lauantai 7. toukokuuta 2016

Lapsettomien lauantai: Tatuointini tarina



Tänään vietetään Lapsettomien lauantaita. En tiedä onko hyvä vai mauton asia että se on päivää ennen äitienpäivää joka jo muutenkin on jouluaaton ohella vuoden vaikein päivä.

Sen jälkeen kun pillit laitettiin pussiin, päätin että hoidot lopetetaan tähän ennenkuin joko a)sekoan b) eroamme (joka olisi johtunut ennenkaikkea ensimmäisestä vaihtoehdosta) niin päätin myös että haluan itselleni tatuoinnin. Se on minun tarinani- minusta ei tullut koskaan äitiä.

Pyörittelin aihetta vuosia, mutta kun viime kesänä otin kuvia voikukkien siemenhahtuvapalloista tiesin että tässä se aihe on.
Se kuvaa elämää. Sitä miten hauraan kaunista se kaikki on. Yhdessä hetkessä tuuli voi hajottaa kaiken. Mutta vaikka siemenpallo hajoaa, se on täynnä elämää. Jokainen siemen on uusi alku.

Kuvan ottaminen itsessään oli todella terapeuttinen kokemus. Tekijällä oli itsellään samanlaisia kokemuksia ja pystyin kertomaan siitä kaikesta epätoivosta jollekkin joka sen ymmärsi aivan sanasta sanaan. Kun kuva alkoi piirtyä iholle se tuntui siltä että siinä sen kuuluikin olla.
Liikutuin monta kertaa ihan itkuun asti kun katsoin miten hahtuvat ilmestyivät yksi toisensa jälkeen.

Ne irtosiemenet, niistä kaksi on niitä "meidän lapsia". Niitä jotka eivät koskaan syntyneet.
 Ne oli aluksi piirretty eteen, mutta tatskaaja ehdotti kesken kuvan teon että vaihdetaan ne taakse koska ne on jo mennyttä aikaa.
Etten näe niitä jatkuvasti vaan ne on takanani. Menneisyydessä.

Siinä se on, minun tarinani.
Kertaakaan en peilistä katsoessani hämmästynyt sitä. Pikemminkin niin, että nyt olen kokonainen.




Miltä se tuntuu kun ei voi saada lapsia?
Vähän hankalaa sanoa, miltä sokeasta tuntuu kun ei näe? Miltä tuntuu silloin kun et voi olla osa sukupolvien jatkumoa? Et vaikka haluaisit.

Miltä tuntuu silloin kun ihmiset laskevat kalenterista kuinka pitkä väli olisi mukava ikäero lapsille?
Miten helppoa sen kuuluisi olla, miten luonnollista. Ei lapsenteon pitäisi tarkoittaa sitä että pedin ympärillä hääriin lääkäreitä jos jonkinlaisia, piikkejä, hormoneja jotka sekoittavat pään ja kropan, suunnatonta iloa hoidon onnistumisesta ja suunnatonta epätoivoa kun sekään pieni itu ei jaksa kasvaa. Ei sen sitä kuuluisi olla.

Miltä tuntuu silloin, kun joku valittaa siitä kun ei millään jaksaisi kuunnella kun lapset riitelevät kun itse olisit valmis antamaan kaiken maallisen omaisuuden ja puolet sielustasi vain jos saisit kuunnella niiden lapsien riitelyä. Omien lapsien. 

Aika auttaa. Tieto siitä että alkaa kohta olla niin vanha että ihmeet tapahtuvat jossain toisaalla. Vuosi vuodelta niiden mahdollisuus alkaa pienentyä. Se on helpottavaa -ei tarvitse enää odottaa ihmettä.

Multa saa kysyä onko mulla lapsia. Multa saa myös kysyä miksei niitä ole- kerron kyllä ja ihan suoraan. Mulla on sairaus joka estää lapsien saamisen.

Vähemmän aiheesta enää tulee puhuttua kotonakaan, se alkaa olla jo tavallaan taakse jäänyttä aikaa. Nyt taas tänään mun on pitänyt vähän itkeä. 

Onneksi pääsee seuraavaksi jyrsimään kasvimaata.
 Se on mun elämää. Mä voin mennä mihin vaan koska vaan. Kukaan ei roiku mussa kiinni eikä huuda äitiä niin että tärykalvot meinaa haljeta. Toisina hetkinä se on haikeaa, toisina lähes helpottavaa. Nykyisin onneksi niitä jälkimmäisiä päiviä on huomattavasti enemmän.

