Valkoisen syysleimun tuoksussa

Tykkään syksystä. Tykkään kaikista vuodenajoista, mutta yleensä aina tykkään eniten siitä mikä juuri sillähetkellä on. Varsinkin nyt kun on ollut aivan upeita aurinkoisia päiviä niin tuntuu että onko mitään parempaa kuin syksy!

Ihania auringonnousuja jotka värittää taivaan sellaisella puna-oranssin väriloistolla ettei sellaista kukaan ihminen voisi maalata vaikka saisikin käsiinsä sen taivaanrannan maalarin telan. Siinä kun aamulla ajaa 30 km melkein pidättäen hengitystä ihastuksesta niin onhan se jotenkin epätavallisen hienoa.
Tavallaan se on upeaa kun se hetki on niin lyhyt. Koko uskomaton näytelmä alkusarastuksesta loppuhuipennukseen aplodeineen on ohi puolessa tunnissa.

Yhtenä aamuna olin lähes närkästynyt ettei eräällä sillalla ollut rivissä valokuvaajien armeijaa kun maisema oli melkein liiankin täydellinen. Ehkä kaikki muutkin olivat matkalla töihin, ja ne jotka eivät olleet niin niitä ei huvittanut.

Syksyssä on ihanaa kun puut ja pensaat puhkeavat ruskaan, se on kuin viimeinen ilotulitus ennen kuin kaikki sammuu talveen. Tosin meillä ei kyllä pihlajissa ole ruskasta tietoakaan, tällähetkellä näyttää eniten siltä että lehdet tippuu ruskeina pois. Ehkä on ollut liian lämmin. En valita.

Olen keittänyt hirveitä määriä kurpitsa-aprikoosihilloa ja omenahilloja. En edes tiedä kuka ne kaikki syö, minä varmaan. Mutta niitä on kivaa tehdä! Jos omenoita on, niin niitä pitää kerätä. Vaikka ei edes tarvisi. Jotenkin mukavaa kun kulhollinen omenoita mätänee keittiön pöydällä kun ei vaan viitsi tehdä niille mitään. Saahan ne toki sitten heittää kompostiin.

Ajattelin kyllä tehdä vielä omena-raparperimehua. Se on hyvää. Siirsin kesällä raparperejä ja leikkasin ne alas. Nyt olisi uusi hyvä sato, ei muuta kuin mehumaija porisemaan. Enää ei tarvisi kuin aloittaa.
Sama operaatio olisi purjojen kanssa. Teoriassa hyvinkin helppoa, ei muuta kuin hakea ne kotiin, pilkkoa ja laittaa pakkaseen. Kuulostaa niin helpolta etten edes ymmärrä miksen tee sitä vaan suunnittelen päivästä toiseen.

Olkikukat on parivuotta olleet yksiä mun suosikkikukkia. Niissä ei ole mitään sitä millaiset kasvit mua yleensä puhuttelee. Enkä oikein edes tiedä miksi tykkään niistä. Ehkä kun ne on niin...epäoikean näköisiä ja niistä kuuluu hassu ääni kun niitä koskee sormella. Ne kahisee.

Mika kysyi että miksi mä haluan että pässeille rakennetaan karsina Ottopojan heinälatoon, miksei niitä tuoda kotipihaan kun tuossakin olisi sama lämpötila. Tosiaan, hyvä huomio. Meillä on tuo mökki nyt vaan täynnä puita, eli toisinsanoen mun pitää ensin tyhjätä se että sinne voi mennä lammas tuulensuojaan.

Miten tuntuu että kokoajan olisi ihan ylenmäärin tekemistä?! Melkein toivoo että olisi jo talvi eikä mitään erikoista tekemistä, päivän hailaitit lehden luku ja koirien kanssa lenkkeily. Lopunaikaa saa olla.

Mutta ne syysleimut. Mulla on pihassa yhdestä ja samasta taimesta jaettua valkoista syysleimua siellä täällä. Autotallin päädyssä se aloittaa kukinnan jo heinäkuussa, ja varjopaikoissa ne nyt vasta avaavat ensimmäisiä nuppuja. Ja se kukinta kestää kauan!
Kun Vilman pennut syntyivät 5vkoa sitten oli kukinta ihan yhtä runsas kuin nyt. Jaa mistä muistan, siitä kun se yksi pentu syntyi siinä yhden syysleimupehkon edessä.

Valokuvissa se on vaatimaton valkoinen läntti joka ei mitenkään piirry kauniisti kuvaan koska valkotasapaino on aina ihan väärin asetettu.

Ja se tuoksu. Syysleimu tuoksuu ulkona ihan erilaiselta kuin sisällä lämpimässä. Sisällä se tuoksuu kuin kallis hajuvesi, ulkona tuoksuun sekoittuu kaikki muut syksyn tuoksut -hyvät ja pahat.

Alkutuoksussa on voimakas mausteisen kirpeä vivahde joka leijailee pimenevässä illassa. Siinä tuoksuu haikeus, mutta myös sadonkorjuun kiitollisuus.
Sydäntuoksuun yhdistyy hunaja, kesäaurinko, kaikki ihanat päivät. Kaikki kesän muistot, vaikkei niitä enää muutaman vuoden päästä muista kuin valokuvista.