Hääpäiväyllätys: retki Tampereelle

Päätin jo ennen joulua, että tänä vuonna hommaan jotain erityistä hääpäivälahjaksi Mikalle.
Meillä oli viimeviikolla 8v. hääpäivä.

Siinä sitten kaverinkin kanssa asiaa mietittiin ja keksittiin loistava idea. Viikonloppu Tampereella, ja koska siihen lähtemiseen ylipäänsä pitää olla joku hyvä syy niin sopivasti Apulannalla oli konserttikeikka Tampere-talossa.

Kaveri päätti yllättää miehensä samalla asialla, joten niimpä sitten kaikessa hiljaisuudessa hankittiin liput, varattiin hotelli ja suunniteltiin reissua ja yllätystä ylipäänsä. Oli aika hauskaa kun oli tälläinen yhteinen salaisuus, ja moneen kertaan fiilisteltiin asiaa "talven pimeinä iltoina".

Kaveri päätti antaa liput miehelleen pääsiäisenä, meidän hääpäivä oli vasta tiistaina kun perjantaina piti lähteä joten pikkuisen siinä alkoi loppuakohti kehittyä pienoinen paniikki. Halusin kuitenkin säästää yllätyksen nimenomaan hääpäiväksi. Pelkäsin ihan älyttömästi paljastavani vahingossa jotain kun kuitenkin asiaan liittyen piti kaikenlaista hommata (vaatteet!!!) ja sopia yhtä ja toista.

Mun on ihan pakko kertoa miten kaveri antoi keikkaliput miehelleen koska mielestäni se oli jotain uskomattoman ihanan romanttista. Itse en ihan päässyt samaan...

Hän osti ison suklaamunan, tai suklaapupu se kuulemma oli, ja laittoi liput muovipussissa munan sisälle. Pupun saa kuulemma ihan helposti auki saumakohdasta veitsellä, ja kun pupunpuoliskan reunan kastaa varovasti sulaan suklaaseen  ja painaa yhteen niin se tarttuu takaisin kiinni.
En kyllä muistanut kysyä kuinka sai sen millinohuen tinapaperin ehjänä irti, mutta kai sekin jotenkin onnistui.
Mies oli hiukan vastustellut kun oli "ystävällisen tiukasti" vaatinut tätä syömään (tai oikeammin avaamaan) suklaamunaa vaikka toisen ei ollut yhtään tehnyt mieli, mutta oli sielläkin ilme kirkastunut kun asia oli valjennut.

Mika siis sai tiedon reissuta hiukan tylsästi hääpäivän aamuna kirjekuoressa jonka löysi läppärin välistä. Suunnittelin kyllä että voisin viedä kirjekuoren ravintolaan johon olimme menossa syömään, olishan se ollut hienoa kun sen olisi tuonut tarjoilija, mutta kertakaikkiaan en olisi enää pystynyt pitämään salaisuutta yhtään kauempaa.
Onneksi se ei ollut suunnitellut viikonlopulle mitään, ja onneksi yllätys oli mieluinen!

Ensimmäistä kertaa ikinä päätin viedä koirat hoitoon koirahoitolaan. Päätin että nyt tai ei koskaan. Vaikka se maksaa, ja vaikka epäilin sen olevan Sennille ihan kauhea kokemus niin päätin että nyt en ajattele koiria ensin vaan ensisijaisesti ihmisiä. Välillä tuntuu että vähän liikaakin välillä mennään niiden ehdoilla.

Lopulta kuitenkin koirilla oli mennyt hoitolassa hyvin, jos nyt ei paremmin kuin kotona niin ainakin ihan yhtä hyvin. Sain lisäksi hoidon lopulta melkoisen halvalla ottaen huomioon koiramäärän.

Ihana jättää koirat paikkaan jossa oikeasti niitä hoitamassa on tolkun ihminen. Olen kuullut senverran kauhukokemuksia koirahoitoloista että mihin tahansa en todellakaan koiria jättäisi! Lisäksi Senni ei ollut hoidossa ollut mitenkään paniikissa, se oli syönyt ja oli kiva kun sain pe. iltana kuvan missä Senni oli ulkotarhassa "häntä normaalin näköisenä" eikä mitenkään paniikissa luimistelevana.
Kyllä se omaa oloa helpottaa, ainahan sitä hiukan lapsistaa on kuitenkin huolissaan.

Koirat oli kolmessa häkissä. Paavo yksin, Irja ja Vilma samassa ja Alli ja Senni samassa häkissä.

Koirat oli hoidossa Kuortaneella Kennelpalvelulla *klik* . Suosittelen lämpimästi.

Mentiin Tampereelle perjantaina illalla ja hoidettiin nyt sitten samalla kerralla myös kyläilyt pois alta. Sekin on aina niin hankalaa toteuttaa- niiden koirien takia. Aina on kiire kotiin, eikä oikeasti kukaan täysjärkinen mene mihinkään yökylään 5 koiran kanssa kovin vapaaehtoisesti. 

