sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Irjasta tuli vanha


 
Irja, tuo "viimeinen niistä vanhoista". Oma pieni miniätyyri-whippet, sydänkäpynen ja maailman kiltein pikkukoira. Paitsi silloin kun on tuhma. Äärimmäisen vaatimaton ja välillä jopa huomaamaton ellei sitten huuda ja tirskuta kuin vajaaälyinen ja ääninen papukaija. Siitä sen hassu ja epäjohdonmukainen lempinimi Tirsku/Tiksu/Pikku-Tiksu on peräisin.

Irja lähti eilen lenkillä rusakon perään, ei siinä mitään, paikka oli turvallinen ja se tuli takaisin muutamassa minuutissa (Vilmalla kesti vähän kauemman...).

Illalla en edes tajunnut että se vinkui siksi että se oli kipeä. Annoin sille vaan lisää ruokaa, se on yleensä se mistä se mainitsee jos ei mielestään ole saanut tarpeeksi ruokaa. Kun se vaan vinkui ja ääni kuulostikin siltä että nyt ei enää ole kyse mistään hiukopalojen vähyydestä niin tajusin antaa sille puolikkaan kipulääkkeen. Sitten se rauhottui.

Näin toimin Ronjankin kanssa kun se alkoi vanheta eikä enää kroppa pysynyt mukana siinä missä pää vielä juoksi välillä kovaakin.

Irja täyttää kuun lopussa 12v. Ei se mikään nuori enää ole, eikä mummojen tarvisi säntäillä kuin parivuotiaat villivarsat. Mutta nyt taas on tuli todelliseksi se, että Irja ihan oikeasti alkaa olla jo vanha koira. Se on ollut mun silmissä vanha jo 7v. lähtien, silloin Ronja ja Ynne alkoivat vanheta ja jotenkin Irja meni samaan kastiin, vanhaksi koiraksi. Mutta nyt se alkaa vanheta ihan oikeasti!

Ronjan ja Ynnen kohdalla 12v. oli sellainen rajapyykki että sen jälkeen ne alkoivat todenteolla vanheta, Ronja varsinkin oli siihen saakka melko hyväkuntoinen ikäisekseen.

Taas mä kirjoitan saman asian, mutta olen menettänyt lyhyen ajan sisällä monta koiraa enkä edes halua ajatella elämää ilman Irjaa. Se vaan on väistämättä edessä jossain vaiheessa.

Irja kulta, lupaathan äidille että meillä on vielä paljon yhteistä aikaa jäljellä eikä vielä pitkään aikaa tarvitse jättää jäähyväisiä. Lupaathan että vaikka Ronja, Ynne ja Senni joskus kuiskivat kuuluvammin niin et vielä halua sitä kutsua kuulla. Lupaa että meillä on vielä monta mökkireissua, kävelyretkeä ja iloisia päiviä takapihalla auringon lämmössä, saat maata vaikka keskellä mansikkapenkkiä josta yleensä olen sinut hätistänyt pois.

Minä lupaan antaa sinulle lisää ruokaa jos sitä pyydät, hoitaa ja huoltaa niin hyvin kuin osaan ja iltaisin peitellä nukkumaan ja kuiskata hyvää yötä. Kiitos että vielä olet siinä näkyvissä ettei tarvitse toivottaa hyvää yötä vain muistoille ja sinne pilvien päälle.

Vaikka on kaunis ilma niin sydän tuntuu juuri nyt painavalta.




5 kommenttia:

  1. Olipa ihanasti kirjoitettu, niisk! ='/

    VastaaPoista
  2. Ihanasti kirjoitettu. <3 Kunnioitettava ikä, ei mikään ihme, jos liiasta kirmaamisesta kroppa väsähti. Hyviä vointeja Irjalle.

    VastaaPoista
  3. Mulle tuli ihan kyyneleet silmiin kun luin tämän. Ihan samanlaisia ajatuksia on mullakin, meillä Sero täyttää syksyllä 14 vuotta. Pilke on edelleen silmissä mutta kyllä siitä huomaa että ikää alkaa kertyä. Jäsenet on jäykät, kuulo miltei lähtenyt ja jaksaa vain lähinnä köpötellä pihassa omaan tahtiinsa, ei enää lenkeille mukaan. Joka päivä toivon että yhteistä aikaa vielä olisi jäljellä. Miten voi koiraa rakastaakaan niin että melkein kipeää tekee?

    VastaaPoista
  4. Elämän rajallisuus tulee kyllä mieleen noiden lemmikkien kanssakin aika usein. Mä joudun varmaan viikon ajaksi saikulle kun meidän Lisse heittää raksukipon nurkkaan. Toivon mukaan ei vielä moneen vuoteen. Kissat kun voivat elää aika vanhaksikin. En oikein aluksi tiennyt itkeä vai nauraa tuon aamuisen näkymän kanssa, lunta aivan tajuttomasti. Katkaisin lumiharjankin kun putsasin auton. Huomenna on aivan tiedossa kohtuulisen ketuttava työpäivä, mutta sen jälkeen 4 päivää lomaa! Kestää, kestää...niin sinäkin! :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)