sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Luopumisen tuskaa



Sitä olen nyt miettinyt lähes jokaisena iltana tälläviikolla.
Kuinka kylmässä sikaa voi ihan oikeasti pitää? Riittääkö olki lämmikkeeksi, ja riittääkö toinen sika lämmikkeeksi? Riittääkö se niille että mä tiedän että todennäköisesti ilma alkaa lämmetä?

Ollaan käyty iltaisin koittelemassa niitä, onko ne kylmiä, onko korvat kylmiä, vaikuttaako ne siltä että niiden olisi vilu muttei oikein olla saatu mitään vastauksia.

No ei olla sikoja lopetettu, en edes rehellisesti sanottuna tiedä olisiko pitänyt. Hyvä ja huolellinen eläinten pitäjä olisi varmaan ne lopettanut (tai oikeamminsanottuna teurastanut), mutta meikäläinen on vaan vienyt lämmintä vettä, lisää ruokaa ja olkia, ja sanonut niille että koittakaa pärjäillä.
Paha ihminen.

Sitten se seuraava pohdinta nimeltä lampaat. Haluanko ja jaksanko mä hoitaa niitä talven? Tai jaksaako Mika hoitaa niitä jos mä haluan olla vähän normaalia enemmän poissa kotoa. Joka siis mun kohdalla tarkoittaa sillointällöin käyntejä sisarusten luona, muutamaa yötä kerrallaan. Sitä vaan jotenkin tuntuu aina että kun jo jättää toiselle kanat ja kasan koiria niin haluaako edes jättää vielä lisää vaivaa?

Riittääkö niille toi sikojen koppi ja mahdollisesti se telttakatos siihen lisäksi? Ei niiden varmaan kylmä tule, en mä sitä epäile, mutta...Pystynkö mä perustella itse itselleni miksi pidän niitä niin?!

Miksei mulla ole kunnollista lampolaa, pysyykö vesi riittävän sulana ettei niillä ole 24/7 jano ja mikä vaiva siitä jatkuvasti vesirallista on jos niillä ei ole varsinaisesti mitään lämmintä tilaa.

Ottopojallahan olisi navettarakennus joka on tyhjillään. En tiedä pitäisikö koittaa sitä voidella jos lampaat saisi siirrettyä sinne talveksi. Uskoisin että me päästäisiin sopuratkaisuun jos lupaisin pientä vuokraa maksaa.
Oikeastaan nyt kun sen tänne kirjoitin, niin se alkaa tuntua kaikista viisaimmalta ratkaisulta. Tietysti se vaatii sitten vielä sen, että siihen saisi kolmannen osapuolen luvan. Pitää vissiin odottaa että sillä on kova rahapula ja sitten kysyä.



Sitten kolmas aihe. Ronja.

Nostin sitä eilen autoon ja ihan hätkähdin miten laiha se on takapäästä. Kertakaikkiaan sen takaosan lihakset on ihan surkastuneet tässä lyhyessä ajassa olemattomiin. Eihän niitä nyt enää moneen vuoteen ole ollut samanlaisia kuin nuorena, mutta nyt viimeisen kuukauden aikana alamäki on ollut varsin selvää aikaisempaan.

Aamulla se kaatui kun koitti venytellä kun kertakaikkiaan ei lihasvoimaa enää ole.

Se on kuitenkin koko kesän ulkoillut aika paljon tuon ikäiseksi koiraksi, eilenkin oli mukana kun käytiin metsässä ja annoin sen juoksennella vapaana.
Se jaksaa kyllä liikkua ihan hyvin metsässäkin, suorastaan hämmästyttävän hyvin siihen lihaskuntoon nähden mikä sillä on.

Mä olen hiljaa mielessäni päättänyt, että Ronjan ei tarvitse enää tämän talven pakkasissa palella. Mun ei tarvitse odottaa että elämänilo sen silmistä sammuu. Mun ei tarvitse odottaa sitä hetkeä ettei se enää pääse pediltä ylös. Meillä on ollut varsin pitkä ja vaiherikas yhteinen elämä.
Se ei ole vielä lopussa, mutta mä olen jo valmis siihen.

Vielä mä saan sanoa sille rakkauden sanoja, mutta niihin on jo kauan sekoittunut tieto siitä että luopumisen aika alkaa jokainen päivä olla lähempänä ja lähempänä. Tavallaan mua helpottaa se että mä olen päätöksen tehnyt. Mä tiedän sitten kun se päivä on, eikä mun tarvitse enää pelätä.



Kuvat: Mirjami Varpelaide

Eilen mulla ja Mikalla oli yhteiselämän 10v. päivä. Me pyritään aina juhlistamaan meidän merkkipäiviä, erityisesti hääpäivää ja vuosipäivää. Koska toinen on syksyllä ja toinen keväällä niin ne on sopivan kaukana toisistaan. Kihlapäivä tuppaa herkemmin unohtumaan kun kesäkuussa on niin paljon muutenkin kaikkea...

