykky se on ollut. Oikeastaan nyt sen vasta kunnolla tajuaa kuinka vaikeaa mulle se kaikki on ollut. Mutta kuten sanottua, kuitenkin pidän pääasiassa myös lapsuuttani hyvänä aikana elämässäni. Ilman näitä kokemuksia en olisi minä.

      Kiitos, samoin sinulle.

      Poista
  7. Halaus ja arvostusta,niin monelta tasolla, mun idoleille, fani täältä etelässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Huikeaa että mulla (tai meillä) on joku fani. Pitäisköhän perustaa fun club? Olis mahtavaa vaikka pitää jotkut bileet!

      Meillä vois olla kolmistaan oikein mukavaakin.
      Ainiin, aihe oli vakava. :P

      Poista
    2. FC MM? Sieniä, onkimista ja saunomista ryhmässä?
      Mut asiaan, se että osaa elää, arvostaa ja rakastaa, on kovin vaikeaa ja te ootte kauheen hyviä siinä. Kun ei mikään muu oikeastaan ole tärkeää.

      Poista
    3. Sienet ja onkiminen on aina hyvä idea. En tiedä osataanko, mutta ainakin kovasti yritetään. Samoin itsekkin ajattelen, mikään muu ei ole oikeasti tärkeää.

      Poista
  8. Kamalaa, miten uskonto aiheuttaa niin paljon pahaa. Tai siis ihmiset, jotka omaa uskoaan toteuttaessaan unohtavat armon, lähimmäisen rakkauden ja pari muutakin tärkeää juttua... tietentahtoen tai tiedostamattaan.

    Hatun nosto sulle, en osaa muutakaan sanoa.
    Sä kirjotat monista vaikeistakin asioista tavalla, joka avaa juttuja vaikka ei olis mitään kokemusta jutuista. Ja mun mielestä on mahtavaa huomata miten positiivinen oot kaikesta huolimatta, ei katkeruutta.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen joskus ollut näistä(kin) asioista tosi katkera. Tai jotain muuta negatiivista tunnetta jota en osaa täysin nimetä. Sitä on kai vaan alkanut oppia ensinnäkin antamaan anteeksi, ja myös unohtamaan.

      Kaikkea ei voi kantaa sisällään jos niistä haluaa päästä eroon, siksi näitä kirjoittelen.
      Jo pelkästään se että olen pystynyt myöntämään itselleni että olen kokenut valtavan suurta häpeää isän takia on auttanut.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)