Kaikki on niin hankalaa!

On ihanaa tehdä asioita hiukan hankalasti! Keitän ihan tahallaan kahvia pannulla kotioloissa, vaikka kahvinkeittimellä saisi nopeammin. 

Se on mahtavaa aamulla ensin laittaa pannun levylle ja mennä koirien kanssa ulos, tulla sisälle, mitata kahvia veden sekaan, iskeä pannumyssy pannun päälle, odottaa että kahvi valmistuu ja sakka laskee, kaataa kahvia sihdin läpi, ja sitten nauttia kupillinen (kaksi, ehkä kolmekkin!) punaisella maidolla höystettynä. 

Työaamuina tyydyn yhteen kuppiin, enempää ei ehdi. Me ollaan lanseetattu "take a way- kahvi muumimukissa" käsite. Se tarkoittaa sitä, että kahvin voi myös juoda työmatkalla autossa tavallisesta mukista. Jos yhtään mukia ei löydy sisältä, ne on maasturissa jalkatilassa. 
Ja vaatteet kahvissa, mahdollisesti auto ojassa... 

Oon joskus huvikseni miettiny mitä alkaisin selittämään poliiseille jos olisin ajanut auton ojaan siksi, että juusto putoaa leivän päältä... "Nokun aamulla koira oksensi matolle, ja kun mä pesin mattoa mulla meni niin kauan, etten ehtinyt syödä aamupalaa. Ja sitten mun piti ottaa leivät autoon, ja kun mä koitin nostaa juustoa sylistä..." Hullunpaperit vaan kainalossa kotiin.

Pannukahvissa on kuulemma enemmän rasvaa ja ties mitä karsinogeenejä. Mä elän ihanan vaarallista elämää!


Toinen mun suosikki on käyttää ainoastaan tuohta takan sytytyksessä. Siis tottakai maitopurkit, pahvit, vanhat ja rikkinäiset sukat ja muu hajoava irtaimisto on sellasta perus-polttokamaa, mutta mitään sytyspaloja en suostu käyttämään. 

Kynnet kipeinä kun nirhaa tuohta puuklapista irti, kokee jotain erittäin alkukantaista onnea.

Töissä mä tietysti tykkäisin, ettei muut koittaisi kantata istutuslapiolla kukkapenkin reunoja kuten minä olen kotona tehnyt. Siinäkin saa päivän tuhertaa saamatta mitään valmista, ihanan terapeuttista! Onko aina pakko olla tehokas?! Voiko oikeesti vaan nauttia siitä tekemisestä, vaikkei mitään järkevää saakkaan aikaiseksi?