Eilen ei kyllä käyty ravintolassa syömässä, koska käytiin "virallinen" ruokailu jo pari viikkoa sitten. Juurella ravintola järjesti pop up- tyyppisesti ravintolaillan Kurikassa Jyllinkosken sähkömuseolla ja nimenomaan halusin juuri sinne.
Oli sitten ihan sanomalehdessäkin etusivulla pariskunnasta kuva, joten se on nyt sitten koko Etelä-Pohjanmaan tiedossa että me ollaan oltu kymmenen vuotta yhdessä. Vaikkakin pari viikkoa etukäteen.

Oli muuten aika huikea ilta, ihan käsittämättömän ruuan lisäksi siellä oli tosi hieno valokuvanäyttely joka heijastettiin seinälle ja musiikin suhteen oli tosissaan nähty vaivaa!
Oli kaiveltu pölyttyneitä musiikkitallenteita ja etsitty -50 luvun pohjalaista jazzia. Se sopi tunnelmaan kuin nenä päähän.

Mun mielestä oli jopa hiukan typerää että toimittaja kysyi että pidetäänkö me hintaa kalliina.
69€ tästä kaikesta, jotenkin ihan lapsellisen vähän!
Tottakai sitä meikäläinen osaa sillä hinnalla tehdä vaikka kuukauden ruuat, mutta jos laskee hinnan elämykselle, niin siihen hintaan ei saa juuri mitään normaalisti.

Elämyksistä puheenollen sitten eilen pääsin kylpytynnyri-neitsyydestäni. Jotenkin hämmentävää että se olen minä joka ei ole moista koskaan aikaisemmin kokeillut.

Mutta kun Mikan Velipoika on nyt sellaisen hankkinut niin pitihän sitä mennä kokeilemaan. Istuttiin siellä pari tuntia puhumassa niinkin kevyistä aiheista kuin rahasta, töistä, maailmanpolitiikasta, pakolaisista ja ties mistä. Me kolme tavallista duunaria joilla on ensimmäistä liian vähän, osalla toista liikaa, ja lopuista emme edes oikein tiedä mitään.
Siinä kirkkaan tähtitaivaan alla lämpimässä vedessä me järjestimme maailman oikealle tolalle.

Yksi paikka siinä vieressäni oli tyhjä, mutta se ei nyt ahdistanut "normaalia enempää".
Me alamme tottua. Me alamme tottua siihen että yksi puuttuu.

Vielä minä odotan sinua portaille tupakalle, odotan nauruasi ja sitä että olet tehnyt sen kymmenen lajin "pientä iltapalaa" mutta se ei enää satu niin että jokakerta sydän vuotaisi verta kun ajattelen sitä.

Raukeina kömmimme sisälle, katsoimme pari jaksoa Jokien hirviöitä (jos joku ei tiedä niin se on sellainen kalastusohjelma) ja söimme nachoja liian paljolla juustolla. Mika nukahti sohvalle juuri ennenkuin Jeremy sai vapaan jättiläisankeriaan jota nyt kuitenkin odotettiin kahden jakson verran.

Pyöräiltiin kotiin, penkillä oli jäähilettä. Kolmesta siideristä kaksi jäi juomatta.
Sikojen ei ollut kai kylmä, Mika kävi niitä vielä kokeilemassa.
Pakkasta oli -1C.

Mä rakastan näitä laajennettuja koti-iltoja jolloin ei oikein tapahdu mitään ja tapahtuu kaikki.





16 kommenttia:

  1. Haluaisin nyt painaa tykkää -nappia. Se on hirveän sielutonta, mutta pidin kovasti tämän postauksen pohdinnasta, enkä silti löydä järkeviä sanoja kommentointiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mäkin voin sitten painaa tykkää-nappia. :) Tykkään kommentistasi, ja siitä että pohdinnoissa on jotain tolkkua.

      Poista
  2. Surua ja iloa, sitähän se elämä on <3 Hyvää 10-vuotista yhteiselon päivää sinne teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri. Kiitos. Toivottavasti saadaan viettää vielä monia monia pyöreitä juhlapäiviä.

      Poista
  3. Ihana postaus ja ihanat kuvat! Tosin ihan meinas itku tulla silmään tuosta vanhan koiran elämän pohdinnasta... Oma vanhempi koira just täytti 10v ja ihan on vielä pirtsakka, mutta edessä se luopuminen joskus on ja minä en tosiaan tällä hetkellä tiiä miten siitä tulen selviämään... Sulla on asiat siinä mielessä hyvin, että olet jo selvittänyt sen asian valmiiksi itsellesi.

    Onnea kymmenestä vuodesta ja paljon onnea ja rakkautta tuleville vuosillenne! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Pakko on pohtia "ääneen", mulle kirjoittaminen on ollut aina terapiaa ja jotenkin kun kirjoitan asioita saan ne paremmin ulos itsestäni.

