maanantai 14. syyskuuta 2015

Nukkekammo

Olipa sitten taas päivä. Huh huh. Meillä oli ensiapukurssi ja en ole oikeasti pitkään aikaan taas ollut niin lähellä paniikkikohtausta kuin tänään.

En ole edes muistanut että mä inhoan nukkeja. Olen aina inhonnut, lapsesta asti. Ei niitä yleensä tarvitse kauheasti kosketella, mutta ensiapukurssilla olikin Anne-nuken lisäksi pieniä vauva-elvytysnukkeja. Heti kun näin ne niin mulla melkein henki salpautui.

Koska opettaja oli varsin tiukkana siitä että jokaisen pitää elvyttää joka kokoa nukkea niin mä olin lopulta ihan selkä seinää vasten. Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin mennä sanomaan opettajalle että mä en pysty. Onneksi se ei alkanut pyytelemään sen enempää mitään selityksiä.

Itsekkin hiukan säikähdin reaktiosta. Mulla oli ihan kirjaimellisesti oksennus kurkussa, enkä mä ole edes ole kovin oksennusherkkä ihminen. Kun pääsin kotiin mulla oli sellainen olo kuin olisin juossut maratonin.

Nukuin hetken ja paniikki alkoi pikkuhiljaa laskea. Kävin koirien kanssa lenkillä ja siinä samalla koitin terapioida itseäni. Kyselin itseltäni että mikä niissä nukeissa on niin kauheaa?

Mullahan on ollut myös vauvakammoa, enkä osaa nähdä vauvoja mitenkään suloisina lukuunottamatta nyt omien sisarusten lapsia. Oikeastaan ne ja kummilapset on olleet mulle aika tervehdyttäviä kokemuksia vaikka vähän toisin pelkäsin aikanaan.

Mullahan on aika voimakkaita lapsuusajan traumoja siitä miten muhun voidaan vaikuttaa vastoin mun tahtoa. Tunkea päänsisälle ajatuksia jotka ei ole mun omia. Sanovat sitä henkiseksi väkivallaksi, aivopesuksi.

Mulle tulee nukeista jotenkin samanlainen kuva. Ne makaa suu auki aivottomina ja niille voi tehdä mitä vaan. Olen sen mun piikkikammonkin jotenkin mieltänyt samalla lailla.
Mun sisälle laitetaan jotain mitä mä en halua enkä mä voi sitä estää tai paeta.

Mietin oikein sitä tilannetta, että jos mä saisin ensin rauhassa katsoa sitä nukkea jostain kauempaa, sen jälkeen rauhassa siirtyä lähemmäs, ehkä koskettaa jos siltä tuntuu ja sitten jos olisin oikein rohkea voisin jopa koittaa elvytystä. Mutta kun mulla on tunne että mun TÄYTYY pakottaa itseni siihen niin se vaan pahentaa paniikin oireita.

Mulla on tullut samanlainen hätätila jäsenkorjaajalla kun mun olisi pitänyt pystyä rentoutumaan että naksautus olisi onnistunut. Menen niin lukkoon etten voi muuta kuin huutaa että mä en halua tätä. Onneksi me jäsenkorjaajan kanssa siitä viimeksi juteltiin, ja sovittiin että ensikerralla hän kääntää mut useampaan kertaan ensin siihen "niksautusasentoon" ja vasta kun mä pystyn rentoutumaan niin edes ajatellaan sitä naksautusta. Ehkä nuken kanssa pitäisi toimia samoin.

Jos mulla on huomenna rohkea olo mä pyydän että opettaja jäisi sinne luokkaan sen nuken kanssa  kun muut lähtee. Että mä voisin edes katsoa sitä ilman että mun on pakko sille tehdä jotain. Ilman että muut katsoo, ja jos mä alan itkeä (tai oksentaa...) niin se ei aiheuta niin suurta häpeää.

Mä pelkään kontrollin menetystä. Joskus aikaisemmin jopa niin paljon, etten ole halunnut edes juoda alkoholia. Onneksi se on alkanut lieventyä, joskus on ihan kiva olla huppelissa. Kuten perjantaina. :)

Onko se siis kaikki vaan häpeää ja häpeän pelkoa?
Olenko mä ollenkaan vielä niin sinut itseni ja kokemusteni kanssa kuin luulen?
Olenko mä viimeaikoina liikaa ajatellut muiden ihmisten murheita ja niihin ratkaisuja?

Vai pitäisikö mun vaan taas alkaa aktiivisesti ottamaan härkää kiinni sarvista? Varata se hammaslääkäri, mennä verikokeisiin, koskettaa nukkea?

Jaa-a. Huomenna on ensiapukurssin toinen päivä. Toivottavasti se on vähän helpompi!


8 kommenttia:

  1. Jokaisella ihmisellä on erilaisia pelkoja. En usko, että maailmassa olisi yhtään ihmistä joka ei pelkää mitään.
    Tsemppiä huomiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin ihan hirmu rohkea ja tosiaan kurssin jälkeen pyysin saada jäädä katselemaan nukkea. Vaikka vähän huimasi ja tuntui ilkeältä niin onneksi pystyin näin ylittämään itseni. Juttelin myös opettajan kanssa pelosta ja kiitin häntä ettei ollut vaatinut mua väkisin elvyttämään nukkea.

      Poista
  2. Kiitos, kun jaoit kokemuksesi meidän kanssa. Se oli rohkeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt tiedä onko se rohkeaa, mutta tuntui että pakko on saada johonkin purkauduttua. Blogi on siihen hyvä kanava.

      Poista
  3. Samaa mieltä kuin edellinen kommentoija.
    Oot tosi rohkea, kun pystyt kertomaan täällä tuon tyyppiset vaikeat asiat. Nostan sulle hattua.
    Ehkä tälläinen asian käsittely omalta osaltaan auttaa,?
    Toivottavasti ea-opettaja on hyvä tyyppi ja saat halutessasi rauhassa tutustua nukkeen. Tai olla tutustumatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen jotenkin ajatellut etteivät asiat siitä muuti vaikka olisin ihan hiljaa. En kirjoita mitään mitä en halua. Jotenkin tuntuu, ettei mulla ole kauheasti salattavaa, elämä on tälläistä hyvässä ja pahassa-

      Toivon itsekkin että asian käsittely auttaisi sen voittamiseen. Ehkä joskus?

      Poista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)