sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Vanhoja valokuvia



Etsin viikko sitten kaverille vanhoja kuvia itsestäni. Mulla on sellainen ikivanha matkalaukku jonka olen nimennyt muistojen laukuksi. Olen sinne kerännyt muistot lapsuudesta ja vanhoja valokuvia "entisestä elämästä".

Voi mikä tunnevyöry kun katsoo Ronjan ja Ynnen pentukuvia, ensimmäisiä koiriani jotka ovat jo kuolleet vanhuuteen. Vaikka pennut on niin rasittavia niin silti tulee tippa linssiin kun muistelee sitä aikaa ja niitä persoonia. 

Katsoin myös hääkuvia ensimmäisestä liitosta. Olenhan katsonut niitä kuvia monen monta kertaa monen erilaisen tunnetilan vallassa. 
Olen itkenyt sydänjuuriani myöden kuvia katsoen, olen katsonut niitä katkeruuden vallassa, olen katsonut niitä lähes inhoa tuntien. 
Nyt jo voin katsoa niitä kuin dokumenttikuvia. Se on aika vapauttavaa huomata.

Huomata että ex-mies oli aika komea tuossa "aikuisuuden kynnyksellä" jos nyt 24v. ihmisestä voi niin sanoa. Huomata että näytin itse aika kauniilta siinä valkoisessa hääpuvussa. 
Päivä oli silloisen elämäni unelmien täyttymys. Ei sen arvoa poista se mitä sen jälkeen tapahtui.
Ja ennenkaikkea voi huomata itsestään sen, että on antanut anteeksi. Se tekee hyvää.



Sitä niin mielellään suojelisi itseään kaikelta. Eläisi vaan sellaista pumpulinpehmeää tasaista elämää. Mutta sellainen elämä ei tekisi meistä sitä mitä me olemme. 
Joskus on pakko hypätä pää edellä kylmään veteen ja katsoa miten käy. Yleensä kuitenkin käy hyvin.

Allekirjoitan täysin sen että vastoinkäymiset kasvattavat ihmistä. Jalostavat. 
Toisia huonompaan suuntaan, toisia parempaan. Jokatapauksessa tekevät meistä sen mitä me olemme, hyvine ja huonoine puolineen.

Eilen oltiin kaverin kanssa lenkillä, terapialenkillä, ja puhuttiin jälleen kerran yhteisen ystävämme kuolemasta. Siitäkin, että miten hyvä on ollut kaikille meille että olemme nähneet sen mitä kuoleman jälkeen tapahtui.
 Elämä on jatkunut, ja siellä samassa talossa nykyisin istuu taas sohvalla rakastuneet ihmiset pitämässä toisiaan kädestä kiinni. Kuolema ei ollut loppu vaan uuden alku. 
Siitäkin selvisivät ne kaksi kaikista läheisintäkin.



Aloitin työt maanantaina. Olen ollut tosi kovassa flunssassa, mutta nenäkannun, nenäliinojen ja kuuman juotavan voimin olen jaksanut tehdä "rauhallisia sisätöitä". Olen mm. arkistoinut valokuvia. Se on sellainen työ joka aina työnnetään siihen "sitten joskus kun ehtii" kasaan.

Valokuvat voi olla ihan kaikkea muuta kuin hyödyllisiä kun samassa läjässä on kuvia eri työkohteista, pikkujouluista, lähikuvia kukista ja sitten taas jotain epämääräisiä maakasoja joista ei ole harmaintakaan hajua miksi niitä on kuvattu.

Olihan siellä myös kuvia minusta itsestäni. Sanoin Mikallekkin, että käytännössä joka kuvassa hymyilin tai nauran. "Sähän näytät yleensä aina siltä että sulla on jouluaatto" se totesi.

En ole mieltänyt aikaisemmin itseäni mitenkään erityisen iloiseksi ihmiseksi. Olenko tullut sellaiseksi vai enkö ole siihen koskaan kiinnittänyt huomiota? 
Mulle on jotenkin tärkeää olla hyvällä tuulella ja nauraa. Ihan jo siksi, että sitä surua ja murhettakin kyllä riittää. 

Sain ystävältäni jouluna runon jossa oli kuvaillut mua sanoilla "oot iloinen, lämmin, hyvän hengen luoja, kannustava, kiltti, hyvän mielen tuoja". Musta se kuulostaa ihanalta. 

