Tänään on ollut sellainen tunteiden vuoristorata olotila.
Paavo on aina vaan yskinyt, se sai viikko sitten uuden antibioottikuurin, mutte koska se ei ole auttanut käytiin taas kuvauttamassa keuhkot. Edelleen (tai taas) siellä jyllää tulehdus, joten nyt koitetaan toista antibioottia ja kortisonia. Pakella oli ensin keuhkokuume, ja siihen perään kennelyskä, joten keuhkot ei ole kaiketi ihan täydessä toimintakunnossa".
Toivottavasti nyt alkais pikkuhiljaa poika parantua!
Ja sitten Ynne.
Olin jo valmistautunut kuulemaan, että Ynnen elämä ei ole enää elämisen arvoista.
Se on ollut viimeaikoina entistä sekaisempi, sille on noussut lisää rasvapatteja, ja kaikenkaikkiaan siitä näkee että se on kipeä. Annoin sille viikon kipulääkekuurin, jonka aikana se oli huomattavasti parempi, joten se ei ole ollut pelkkää kuvitelmaa.
Ynnellä on ollut selkä jumissa, mutta koska sille on tullut niin paljon noita patteja sanottiin viimeksi ettei sitä voi enää hieroa tai muuten käsitellä. En siis tiedä oireileeko se kipeää selkää, vai onko sillä kipuja pattien takia.
Eläinlääkäri kehoitti kuitenkin koittamaan vielä pitkää kipulääkekuuria jos se auttaisi. No, jos se ei auta, ei varmaan ole kuin yksi vaihtoehto. Tosin aloin miettimään voisiko sille antaa vielä akupunktiota. En tiedä. Pitäisi kait ottaa selvää. Kasvattajan kanssa oli puhetta, että Back on Track-loimea sille voisi myös koittaa.
Tietysti olen tyytyväinen, että tilanne ollut ihan niin toivoton kuin ajattelin, mutta pikkuhiljaa pitää tosissaan alkaa varautua siihen, että Ynne ei varmaan tee mitään vipukoiden ikäennätystä.
Eläinlääkärissä käynnin jälkeen kävin Irjan, Sennin, Vilman ja Paksun kanssa lenkillä. Kävelin ensin pari kilometriä metsäautotietä, ja heitin vielä lenkin metsässä. Kersoilla oli taas niin mahdottoman kivaa. Piti ihan ääneen nauraa, kun Senni keksi, että ojan jää hajoaa sen alla kun kiihdyttää täysillä.
Siinä ne juoksi ympärillä, kuuntelin kun tuuli humisi puissa. Muita ääniä ei kuulunut.
Mietin miten paljon noi koirat oikeesti antaa mun elämään kaikkea, iloa ja surua.
Ei oo kahta samanlaista päivää. Nuoret jaksaa touhuta, vanhat käpertyy sohvalla viereen.
Ja mä tykkään niistä kaikista niin että sydämeen sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)