perjantai 11. marraskuuta 2016

Haavat auki




Huh mikä viikko takana. Uskomattoman raskasta on kokoajan pelätä pahinta. Joka ikinen kerta kun tulee kotiin niin pelkää näkevänsä koiran keskellä verilammikkoa makaamassa hengettömänä.

Vilman takajalan polvessa oli kaikista syvin haava, siitä näkyi jänteet ja "jalka oli kokonaan auki". Ompeleva eläinlääkäri itsekkin epäili että saadaanko siinä pysymään tikit kun nahka on niin ohutta ja kireää. No ei saatu.

Haava alkoi aueta su.iltana, siitä pingahteli tikkejä pois yksitellen. Onneksi haava kuitenkin muuten näytti ihan siistiltä. Maanantaina kävin näyttämässä haavasta kuvaa ja olimme eläintenhoitajan kanssa sitä mieltä että haavaa olisi kyllä hyvä eläinlääkärin katsoa.

Tiistaina kävin eläinlääkärillä ensimmäisen kerran. Valitettavasti kyseessä oli nuori oletettavasti melkoisen kokematon lääkäri joka ei edes "uskaltanut" tutkia haavaa kunnolla ja sai minut käytännössä hermoromahduksen partaalle sillä että alkoi itse kauhistella haavaa, kysellä minulta miten sitä pitäisi hoitaa, puhua ihonsiirrosta, haavan avaamisesta ja uudestaan tikkaamisesta ja ties mistä muusta.

Sain kavereilta ohjeita laidasta laitaan miten haavaa tulisi hoitaa. Ihanaa että ihmiset haluavat auttaa, mutta kun on jo valmiiksi sekaisin huolesta tuntuu vaan raskaalta kun kaikilla muilla on joku mielipide ja tieto mitä pitäisi tehdä paitsi itsellä.

Varasin seuraavana päivänä ajan toiselle eläinlääkärille. Lisäksi mietitytti että onko antibiootit varmasti riittävät nyt kun haavaa joudutaan hoitamaan avoimena. Onneksi tälläinen kokenut eläinlääkäri löysi tilanteeseen oikeat sanat (vaikka vähän itkinkin...) ja aloin kai etäisesti uskoa että siitä voi vielä tulla jalka ja osaan ja pystyn sen hoitamaan kuntoon.

Laitoin ensimmäiselle lääkärille palautetta, mielestäni on hyvä saada negatiivistakin palautetta että edes tietää jatkossa koittaa toimia toisin. Jokaiselle pitää antaa mahdollisuus oppia, mutta silloin pitää olla sellainen asenne että haluaa oppia.
Kirjoitin palautteeseen, että esimerkiski olisi voinut vaikka nostaa koiran pöydälle ja tutkia haavan kunnolla lampun avulla (eikä vaan nopeasti eteisessä vilkaista sitä), ottaa siitä kuvia ja lähettää jollekkin kollegalle jos ei itsellä ole harmaintakaan hajua mitä pitäisi tehdä. Tai sanoa asiakkaalle että ei tiedä miten tulisi toimia ja että kannattaisi hakea apua jostain muualta.
Näin mulle on monta kertaa sanottu, enkä ole sitä pahana pitänyt.

Suihkutusta vedellä, laimeaa betadinea, ja haavan peittäminen rasvalapulla ja siteellä. Siinä hoito yksinkertaisuudessaan. Ongelma vaan on siinä, että kun siinä haavassa ei kertakaikkiaan mikään rettu pysy! Se mikä klinikalla laitettiin irtosi jo kotiovella, ja sen minkä sain pysymään hyvin aiheutti jalan paisumisen kolminkertaiseksi. Huomasin kyllä aika nopeasti että saattoi olla pikkuusen kireällä side silloin...

Otin maanantaiksi ajan eläintenhoitajalle että he puhdistavat haavan kunnolla ja katsovat pitääkö sitä vielä eläinlääkärin katsoa. Minä en todellaan nauti mistään lääketieteellisistä toimenpiteistä, ja en edes halua itse katsoa haavaan kunnolla. Vettäkin suihkutan siihen "vähän sinnepäin". Miten siis voisin tietää onko se menossa parempaan vai huonompaan suuntaan?!

Nyt on sellainen olo, että tekisi mieli kiskaista kalsarikännit. Toisaalta en kyllä tiedä onko sekään viisas ratkaisu. Lisäksi olen niin väsynyt että nukahdan kyllä varmaan tänäänkin hyvin pian yhdeksän jälkeen. Uskomattoman raskasta olla kokoajan huolissaan. Sen lisäksi, että Senniä on aivan kauhea ikävä.

Miten ihmiset joiden lapsi sairastaa vakavasti pysyvät kertakaikkiaan koossa? Ehkä ihminen kestää paljonkin oman sietokyvyn yli kun on vaan pakko.

Huomenna saisi Vilmalta ottaa tikit pois muista haavoista. Muut ovat parantuneet hyvin eikä haavat ole tulehtuneet. Ainakaan vielä. Kop kop- koputan tässä just puuta jos ette arvanneet.

Jos tästä paskasta tilanteesta mitään hyvää haluaa hakea, niin ainakin olen ehkä jatkossa viisaampi. Tuskin ihmisille muuten tälläistä annettaisiin eteen jos ei ajateltaisi että kaikesta voi oppia.


4 kommenttia:

  1. Olen monesti miettinyt tuota samaa, että miten ihmeessä lasten vanhemmat selviytyy niistä tunteista, kun lapselle sattuu jokin vakavampi haveri, kun koirankin sairastaessa / satuttaessa itsensä meinaa olla ihan hermoraunio. Kovasti tsemppiä haavan hoitoon. Toivottavasti se lähtisi siitä pian paranemaan! Ja toivotaan myös, että se kokematon eläinlääkäri osaa ottaa palautteen rakentavasti ja kehittää omaa käytöstään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä, tai miten ihmiset selviää esimerkiksi siitä että oma lapsi vammautuu vakavasti jos vaikka rattijuoppo ajaa lapsen päälle?

      Miten estää itsensä vaipumasta katkeruuden ja vihan alle?

      Kiitos paljon. Kovasti on sanottu, että haavan paraneminen avoimena kestää kauan, mutta kuinkahan kauan se on?! Heti-nyt-kaikki-minulle- ihmiselle viikkokin on kyllä ikuisuus.

      Poista
  2. Se on sama juttu lasten kanssa, sitä on vain pakko jaksaa, luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Jokainen haluaa parasta lapselleen tai lemmikilleen ja sen eteen on valmis tekemään lähes mitä vain.
    Tsemppiä teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on. Eikait kukaan voi sanoa lapselle, että nyt äiti ei enää jaksa hoitaa sinua. Vaikka uskon, että joskus se romahdus voi ihan oikeasti tulla. Eikait lasten vanhemmatkaan mitään koneita ole jotka kaiken jaksavat.

      Kiitos, ainakin tässä parhaansa pitää yrittää kun muuta ei voi.

      Poista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)