Nyt pystyn jo sydämestäni toivottamaan hyvää äitienpäivää ilman suunnatonta katkeruutta. Iloitkaa joka ikinen päivä omista lapsistanne älkääkö koskaan unohtako millaisia lahjoja he ovat. Siis iloa huomiseen.






27 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus! Äitienpäivä herättää paljon ajatuksia suuntaan jos toiseenkin. Minulla on kaksi nyt jo aikuista lasta, joista kummastakin olen tavattoman onnellinen. Joka äitienpäivän alla mietin kuitenkin, ettei myöskään kaikilla lapsilla ole ollut onnellista äitisuhdetta, jos äitiä laisinkaan. Imeliä äitienpäiväkortteja kaupassa selaillessa tai korttia itse askarrellessa herää pieni kapina, onko kaikki se paatoksellinen kiittäminen aina niin paikallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun oma äiti on sellainen ikuinen pessimisti jota koko äitienpäivä tuntuu lähinnä ahdistavan. Pari vuotta sitten melkein hermostuin ja hyvinkin painokkaasti sanoin ettei kai sitä nyt juhlita siksi että jokainen äiti saisi muistella sitä mitä teki väärin lastensa kanssa.

      Mutta se on mun Äiti, ja paras just siksi. Eihän siitä mitään tulisi jos me kaikki liitelisimme pilvissä kuten eräs täällä suunnalla. :)

      Poista
  2. Minulla on hyvä ystävä, joka ei vaan tullut äidiksi. Adoptio ei ollut heille vaihtoehto. Monet kerrat tuskailin itse sitä, miten loistavat vanhemmat he olisivat olleet... Omassa työssäni kun näen monesti niitä surullisiakin vanhemmuuden tarinoita.
    He ovat päätyneet elämään yhdessä elämäntäyteistä ja rikasta elämää ilman jälkikasvua. Minä taidan edelleen toivoa heille salaa " iltatähteä" :) Toivon sitä ystävänä rakkaalle ihmiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon että mekin oltais oltu hyviä vanhempia. Ja meillä olis ollu enemmän kuin hyvä tukiverkko. Aina ei vaan mene nallekarkit tasan.

      Mulle on ihan sama toivooko joku meille salaa lasta, mutta toivoisin ettei sellaisia haaveita kauhean kovaan ääneen esitettäisi. En enää.

      Tavallaan on helpottavaa kun voi todeta että tälle asialle on laitettu piste. Ei tarvitse enää odottaa, vuodesta toiseen. Voi todellakin keskittyä elämään kahdestaan, enkä ainakaan itse koe että meidän elämä olisi jotenkin sisällötöntä tai huonoa. Se on tälläistä.

      Poista
  3. Koskettava kirjoitus.
    Kiitos kun jaoit sen kanssamme.
    Aurinkoista lauantaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Haluan kirjoittaa asiasta siksi, ettei ne lapsettomuuskokemukset olisi "jossain muualla". Haluan kirjoittaa että me olisimme näkyviä.
      Ja myös tuoda sanoja niille jotka eivät ehkä vielä itse pysty niitä muodostamaan.

      Poista
  4. Hieno ja koskettava tatuointi!!! Minäkin olen lapseton ja lapsettomaksi taidan jäädäkin....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tykkään siitä itsekkin valtavasti.

      Meitä on paljon, ja erilaisista syistä.

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Sanoilla on paljon voimaa. Kiitos että sain jakaa ne kanssanne.

      Poista
  6. Niin ihanasti kirjoitettu kipeästä aiheesta. Tiedän nuo tunteet erittäin hyvin. Aika parantaa haavat, mutta arpia jää. Kaikkea hyvää elämäänne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Niin itsekkin koen, arvet ovat olemassa ja joskus niissä on enemmän "haamusärkyä". Se on vain hyväksyttävä. Todennäköisesti sitä tulee olemaan aina sillointällöin, se on vaan asia jonka kanssa on elettävä.

      Poista
  7. Ihana sinä! Upeasti kirjoitat vaikeasta aiheesta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Koen että sisälläni olevat asiat ovat minun pahin viholliseni. Jos saan ne sanoina ulos niin olen voitolla. Se on ollut välillä uskomattoman vaikeaa, mutta onhan tässä loppuelämä aikaa tutustua itseensä.

