lauantai 7. marraskuuta 2015

Vihdoinkin marraskuu!


Tervetuloa marraskuu! Kyllä sinua onkin kaivattu.

Kun ajattelee marraskuuta, niin ei ensimmäisenä tule mieleen sellaiset kelit että tarkenee ilman sukkahousuja lenkillä vaikka jalassa on ohuet tuulihousut.
Töissä lehtiä puhaltaessa on ollut jopa hiki kun on unohtanut ettei kuoritakin alle kuulu vielä laittaa fleecea. Ja se ei ole normaalia marraskuuta se!

Miksei sada, miksi jokapäivä paistaa aurinko?!

Miten ihminen silloin alkaa ajamaan itseään alas, valmistautumaan talveen kun ilma on kauniimpi kuin Juhannuksena. Vai onko Juhannuksena joskus hyvä sää, siitä on niin kauan etten edes muista millanen ilma silloin oli...

Eilen onneksi alkoi se tuttu harmaus ja tihkusade. Tältä marraskuun kuuluukin tuntua.
Mulla on sydämessä ollut marraskuu jo senverran kauan että olen nimenomaan kaivannut sellaista apatiaa joka liittyy siihen normaalistikkin. Sellainen surumielinen alavire.




Oltiin mökillä yötä. Mökillä kun ollaan kahdestaan niin se on jotain sellaista rentoutumista mitä kotona tai oikeastaan missään ei voi saavuttaa.

Oikeastaan ei tehdä mitään.

Lämmitetään saunaa, saunotaan. Saunotaan liian kauan niin että on melkein huono olo.
Istutaan saunan jälkeen iho höyryten terassilla ja kuunnellaan kuinka vesi putoilee puista.
Muita ääniä mökillä ei kuulu, koska siellä on niin hiljaista. (Ellei joku koira vingu...)
Ei puhuta mitään, ei tarvitse.

Käydään reinot jalassa ja appiukon XXL-kokoinen takki päällä kävelemässä koirien kanssa tienpäässä ja ollaan oltu omasta mielestä niin lenkillä.

Luetaan jo kahteen-kolmee-viiteen kertaa luettuja muotilehtiä. Mika kylläkään ei lue niitä, se lukee metsästyslehtiä. Maataan molemmat omilla sohvilla vaihteleva määrä koiria vieressä.
Noustaan vaan jos on pakko- esimerkiksi käydä vessassa tai lisätä saunanpesään puita.
Tai hakea lisää karkkia.

Syödään jos huvittaa, nachot kuulostaa jo hirveän työläältä kun pitää paistaa jauhelihaa ja laittaa uuni päälle.

Ollaan mökkikuplassa. Venytään ja vanutaan.

Sitten yht´äkkiä herätään todellisuuteen. Pitäisi lähteä kotiin.
Poks, kupla puhkeaa.

Aletaan hirveästi siivota, repiä lakanoita sängystä, imuroida, kerätä tavaroita, tiskataan kaikki astiat ja päivitellään taas kuinka kaksi ihmistä on voinut saada aikaan niin paljon tiskiä vajaassa vuorokaudessa. Tyhjennetään vesipataa ja nyt uutuutena paljua.
Tehdään siirtymärituaaleja kahden maailman välillä.

Todetaan miten mukavaa on ollut olla mökillä, ja ihmetellään miksei me käydä useammin. Hyvästellään mökki, lukitaan ovet. Palataan normielämään.
En haluaisi asua mökillä, koska sen taika on juuri siinä ettei siellä ole mitään sitä mitä kotona on. Siellä voi vaan olla. Se on parasta.







8 kommenttia:

  1. Kuulostaapa hyvältä tuollainen mökkeily ja kahdestaan olo ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on juuri sitä. Vaikka me ollaan kotonakin kahdestaan (ainakin jos Ottopoika ei ole täällä) niin mökillä se on erilaista. Ei välttämättä parempaa tai intensiivisempää mutta erilaista. Ja vaihtelu tekee ihmiselle hyvää.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Ehkäpä paras! Ja vielä se, että kun ei ole sen mökin omistaja (vaikka sitä saa käyttää kuin omaansa) niin ei tarvitse edes tyhjentää ulkohuussia.

      Poista
  3. Kyllä ihminen tarvitsee elämäänsä myös sitä alakuloa ja -vireisyyttä. Eihän siitä mitään tulisi, jos aina aurinko paistaisi. Eihän sitä sit enään huomaisikaan, jos aina olisi aurinkoista. Ja ei mielikään aina voi olla, että "pusi pusi ja nami nami" (vai miten se nyt menikään?). Minä en usko siihen. Eikä se alakulo tarkoita välttämättä sitä, että olisi jotenkin surullinen. Minulla se tarkoittaa juurikin tuollaista pysähtyneisyyttä. Meillä ei ole mökkiä, mutta esim. metsässä kävely tuo minun elämääni sellaista.
    Oikein mukavaa sunnuntaita Teille! =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos todella hyvästä kommentista. Siitä paistaa viisaus.

      Olen aika iloinen ja perus-positiivinen ihminen, mutta ei aina jaksa. Eikä pysty. Onneksi ei edes tarvitse.
      Isänpäivä on mulle vielä edelleen aika vaikea asia, oma suhde isään ei ollut paras mahdollinen eikä sitä enää voi edes korjata kun isä on kuollut. Sen lisäksi se päivä ikävästi muistuttaa siitä, että meidän talossa ei isänpäivää voida koskaan viettää. Olen asian kanssa sinut 362 päivää vuodessa, miinus isänpäivä, äitienpäivä ja joulu.

      Mutta mulla on maailman ihanin appiukko, ja ollaan menossa syömään hänen kanssaan. Kiitän hänestä.

      Poista
  4. Minusta marraskuu on ollut kiusaajan kuukausi. Kun on töissä, niin mahtavat kuvauskelit! Kun on viikonloppuvapaalla, sumua ja vesisadetta. Plussakelit ok, sillä inhoan laittaa aamulla klo 6.30 pimmeessä autoa lämpiämään. No, aina ollaan päivän verran lähempänä kevättä...:)

    VastaaPoista
  5. Ihana kuvaus mökillä olosta!
    Mä niin tarvisin tuollaisen olotilan hetkeksi. Välillä on yhtä kriisistä kriisiin rientämistä tämä elämä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)