Vuosi 2016 ja katsaukset tulevaan

Mitä jäi mieleen vuodesta 2016? Vuodet sekoittuvat yhdeksi massaksi joista ei jälkeenpäin juurikaan muista mitä tapahtui milloinkin. Mutta tästä vuodesta muistan nopealla ajattelemisella koiranpennut -Vilman pennut ja Busterin,  Apulannan konsertin Tamperetalossa, Sennin lopettamisen ja sen että Mikasta tuli setä. Loput voi tarkastaa valokuvista ja blogiteksteistä.

 Koiria oli "omiksi tarpeiksi", seitsemän ja kahdeksan sekä jälleen seitsemän. Yksi tuli, yksi lähti.

Iloisia ja erittäin surullisia asioita. Vaikka pennusta on aina vaivaa, niin on sata kertaa mielekkäämpää nähdä vaivaa pennun hoitamisessa kuin siinä, että suihkuttelee päivästä toiseen haavoja ja pelkää ettei jalasta enää tule jalkaa. Tai kaulasta kaulaa.
Vilman ja Sennin tappelu on pahin "koiratapaturma" mitä mulle on koskaan sattunut, enkä ole kai vieläkään oikein toipunut siitä. Meillä on lopetettu koiria, niitä on viety henkihieverissä eläinlääkäriin mutta koskaan ei syy ole ollut se että toinen koira on koittanut tappaa toista.

Sennin lopetusta mun on edelleen jotenkin vaikeaa ajatella. Onko mun sitä kuinka ikävä, ja miten se näkyy? Kuvia siitä on vaikeaa katsoa, eikä jotenkin edelleenkään tiedä moneenko kuppiin pitää laittaa ruokaa. Musta tuntuu kokoajan, että se on edelleen täällä.

Kun peiton alla on koira ihan kiinni ihossa, niin automaattisesti se on Senni.

Tosin on tässä huvittaviakin piirteitä että muistaa. Ronjalla oli tapana saada "nuolemiskohtauksia" ja kun se alkoi nuolla se ei ihan heti sitä oma-aloitteisesti lopettanutkaan.
Eilen Vilma nuoli mun kättä, niin komensin sitä "Ronja, lopeta!". Ihan näinkin Ronjan siinä, ei silmät ja aivot parissakaan vuodessa opi ettei Ronjaa siinä ole- koskahan ne muistaa ettei Senniä ole, se kun oli niin... mitä se oli?
Mulla ei ole sanaa sille. Kokonaisvaltainen? Äärimmäinen?

Kun koitin katsoa kuvia koirista, niin huomasin että mä olen tosi vähän kuvannut koiria.
Kun ne on kokoajan tässä niin tavallaan ne on niin arkipäiväisiä ettei niitä huvita edes valokuvata.

Lampaita myös oli, tuli ja lähti. Mä en oikein vieläkään tiedä oliko hyvä ajatus antaa pojat pois. Ne oli todellisia terapiaeläimiä. Ehkä mä voin joskus vielä ottaa pässin/pässejä jos mulla on siihen asianmukaiset tilat. Ehkä, ehkä ja jos.

Pikkulikat on hupaisia eläimiä, ja saattaa olla että jos joskus tulisi mahdolliseksi pitää isompaa laumaa lampaita niistä ainakin osa olisi ahvenanmaalaisia. Siis isompaa kuin "alle kymmenen".

Joskus (kohteliasta käyttää sanaa joskus) mua semisti harmittaa etten ole voinut valita taloa jonka Mika on ostanut koska me ei olla oltu silloin yhdessä. Ja tällähetkellä mulla on mies joka ei siitä talostaan halua muuttaa mihinkään. Ehkä sekin joskus tulee toisiin ajatuksiin. Ehkä.
Silloin mulla on aika selvää ainakin millaiset piharakennukset ja peltopalat talossa pitää olla. Paljon vähemmän mua se talo itsessään kiinnostaa. Kodin voi tehdä sinne missä milloinkin asuu, mutta ne muut asiat...