Tosin ajatuksena on ihanaa että voisi valvoa yömyöhään viiniä juoden ja jutellen, mutta valitettavasti olen edelleen maailman huonoin valvomaan...
Mutta sain kuitenkin väritellä kummipojan kanssa lego-ninjojen kuvia ja muutenkin ehdittiin me silti jutella ja juoda hiukan sitä viiniäkin siinä ohessa.

Aamupäivällä sitten suunnattiin kavereiden kanssa Nokialle Edeniin kuten kunnon turistien kuuluukin.
Kyllä sitä ihminen löytää itsestään sisäisen lapsen kun pääsee liukumäkiin laskemaan ja yrittäessään kammeta itseään kelluvan krokotiilin päälle!

Keikka alkoi jo seitsemältä, joten kylpylässä ei voinut venyä ja vanua koko päivää. Ihan tarpeeksi kuitenkin. Suunnattiin Hesen kautta hotellille joka ihme kyllä löytyi kohtuullisen helposti.
Tietyöt hiukan sekoittaa reittisuunnitelmia, nopeammin kaupungissa kyllä kävelee kun ajelee autolla! Ainakin, kun ei oikein ole edes varma mihin on menossa...

 Kuva: Pasi Harju

Keikka, tai oikeammin konsertti oli todella upea kokemus. Apulantahan on aina Apulanta.
Onhan tuollainen paikka pikkuisen juhlavampi kuin joku kämäinen kuppila tai festarit! Ja akustiikka on aivan eri luokkaa.
Valomiehet kyllä ansaitsevat ihan erityismaininnan. Harvoin keikoilla tulee keskityttyä valoihin, mutta olihan ne mahtavat!

Ja se kaikki muukin. Mulla menee jotenkin vieläkin kylmiäväreitä kun ajattelen niitä viuluja ja sitä kokonaisuutta, en oikein pysty edes kirjoittaaan miltä se tuntui.
Istua ystävieni kanssa siellä yhdessä, asia jota ei olisi vuosi sitten voinut uskoa mahdolliseksi mitenkään.
Paljon on tapahtunut näiden kahden elämässä, ja heille bändi ja biisit ovat olleet vieläkin merkityksellisempiä kuin itselleni. Nenäliinoja olisi saanut olla mukana, senverran silmät kostui. Onneksi vierustoverin laukusta löytyi vähänkäytettyjä. :)

Vaikka keikan jälkeen iltaa olisi ollut kiva jatkaa jossain, niin kyllä senverran väsytti ettei kauheasti tarvinnut kysellä että mennäänkö johonkin kaljalle vai nukkumaan. Hitto miten keski-ikäistä nykyisin!!!

Koska meillä oli koirat hoidossa meillä olikin sunnuntaina poikkeuksellisesti tilanne ettei ollutkaan kiire kotiin. Kyselin aamulla face-kavereilta että mihin Tampereella kannattaisi mennä ( siis ennen seitsemää koska olin taas sitten aamulla hereillä kuin tikanpoika...) ja seuralaiseni eivät aivan lämmenneet Muumimuseolle niin käytiin Näsinneulassa ja siellä alakerrassa olevassa akvaariojutussa. Mikäs sen nimi nyt onkaan, no tiedätte kyllä.
Sää ei ollut erityisen lämmin niin kaikki ulkojutut sai suoraan skipata. Kun saa/joutuu olla ulkona töissä niin ei huvita vapaaehtoisesti kävellä kaupungilla ristiin rastiin jäätävässä viimassa jos ei ole pakko.

Kyllä tässäkin oli ihan riittävästi turistina olemista. Olin illalla ihan käsittämättömän väsynyt, ja oikeastaan vielä seuraavanakin iltana. Kun on niin kauan odottanut jotain ja sitten kun se on ohi niin olo on hiukan kuin krapulassa.
Vähän sellainen samanlainen olo kuin juhlien jälkeen. Ja lapsena joulun jälkeen.
Että tässäkö se nyt oli, ja miksei se voi olla vasta edessäpäin?! 

Tiedän että monille tälläiset reissut on hyvin arkipäiväisiä, eihän siinä tavallaan lopulta ollut juuri mitään erikoista. Mutta meille se oli. Ennenkaikkea se että oltiin poissa kotoa- edes joskus.
Ja ennenkaikkea parasta oli se, että se oli yllätys melkein loppuun saakka.

En meinannut tästä mitään erityisemmin kirjoittaa, mutta koska Mika pyysi että kirjoittaisin jotta voisi sitten jälkeenpäin joskus löytää kirjoituksen blogista ja palata näihin tunnelmiin niin pakkohan se oli.
Kuvia mulla ei valitettavasti ollut paria puhelinkuvaa lukuunottamatta, mutta toivottavasti tunnelmaan pääsi kiinni ilman niitäkin.