torstai 24. marraskuuta 2016

Unissani lasken lampaat



Pässit vaihtoivat eilen osoitetta. Järkiratkaisu. Olen tehnyt niitä viimeaikoina.

Työkaveri kysyi jo loppukesästä ostaa niitä, mutta kieltäydyin koska "ne ovat minun".
Realismi alkoi tulla vastaan mitä enemmän kelit kylmenivät.

Ei ehkä olekaan ihan niin yksinkertaista hoitaa eläimiä ilman mahdollisuutta laittaa niitä sisätiloihin missään vaiheessa. Lammashan pärjää ulkolämpötilassa jos sillä on kuiva katos
(ja siellä mielellään pohja joka käy ja tuottaa alakautta lämpöä).

Meillä kyllä oli kuiva katos, mutta se oli niin matala että jos sinne muodostaa puolen metrin patjan niin lampaita hoitavalla ihmisellä alkaa olla pää katossa kiinni. On hankalaa siivota karsinaa jos ei pysty siellä edes kunnolla seisomaan.

Entä sitten jos lammas olisi vaikka saanut haavan jota olisi pitänyt huuhdella säännöllisesti? Mitä jos olisi ollut yli -30C pakkasta kuukauden?! Eihän silloin haavaa voi runsaalla vedellä huuhdella tai vesi jäätyy karvaan kiinni.

Petteriä, Keijoa ja Mäkelää parempia lampaita ei kertakaikkiaan ole. Ne tulivat luottavaisesti perässäni liukasta ja jyrkkää ramppia pitkin pakettiautoon ja toisessa päässä pois ilman mitään ylimääräistä sätkyilyä.
Jos sellaisille saa lemmikkikodin eikä niitä tarvitse laittaa pataan niin ilman muuta ne kannattaa antaa sinne. Lisäksi myynnin ehtona oli, että ne saa jatkossakin tulla Jokilaaksoon kesäksi.
Tässä ratkaisussa ei ole kuin voittajia.

Paitsi minä, joka ikävöin niitä.

Työmatkalla aamulla muistin unen jonka näin yöllä. Siinä unessa pidin Senniä sylissä ja se nuoli naamaa. Yleensä en kyllä kauheasti pidä siitä että koira nuolee naamaa, mutta unessa se oli jotenkin lohduttavaa.

Ei ollut kaukana etten siinä räntäsateessa ajaessani alkanut itkeä ikävää. Ikävää kaikkea sitä luopumista kohtaan jota tänä syksynä on ollut. Ensin siat, sitten Senni ja nyt vielä lampaat. Sanotaan ettei kahta ilman kolmatta, mutta voidaanko nyt mulle luvata ettei enää tarvitse luopua enempää?

Harvoin pelkään että jollekulle läheiselle ihmiselle tapahtuu jotain, mutta nyt sekin tuli mieleen. Hus sellaiset ajatukset pois mielestä nyt ihan heti!

Aamulla en kaivannut mitään muuta kuin lampaiden puoliunista tervehdystä. Ensin oma piha oli tyhjä ja hiljainen, ja sitten kun menin ruokkimaan tytöt niin nekään eivät poikkeuksellisesti tervehtineet ollenkaan. Pieni arkinen asia tuntui yht´äkkiä kovin merkitykselliseltä.

Kannattaa pitää itsensä kiireisenä niin ei ehdi ajatella, olen eilenkin illalla tehnyt 4 kranssia ja yhden havupallon. Blogissa oli uskomattomat 100 lukijaa (ellei kukaan ole tässä välissä luovuttanut) ja haluan sen kunniaksi järjestää arvonnan sekä palkita lukijan nro. 100. Mutta pitäis vissiin olla jotain mitä arpoo... Tänään ei tehdä havukransseja, ei, tänään koitetaan tehdä jotain kivaa arvottavaksi asti.

7 kommenttia:

  1. Onnea 100 lukijasta!
    Touhuaminen auttaa ikävään ja suruun <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siltä se tuntuu, tosin joskus pitää myös ajatella. Sitäkään voi voi loputtomasti siirtää.

      Kiitos onnitteluista.

      Poista
  2. Voikohan luopumista harjoitella? Voiko siihen ikinä tottua? Olisihan hyvä, jos tästä kaikesta ikävästä olisi edes sen verran hyötyä, että se helpottaisi myöhemmin, kun ajan mittaan kuitenkin joutuu luopumaan ihan kaikesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epäilen, että tietyllä tasolla luopumista voi opetella. Luopumisia on eri asteisia. Ehkä se on parempi kovettaa itseään eläimistä luopumalla. Mutta auttaako se sitten kuitenkaan?! En tiedä, vaikeita kysymyksiä.

      Poista
  3. Ei se luopuminen ole helppoa tosiaankaan. Voimia sulle kovasti näihin päiviin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Ei ole ei. Joskus on helpompaa ja joskus on vaikeampaa, mutta aina se tuntuu. Olen huono luopumaan.

      Poista
  4. On sulla ollu rankkaa... Voimia!
    Toivottavasti Vilma alkaa olla jo kunnossa.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)