Selväksi on tullut, että lampaat on niitä "mun eläimiä". Tykkään niistä valtavasti. Ne on sellaisia mukavan sopuisia, niiden käsittely on kohtuullisen helppoa kun ne on niin pieniä verrattuna vaikkapa hevosiin, ne on hauskoja kun ne "juttelee" ja niiden ruokinta ja perushoito on aika halpaa.
Haluaisin lisätä niiden määrää, ja ideana onkin astuttaa tytöt ensitalvena.

 Sikojen kanssa on nyt sitten tänäkesänä koettu ne ensimmäiset vastoinkäymiset, tähän asti onkin päästy melkein liiankin helpolla. Pidän sitä hyvänä, ei voi tietää eläinten pidosta oikein mitään jos kaikki menee aina putkeen. Kun se eläinten pito ei ole sitä. Valitettavasti.

Ensivuonna otan sioille heti ruusurokotteen varmuuden vuoksi, oikeastaan ihme ettei meillä ole siat aikaisemmin saanut sitä sikaruusua. Ilmeisesti se Pinkin kuolema johtui sydäntulehduksesta jonka se ruusu aiheutti vaikka Pinkki itse ei ruusun oireita saanutkaan.

Sikojen hoito oli huomattavasti mukavampaa kun niillä oli kunnolliset sisätilat Ottopojan luona. Mua on aina syksyisin stressannut aika tavalla se kun ne ei varsinaisesti pääse sisälle ollenkaan. Tosin ne runnoi oven auki joten sinällään oli ihan sama laittoiko sen kiinni vai ei, mutta silti...toinen puoli on sitten se että niitä pitää aina lähteä hoitamaan.

Kotona sen voi tehdä ohimennen samalla kun ihailee kukkia. Katotaan nyt otetaanko ne ensivuonna tänne vai Ottopojalle, molemmissa on hyviä puolia. Teoriassa ne voisi kuljettaa syksyllä sinne, mutta en oikein vielä tiedä saisinko ne menemään kuljetuskoppiin kovin helposti. Ainakin sitä pitäisi harjoitella useampaan otteeseen. Sika on yllättävän epäluuloinen eläin.

Kanojen kanssa on ollut sellaista "tavallista hiljaiseloa". Ei tipuja, yksi kana kuoli. Kanoja menee aina sillointällöin, en ole siitä tehnyt mitään isompaa numeroa jos muut pysyvät terveinä. Ensivuonna on tarkoitus haudottaa ainakin muutama erä tipuja että saisi edes kukkoja pakastimeen.
Nyt kun meillä on se konekkin kerran ostettuna niin ilman muuta sitä käyttää pitää!

Koin valtavia kateuden tunteita Mikan veljen luona kun heillä on sellainen "väliaikainen 7 hevosen talli" missä asuu vain kaksi hevosta ja sinne on nyt asutettu kanoja. Kun miettii omaa pientä kanala-koppia ja sitten tälläistä isoa luxus-tilaa niin ei siitä voi samana päivänä edes puhua. Tosin en halua lisätä kanojen määrää ihan hirveästi, ainakaan kun siihen ei ole tilaa.
Kuinka kateellinen voi olla ilman että katkeroituu?!

Kalkkunoitahan mun kovasti tekisi mieli kokeilla, niistä saa ihan oikeasti jo lihaakin yhdessä kesässä. Maatiaiskukko on sellainen "yhden kerran ruoka".

Kokeiltiin nyt tänäkesänä sellaista että pidettiin kanat vapaana pihassa päivisin kun oltiin töissä ja illat tarhassa. Ihan siksi, että Busteria piti viedä kokoajan ulos niin kanoja joutui kokoajan laittamaan takaisin tarhaan. Päivisin ne saivat olla yhtäjaksoisesti ulkona ilman että niitä piti jahdata jatkuvasti tarhaan. Järjestely toimi ihan hyvin. Ja kanahaukka ei vienyt ketään.