( Ja taas täällä sitten niiskutan kun mulla on niin ihania ystäviäkin.)
 
Olen muutenkin tässä viimevuosina alkanut katsoa itseäni entistä hyväksyvämmin. 
Onko se vanhenemista, onko se vaan jotain `omanarvontunnon´-nousemista vai mitä? 
Hymyilen itselleni peilistä ja sanon puoliääneen että näytät nätiltä, toi violetti paita pukee sua jne. 

Olen niin paljon toistellut itselleni aikaisemmin sitä miten ruma, lihava,tyhmä, turha, surkea ja ties mitä olen että alkaahan sitä itsekkin uskoa siihen. Nyt kun katson niitä lähes 15vuotta sitten otettuja valokuvia niin en kyllä näe niissä mitään "epätavallista rumuutta". 
Sitä vaan itse luo itselleen sellaisen kuvan itsestään, ja ihan turhaan.

Mä uskon voimauttaviin valokuviin ihan "arkielämässä" ilman varsinaista terapiaa.
 Se on sitten ihan aihe erikseen. Jos pidätte itseänne rumana ja enemmän tai vähemmän surkeana ulkoisesti tai sisäisesti niin pyytäkää jonkun ihmisen johon luotatte valokuvaamaan teitä. 
Poseeratkaa itsellenne. Hymyilkää tai olkaa hymyilemättä. Kuvatkaa paikassa joka on itselle tärkeä.
Määritelkää itse se "miten minä haluan että minua katsotaan". 

Muuten ne mun uimapukukuvat lumihangessa on vielä ottamatta...

 Kannattaa tutustua aiheeseen mm. Maailman ihanin tyttö -projekti on mun mielestä ollut todella koskettava. Olen lainannut useamman kerran siitä tehdyn kuvakirjan kirjastosta. 
Kuvissa on jotain taianomaista, kun ihminen itse herää se on uskomattoman kaunista.

Jahas. Se olisi sitten se aika kun mun pitäisi laskea kone pois sylistä ja lähteä metsään nauttimaan ulkoilmasta. En uskalla vieläkään kauhean aktiivisesti lenkkeillä, mutta jos nyt sellaista kevyttä hoipertelua koirien jäljessä suorittaisi. Hauskaa kun työt on alkanut niin viikonlopuilla on aivan erilainen merkitys kuin lomalla. Silloinhan aika on ihan yhtä pitkää viikonloppua. 

Ehkä en vielä ensiviikolla aloita töissä kylvöjä, mutta varmaankin jo seuraavalla. KEVÄT on muuten ihan just täällä! Linnut laulaa jo kevättä. Kevät on vaan jotenkin niin mahtava vuodenaika!





7 kommenttia:

  1. Ihana postaus. Mä olen huomannut, että tuo ikä tuo viisautta, ainakin sellaista "olen enemmän tyytyväinen itseeni" viisautta.
    Oikein ihanaa sunnuntaita sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. Ehkä sitä alkaa ymmärtää sen että jos jotain ei voi muuttaa niin on helpompaa sopeutua siihen kuin taistella vastaan.

      Poista
  2. Sun postauksissa on aina jokin tärkeä teema, niin nytkin. On tärkeää muistaa sanonta: kuka sen kissan hännän nostaa,jos ei kissa itse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teemat kyllä jotenkin tulee ihan vahingossa. Välillä itsekkin hämmästyy että tätäkö mä nyt aijon kirjoittaa, mutta olen koittanut olla sensuroimatta itseäni.
      Minulla on kerran tarve kirjoittaa, niin kirjoitan. Tavallaan se on itselle terapiaa.

      Poista
  3. Sun postauksissa on aina jokin tärkeä teema, niin nytkin. On tärkeää muistaa sanonta: kuka sen kissan hännän nostaa,jos ei kissa itse.

    VastaaPoista
  4. Kyllä, hymyillen ja iloisena elämä on helpompaa kuin ruttunaamaisena :) Onpa kaunis ja erilainen tuo vaaleanpunainen tulppaaniasetelma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko Kukkala-blogi sulle tuttu? Siellä on ihania ideoita leikkokukista.
      Tosi hauskan näköisiä olivat lehtirullat mutta aika haastavia tehdä.

      Poista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)