Joulun alla blogit pullistelevat ihanista piparkukkataloista. Niissä toistaan taidokkaammat talot syntyvät kuin itsestään, pöydän ympärillä on ihastuttavia pikkupilttejä tahrattomat essut ja kauniit tonttulakit päässä. Ilmassa on taikapölyä ja pikkuisen jauhoa nenänpäässä.
Niissä ei ole mitään sitä mitä meillä oli tänään.
Olen ollut tälläviikolla ihan hyvässä jouluvireessä. Olen kaivellut koristeita ja valoja laatikoista, kuunnellut joululauluja, käynyt joulukonsertissa, saanut aviomieheltä valkoisen amarylliksen kukkakaupan paketissa (heti +150 verrattuna marketti-amaryllikseen) ja tehnyt kaverikoirien korttikökässä kortteja vanhainkodille.
Menneinä vuosina joulufiiliksen suurimpia kliimakseja ovat olleet piparkakkutalot. Niitä on väsätty kummmilasten kanssa ja joskus vähän yksinkin. Joskus ne ovat jopa onnistuneet.
Eilen päätin, että tänään on se päivä. Kuvittelin tekeväni jotain ainutlaatuisen ihanaa. Piparkakkutuoleja.
Huolellisesti piirsin kaavat, en polttanut yhtään pellillistä pipareita ja muutenkin tässä vaiheessa kaikki vielä vaikutti aika hyvältä.
Ottopoika kierteli ja kaarteli ympärillä kärkkyen pipareita.
Mika söi taikinaa isoja lohkoja siitä kaupan tasaisen kauniista taikinalevyn reunasta, mutta en tälläkertaa edes hermostunut, koska olin niin zen ja joulufiiliksissä.
Tein yhden pienen mökinkin verryttelyksi. Kasasin siihen päälle läjäpäin karkkeja, juuri niin överiä kuin koirankopin kokoisen piparitalon pitääkin olla.
Sitten aloin tehdä tuolia. En ollut enää yhtään rauhallinen, vaikka koitin kuunnella Jarkko Aholan Mielenrauhaa kappaletta repeatilla. Eilen se tuntui jotenkin paljon rauhoittavammalta siellä konsertissa...
Sokeri paloi pannussa, haju oli kamala ja tuolinosat eivät millään pysyneet kiinni toisissaan. Lopulta tuolin takaosa murtui useaan palaan. Koitin liimata kuumalla sokerilla paloja toisiinsa kiinni pipareilla tehdyillä paikoilla, mutta sekään ei auttanut mitään.
Tuolin palat murenivat yksi toisensa jälkeen uutterasta yrityksestäni huolimatta.
Hermo meni.
Siinä sitten hajotin kaikki palat ja liimailin niitä siihen alustaan kiinni epämääräiseksi kasaksi.
En itkenyt.
Ottopoika oli ihan haltioissaan! Mahtava hiirenloukku! Mahtava pakolaiskeskus (kröhöm...), mahtava vankityrmä!
Todellista taidetta ilman aivoja.
Siitä tuli niin uskomattoman ruma, että valutin ylenmäärin kyhäelmän päälle sokerikuorrutetta ja liimailin siihen satamäärin karkkeja. Oikea apukoululaisten taideteos.
Nauroin lopulta niin että lähes itkin kun kuvittelin että perustan kotileipomon ja teen asiakkaille tälläisiä ihastuttavia piparkakkutaloja. Voisi siinä madamoiselle hitusen nieleskellä kun paketista paljastuisi rotanloukku.
Jos joku järjestää jotain kilpailuja maailman rumimmille piparkakkutaloille niin mulla on täällä ehdokas! Vapiskaa muut kilpailijat!
Tervetuloa meille kahville. Tätä piparkakkutaloa ei säästetä jälkipolville eikä nosteta mihinkään jalustalle kuvattavaksi. Se syödään pois vähin äänin.
Ottopojan sanoin "Voishan sen laittaa navetan lattialle että rotat vois sen syödä".
Kiitos lohdutuksesta.
Turhaa vaatimattomuutta, sehän on erittäin persoonallinen! =D Ja eikös se ajatus ole tärkein... =D
VastaaPoistaMä tein kerran lasten kanssa piparkakkutaloa. Lopputulos muistutti elävästi slummihökkeliä... Mut ajattelin sit että eikös se majatalo vaihtunu eläinten talliin sillon joskus, että jos se mökki kuvais vaikka sellasta... =D En oo tainnu sen koommin mökkejä väsäillä.
Yhtenä vuonna saatiin tuliaisiksi tosi hieno talo. Laitoin sinne sisälle tuikun palamaan. Virhe... Kauhee palaneen käry ja notkahtanu kattohan siitä vaan seuras. Minä ja piparitalot ei vaan kuuluta yhteen...
Eihän niitä ulkonäön takia tehdä. Eihän?! Vaikka olishan se hienoa että kaapin päällä pölyttyisi pikkuusen toisen näköinen talo...
PoistaMe ei olla koskaan oikein kauheasti panostettu ulkonäköön, ennemminkin siihen tekemiseen ja nauramiseen.
Pari vuotta sitten Poika teki "urospuolisia vuohia" laittamalla jokaiselle vuohelle liitulakut mahan alle tiedätte-kyllä-miksi. Ja nauroi niin että hyvä kun pysyi tuolilla.
Se nauru mulle on jäänyt mieleen paljon kauniimpana muistona kuin se, että piparkakkutalo siinä ei tainnut silloinkaan olla mitenkään erityisen kaunis.
Kynttilä ja piparkakkutalo kuulostaa kauniilta yhdistelmältä, olisin varmaan tehnyt ihan saman! :)
Hieno tuli! Siihen kun olisit vielä sihdannut tomusokeria päälle, se olisi ollut ilmiselvä kulttuuripytinki Hesassa lumisateen jälkeen.
VastaaPoistaTotta, lumi peittää slummin ja rotanloukun yhtä kauniisti kuin meidän pihan kaikkine romuineen...
PoistaTää piparkakku talo kuuluu selvästi modernin taiteen museoon eli Kiasmaan :)
VastaaPoistaOnko kellään Kiasman numeroa, voisin soittaa sinne ja kysyä että kelpaisko tämä hökötys niille ikkunalle! Ainakin se on todella moderni.
PoistaHauskaa kerrontaa, vaikka asia olikin vakavan sorttinen, ainakin hermoillesi käyvä! Vai että navettaan rotille pitäisi piparitalosi viedä! Makoisiin suihin tuo menee ihan ihmisvoimin, oletan. Hyvää itsenäisyyspäivää.
VastaaPoistaValitettavasti meillä ollaan vähän huonoja piparinsyöjiä, kun mä en voi ja mies ei kauheasti piittaa. Mutta koitetaan saada joku pahaa-aavistamaton naapuri kahville ja isketään piparia pyötään.
PoistaJotenkin on alkanut tuntua, että mitä enemmän epäonnistuu niin sitä paremman jutun siitä saa kerrottua. Tavallisuus on aika ...noh vaikka tylsältä kuulostavaa. :)