Kasvimaa oli pahasti heitteillä, kuten yleensäkkin. Kasvua kyllä oli, suorastaan valtavaa, mutta se ei varsinaisesti kohdistunut hyötykasveihin vaan rikkaruohoihin! Koska oli niin märkää ei voinut katteita laittaa, niimpä sitten rikkaruohot todellakin kasvoivat. Ajattelin että pala kynnettäisiin ensikeväänä, en tiedä auttaako se yhtään rikkaruohoihin mutta uskoisin niin.

Tietenkin pitää olla tyytyväinen että nyt siinä palassa oli kasvua, ensimmäisenä vuonna se oli niin jumalattoman tiivistynyttä ettei siinä oikein mikään kunnolla edes kasvanut, edes ne rikkaruohot. Tosin nyt pitää taas kerran koittaa vähän tarkemmin miettiä mitä oikein kasvattaa. Vaikka töistä jää kaaleja ylenmäärin niin niitä ei ole pakko tuoda kotiin kun ne ei oikein meillä ole muuta kuin tuholaispyydyksiä.

Tosin tuli sitä satoakin. Perunoita, sipulit onnistui hyvin, todella hyviä kyssäkaaleja, purjoa, kesäkurpitsoja, kurpitsoja jne. Härkäpapuja sain, mutten niin paljon kuin odotin. 
Kaikenlaista mitä on jo ehtinyt unohtaakkin. Mutta sellaista se on, välillä onnistaa, välillä ei.

Perunoita vaan pitäisi laittaa maahan useammassa erässä, ei ole mitään järkeä että ne kaikki on valmiita samaan aikaan, ja sen jälkeen liian suuria.

Kotipihaan istutin muutaman uuden marjapensaan, pensasmustikoita seitsemän kappaletta, kolme luumua ja keväällä on tarkoitus istuttaa ne varttamani omenapuut.  Töistä toin vadelmanversoja ja iskin niitä kanatarhan reunalle. Ensimmäinen vadelmasato omasta pihasta, oi sitä onnea!

Mansikat kanat söivät aika tehokkaasti, jotain suojausta niille olisi kyllä keksittävä jos haluaa saada edes maistiaisia. Pensasmustikat ajattelin ensikesänä aidata samasta syystä.

Tyrnejä tahtoisin laittaa, mutta valitettavasti tässä pihassa ei kyllä tila riitä niille. Tykkäisin ettei piha kuitenkaan olisi aivan täynnä kasveja vaan vapaata nurmikkotilaakin olisi muutama neliösentti. Meillä nyt kuitenkin on kohtuullisen tilavaa vielä ottaen huomioon mikä kasvimäärä täällä on!

Tosin jos nuo syreenit takapihalta kaataisi ja niiden tilalle laittaisi tyrnejä...pitää harkita vakavasti tälläistä vaihtoehtoa.

Mitäs vielä. Kuvia kun selaa niin tulee erikoinen tunne siitä mitä kaikkea on toisaalta unohtanut ja siitä mitä on tapahtunut. Mulla on valtavat määrät kuvia, kuvaan kuitenkin melkein joka päivä jotain.

Tälläinen vuosi elämästä se nyt oli.
Kaikki on suhteellista. Olin kohtuullisen terve, olin töissä jonka koen enemmän kuin mielekkäänä, minulla oli ystäviä, maailman ihanin aviomies, mahdollisuus elää unelmaani ainakin suurimmaksi osaksi.

Koen, että olen tänävuonna saanut paljon kokemuksia, kaikki eivät ole olleet positiivisia mutta niilläkin on paikkansa. Ilman negatiivia asioita ei kai osaisi edes nauttia niistä positiivisistakaan.
Jos elämä pysyisi 2017 edes pääpiirteittäin samanlaisena kuin nyt olisin suunnattoman onnellinen. Kuten nytkin.

 

Oon joskus miettinyt että mun pitäisi tehdä tunniste arki, mutta kun tarkemmin ajattelee, niin nämä kaikki mun viestit käsittelee sitä. Vai olisko se kuitenkin tunniste nimeltä elämä?