      Meillä on Ronjan lisäksi kaksi 10v. koiraa, mutta niiden kohdalla en ole surutyötä tehnyt vielä ollenkaan. Jotenkin en pysty montaa asiaa käsitellä yhtäaikaa. Toivottavasti ei tarvitse ennen Ronjan kuolemaa.
      Mulle Allin kuolema tulee sitten aikanaan olemaan erityisen vaikea, Se on vaan nii speciaali.
      Tänään oli yhden meidän metsästyskaverin pystykorva jäänyt hirvijahdissa auton alle ja kuollut. Oikein sydäntä kylmäsi kun ajattelin että se olisi voinut olla myös Alli. Joka kerta kun koiran päästää irti ottaa tietoisen riskin.

      Ja me pariskuntana kiitämme ja kumarramme.

      Poista
  4. Onnittelut vuosipäivästä! Luopuminen lemmikistä on surullista. Työkavereilla on ollut nyt syksyn aikana monta luopumista. Kaikilla koirista kyse, eiku olihan siellä yksi kissakin. Vanhoja, jo hyvän ja pitkän elämän eläneitä. Aina kuitenkin se luopuminen on rankkaa. Lisse-kisu on 8 vuotta ja 4 kk. Onhan se sellainen rutjake, eiköhän vielä jonku vuoden pomota meidän perheessä. Toivon mukaan ja sitten kun loppu tulee, mä itken silmät päästäni. Jos sika palelee, niin eikö se ala kasvattaa pitempää karvaa? Jostain ainakin luin, että niin käy liian kylmässä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kissat ovat lähtökohtaisesti paljon pitkäikäisempiä kuin koirat. Mutta tulevat nekin tiensä päähän. Ja aina se on yhtä surullista.

      Kiitos vuosipäiväonnitteluista!

      Poista
  5. Miksi mä itken kun luen tätä sun kirjoitusta. Kaikkihan asiat on tässä ihan "hyvin" mutta silti. Mulla on jotenkin sellainen tunne että mun pitäis sua halata ja kertoa sulle kuinka tärkeä ihminen oot mulle, todella hyvä ystävä. Tää mun kommentti menee nyt jotenkin sivuraiteelle mutta silti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...Sä itket koska oot sellanen hassu joka itkee kaikesta. Ilosta, surusta, liikutuksesta ja kaikesta siltä väliltä. Ihan kuten minäkin.

      Kiitos, kiitos ja kiitos. Meidän pitäis varmaan nähdä ettei meidän tarvis tihrustaa täällä kotonamme ja halailla ilmaa.

      Poista
  6. Voi, miten vaikeita asioita ja päätöksiä ilman yhtä oikeaa ratkaisua. Mitään neuvoa en kyllä osaa antaa, kyllä sinä itse tiedät parhaiten milloin Ronjan ja sikojen on aika mennä. Sioilla en usko olevan hätää pikkupakkasissa, kyllä se ihrakin lämmittää :)

    Kymmenen vuotta sitten meillä oli 10-vuotias sydänvaivainen Olli-koira, joka oli vähitellen mennyt huonompaan ja huonompaan kuntoon. Jaoin postia kesätyönä ja kesken työpäivän aloin ilman mitään syytä yhtäkkiä itkemään. Se oli merkki, että nyt on aika päästää Olli pois. Soitin äidilleni itkuisen puhelun ja pyysin varaamaan eläinlääkäriajan. Muutama tunti siitä Olli nukkui maailman rauhallinta unta. Ei se aina se merkki tule noin selvänä, mutta uskon siihen, että se, joka on ollut läheisin eläimen kanssa, tietää myös syvällä sisimmässään milloin on aika.

    Minä olen (melkein) päättänyt, että meille ei tule nykyisen koiran jälkeen enää minkään sortin elukkaa, jotta en joudu enää tekemään päätöstä ja sitten kitumaan ikävässä sen aikaa, kun se surun työstäminen kestää. Olen tosin sanonut tämän joka ikisen luopumisen jälkeen ja sen takia nytkin meillä se koira on...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en koe koirien kohdalla niin etten haluaisi uusia koiria sen luopumisen surun takia. Tietysti jos koiria on vaan yksi siihen kiintyy tietenkin erilailla kuin jos niitä on tälläinen lauma kuin meillä.
      Mä mielummin iloitsen siitä yhteisestä ajasta kuin ajattelen sitä surua.

      Mutta ei se lopetuspäätös helppo ole. Onhan se jotenkin inhottava ajatus että itse pitää päättää koska toisen elämä päättyy.

      Poista
  7. Voimia päätöksiin ja luopumisen tuskaan. Ja onnea 10-v taipaleesta! Kauniisti kuvailet ja kirjoitat asioista ja elämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Joskus osaa kirjoittaa paremmin ja joskus huonommin. Ja erityiskiitos voiman toivotuksesta, tuntuu että sitä tässä tarvitaan.

      Poista
  8. Onnittelut vuosipäivänne johdosta <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)