      Poista
  8. Todella upea teksti!
    Hienointa on kuitenkin se, että kykenet jo hyväksymään asian. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Hyväksyä tai katkeroitua.

      On ollut vaikeitakin aikoja, sellaista epätoivon mustaa tunnelia.

      Elämä on kuitenkin paljon parempaa kun on alkanut huomaamaan mitä hyviä puolia on siinä kun ei ole lapsia. Niitä on kuitenkin aika paljon. Ja mitä vanhemmaksi tulee, tulee myös itsekkäämmäksi.
      Vaikka olen hartaasti lasta toivonut niin jos nyt sellainen elämäämme ilmestyisi niin se olisi aikamoinen kriisi.

      Poista
  9. Ajatuksiaherättävä teksti, kaunis tatuointi.
    Mulla jatkuu huomenna olkapään kaunistaminen, iiks!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iiik tosiaan!
      Se on jotenkin hassu hetki kun se kuva siihen piirtyy. Ymmärrän ihmisiä jotka kokoajan haluavat uutta ja aina vaan uutta kuvaa. Mulla on itselläkin muutamia aiheita valmiina, katsotaan sitten koska aika on niille kypsä.

      Kuvasta tuli parempi kuin osasin edes odottaa. Ehkä kynnys kuvan ottamiseen oli itsellä myös siksi niin korkea että olen nähnyt aivan liikaa mielestäni rumia tatuointeja.

      Poista
  10. Kaunis tatuointi, koskettava kirjoitus.
    Sä sitten osaat kirjoittaa...
    Itse asiassa mä täällä kirjoitan, pyyhin pois, kirjoitan taas... enkä löydä sanoja joita haluaisin tähän naputella.
    Olen pahoillani, että elämä jakoi teille tässä asiassa tälläiset kortit. Joskus tuntuu, että kovin sokeasti näissä asioissa ne nallekarkit jakaantuu..
    Hyvää kevään jatkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista viestistä. Elämässä ei vaan voi saada kaikkea, sen kanssa on vaan opittava elämään.

      Ps. Mutta lottovoiton voisin kuitenkin ottaa korvauksena. Kiitos. :D

      Poista
  11. Hieno kirjoitus, hieno tatuointi. Uskon tunnistavani osan tunteistasi ja ymmärrän ajatuksesi. Itse en ole lapseton, olen kahden lapsen äiti, kahden lapsen joista toinen on enkelinä taivaan isän luona. Hän lähti sinne "omasta tahdostaan", jos niin voi sanoa, ei keksinyt muuta ulospääsyä oman mielen mustuudesta, eikä kertonut meille vanhemmille siitä mustuudesta mitään.

    Terapeuttini kysyi minulta juuri kaksi päviää sitten (kun tuskailin omaa oloani, erilaisuutta "tavallisten" ihmisten joukossa) että luulenko minä sitten tietäväni vaikka miltä vastoin tahtoaan lapsettomasta tuntuu. Oli kyllä pakko myöntää etten voi tietää. Mutta nuo ajatukset kuinka mielellään katselisi riiteleviä sisaruksia ja hohtaisi kaikki mahdolliset haasteet ja vaikeudet joita lapsi toisi, jos Hän vain olisi elossa <3 Ja tekisi jokaiselle valittajalle sanoa että olkaa kiitollisia...

    Äitienpäivä on todellakin yksi vuoden kauheimmista päivistä, en ole aikaisemminkaan juuri perustanut semmoisesta sen päivän "yliarvostamisesta", mutta nyt sen päivän arvoa on pakko mielessää vähän laskea. Että selviytyy siitäkin iltaan saakka. Telkkari, netti ja face tiukasti suljettuina.

    Mutta...ah löysin sun blogiin kanojen myötä :D

    Nimim. Haaveissa Oma Kotikanala

    p.s. Minäkin otin tatuoinni, jolla on oma tarina. Ja kuva ja tarina tulevat varmasti saamaan jatkoa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On asioita joita ei vaan voi ymmärtää jos niitä ei ole itse kokenut. Uskon ettei juuri kukaan voi ymmärtää mitä tunteita käyvät läpi lapsensa menettäneet.

