Hiiriä ja entistä elämää

Jokaisen pitäisi joskus olla lomalla omassa kodissa!
Paras tapa siihen on kutsua viikonlopuksi kotiin ihmisiä joiden takia ei tarvi pingottaa. Tehdään ruokaa, juodaan viiniä, paimennetaan koiria ja ehkä tehdään jotain extraa mitä ei normaalisti tule tehtyä.
Ai niin, muistinko sanoa, että juodaan viiniä?!

Yks tällänen toiminta on jyrsijänäyttelyissä käyminen. Onkohan siitä jo neljä vuotta vai enemmänkin kun lopetin aktiivisen jyrsijäharrastuksen. Sen lopettaminen oli ihan sairaan paljon vaikeampaa kuin aloittaminen, mietin melkein kaksi vuotta haluanko ylipäänsä vielä kasvattaa noita tuhoeläimiä, käyttää liian paljon aikaa ja rahaa niihin, mutta toisaalta menetänkö elämästäni liian ison osan jos lopetan?!
Sitten oli vaan pakko viheltää peli poikki, ei vaan ihminen repeä kaikkeen ja jos harrastus alkaa tuntua puunjyrsimiseltä enemmän kuin täytekakun syömiseltä, niin silloin kannattaa oikeasti miettiä onko se enää järkevää.

Onneksi myös täälläpäin Suomea on vielä näyttelyitä, ja onneksi noita mun vanhoja rottakavereita on edelleen tuomareina, joten ne sitten tulee meille yöksi, ja me mennään näyttelyihin. Viikonloppuna oltiin Ylivieskassa.

Mulla on näyttelyissä lähes eufroninen olotila. Heti ovella jo näin vanhoja tuttuja, oikeastaan en näe niitä ihmisiä missään muualla vaikka ei edes kaukana asuta- mutta siellä näyttelyissä ne on. Vuodesta toiseen.
Mun tekee mieli huutaa näyttelyissä, että tänne mä kuulun! Mä olen taas innoissani hiirten korvista, puhun rottien trimmaamisesta ihan kuin olisin tehnyt sitä eilen enkä edes muista että siitä on vuosi kun viimeksi olen edes pitänyt rottaa sylissä.
Tunnistan tavarat, mietin olisiko sininen vai punainen kuljetusboksi sittenkin paremman värinen, entä ostaisinko millaisia juomapulloja, ja haluaisko omat jyrsimet jotain ihanaa hauskaa virikettä.

Enää mun ei tarvi kulkea ympyrää siellä myytävien eläinten luona ja koittaa todistella itselleni että voisinhan mä vieläkin alkaa uudestaan kasvattamaan jos mä vaan haluaisin. Oikeasti mä en halua tarpeeksi, muutenhan mä taas hankkisin ne eläimet.

Voiko olla mitään kauniimpaa kuin mustat hiiret?! Siis lk black meidän hiiriharrastajien kesken. Tai siis kai siihen lasketaan entisetkin hiiriharrastajat?
Siinä kohtaa kun ne tuli arvosteluun, sydän kyllä jätti yhden lyönnin välistä.

Mutta kun niiden mustien hiirien kanssa pitäisi elää sitä arkea. Niiden kanssa touhuaminen pitäisi olla sitä laatuaikaa, ei vaan sitä että niille nopeasti kipataan ruokaa ja koneellisesti siivotaan kämpät siinävaiheessa kun haju alkaa nyppiä.

Mä tiedän, että mä olisin nykyisin paljon parempi kasvattaja kuin silloin kun mä tein sitä. En tajua miksi jyrsijäharrastus mielletään lasten harrastukseksi, siihenhän tarvitaan hemmetisti rahaa, aikaa ja varsinkin sitä aikaa. Aikaa nähdä työnsä tulokset, ja aikaa kasvaa kasvattajana. Tuskin mulla yhtään sen parempi eläinsilmä olisi, eikä mua vieläkään kiinnosta genetiikka yhtään sen enempää kuin tähänkään asti, mutta... Melkein tekisi mieli kirjoittaa, että harmi vaan mä en enää koskaan ala kasvattamaan. En vaan kirjoita sitä, koska eihän sitä koskaan tiedä. Ihan hetkeen se ei tapahdu, mutta eihän sitä tulevaisuudesta koskaan tiedä. Joskus mä ajattelin, etten koskaan lopeta kasvatusta, miten siis voisin nyt olla varma etten koskaan enää aloita sitä?!

Mä kasvatin rottia kauemman kuin hiiriä, mutta jostainsyystä ne ei enää herätä mussa samanlaisia tuntemuksia. Onhan ne söpöjä, onko mikään söpömpää kuin kiharakarvainen kuviollinen urosrotta? Siis näyttelyissä puhtaana ja hyväntuoksuisena, ei kotona likaisena makaamassa riippumatossa.

Pohdinnat sikseen, ajettiin takaisintullessa hiukan harhaan, mutta se oli vaan positiivista. Vöyrillä on nimittäin ihan sairaan hienoja vanhoja pohjalaistaloja vierivieressä. Sinne pitäis joskus ihan asiakseen lähteä ajelemaan!
Kiitos vieraille kyläilystä, ja valkosipulista. Nyt mulla on sangollinen valkosipulia mikä pitäisi saada maahan. Ehkä seuraava päivitys koskee valkosipulia.