      Sitä jotenkin itse ajattelen että on helpompaa kun lasta ei ole koskaan ollut. Sitä jota ei ole ollut ei voi samalla tavalla kaivata. Siinä on puolensa, välillä kyllä sekin on hyvin raskasta.
      Ei ole kuvia, ei ole hautaa, ei ole tavallaan mitään. On vain se tunne.

      *halaus sinulle*

      Poista
  12. Kiitos kun jaoit tarinasi kanssamme <3

    VastaaPoista
  13. Huikee tatuointi ja ihana tatuoija (ja taitava) sinulla. Jätän tähän nyt vaan tän sydämen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, itse pidän siitä myös paljon. Luulen että jos muita kuvia haluan menen saman artistin luo.

      Poista
  14. Miksiköhän on tullut niin pitkä tauko käydä blogissasi, vaikka kirjoitat niin kiinnostavasti? Siksi tämä kommenttini tulee näin myöhään...

    Minä olen aina todennut, että lapset ovat paradoksi: kun olin vielä lapseton, ajattelin, etten ikinä voisi olla oikein onnellinen, jos en saa lapsia. Sitten kun vihdoin melkein nelikymppisenä lapset sain, totesin, että olisin kyllä voinut olla onnellinen ilman lapsiakin, jos vain olisin ymmärtänyt keskittyä lapsettoman elämän hyviin puoliin, joita en yhtään nähnyt, ennen kuin ne lasten myötä menetin (ja havaitsin, että niitä oli ollut aika paljon).

    Nyt kun nämä lapset tässä ovat, niin nyt puolestaan tuntuu, että koskaan en voisi olla onnellinen, jos jonkun heistä menettäisin... Mutta sitten muistelen menneitä sukupolvia, joiden äidit ovat joutuneet menettämään useitakin lapsia katraastaan - ja kuitenkin he ovat selvinneet ja kai olleet onnellisiakin ainakin ajoittain. Että en tiedä... voisiko siitäkin epätoivosta sitten selvitä...

    Muistan myös, että ei ole kauhean pitkä aika siitä, kun Suomi oli täynnä lapsettomia naisia, siis niitä joiden sulhasen tai potentiaalisen tulevan miehen sota vei ja jotka siksi jäivät sekä puolisottomiksi että lapsettomiksi. Yksi tällaisista naisista oli äitini sisko ja sen vuoksi koko lapsuuteni oli täynnä erilaisia "vanhapiikatätejä", tätini ystävättäriä, joita todellakin oli hyvin runsaasti. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että varmasti heistä useimmilla oli aikanaan ollut omat sisäiset kipuilunsa asiasta, varsinkin kun kanssasisaret hankkivat samaan aikaan suurperheitä ja isoja ikäluokkia korvaamaan sodassa kaatuneita. Ja nämä "vanhatpiiat" jäivät ilman miestä ja ilman lapsia. Mutta siitä ei ikinä kukaan puhunut ääneen. Sen sijaan he olivat lapsen näkökulmasta kauhean mukavia ja iloisia ja tarmokkaita tätejä, joilla oli aikaa ja halua huomata lasta. Nyt he ovat tietysti kaikki jo kuolleita, mutta kiitollinen yhä heille olen.

    Olen myös huomannut, että lapseton onnistuu myös helpommin olemaan useampien sukupolvien lasten läheinen. Lapsellinen on ensin läheinen omille lapsilleen ja ehkä näiden kavereille, sitten lapsenlapsilleen ja jotkut nuorena lapsia saaneet lastenlastenlapsilleen. Siis yleensä korkeintaan kolme porukkaa. Mutta kun olen esimerkiksi seurannut yhtä lapsettomaksi jäänyttä naista, niin hänellä on ollut monenmonta läheistä lapsipolvea, joita hän on hoitanut: ensin pikkusisar, sitten aviomiehen viikonloppulapset, toisen sisaren lapset, aviomiehen lapsenlapset, pikkusisaren lapset, nyt ovat menossa toisen sisaren lapsenlapset ja aviomiehen lapsenlapsien lapset... Mikä valtava rikkaus hän on ollut tälle lapsijoukolle!

    Oli hienoa, että kirjoitit ja teit kokemaasi "näkyväksi". Minulle itselleni on ollut rentouttavaa vanhemmiten huomata, että mikään minun kokemani asia ei ole maailmassa ainutlaatuinen. Luen Eino Leinon "Tummaa" ja totean, että “Säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät". Näin täällä taaperretaan kukin pieni hetkinen.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)