torstai 20. elokuuta 2015

Parisuhteellisuusteoriaa



Mun piti kirjoittaa ainoastaan kevyt teksti marjojen poimimisesta. Mutta sitten se alkoi vähän riitäytyä käsistä.

Olen tässä viimeaikoina pohdiskellut paria suhdetta ja parisuhdetta. Kun omassa elämässä ja parisuhteessa eletään aika seesteisiä aikoja on ihastuttavaa vaivata päätään muiden elämällä ja asioilla. Varsinkaan kun niistä ei oikeasti tiedä juuri mitään.

Tosin en tiedä meneekö näiden asioiden ajattelu koskaan hukkaan.



Olen itse aika parisuhdekeskeinen ihminen. Mulle henk.koht on todella tärkeää että parisuhteemme voi hyvin. Ainakin siihen pitäisi pyrkiä. Ehkä kun sitä peilaa muiden elämää vasten niin todella huomaa miten hyvä meillä on olla.

Yksi tärkeimmistä asioista parisuhteessa mielestäni on kiinnostus toista kohtaan. Kiinnostus hänen ajatuksiaan kohtaan.
Musta on joskus ihan hämmentävää miten vähän ihmiset juttelevat toistensa kanssa erilaisista asioista. Jos ei puhuta arkisistakaan asioista niin miten sitten pystytään puhumaan niistä vaikeista?

Todennäköisesti ei mitenkään. Ne lakaistaan maton alle, ja joskus ne pöllähtävät sieltä esiin kaikki yhtäaikaa, tai sitten niiden annetaan vaan olla. Tyydytään siihen mitä saadaan, eikä edes yritetä parempaa.

Miten voi pitää suhteen palavana vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jos ei edes tiedä mitä toinen ajattelee?! Miten säilytetään mielenkiinto ihmiseen jota ei tunne?



Me ollaan sovittu heti suhteen alussa, että säännöllisin väliajoin tehdään tilannekatsaus. Kysytään toiselta että miten meillä menee.
Ollaan myös päätetty että kerrotaan toiselle jos tuntuu että suhteessa on jotain pielessä niin sille voi vielä tehdä jotain. Siinä vaiheessa kun toinen alkaa olla tasoa kämppis jonka kanssa keskustellaan lähinnä kaupassa käymisestä niin alkaa olla melkoinen työ nousta sieltä suosta.

Toistaiseksi olemme kai onnistuneet, koska vastoinkäymiset ovat tulleet suhteemme ulkopuolelta, ei sen sisältä.



Vaikka olen sitä mieltä että avioliitto ja ylipäänsä pitkät ja onnistuneet parisuhteet perustuu ystävyyteen, niin pitäisi sen ystävyyden lisäksi olla muutakin. Ja se on sen enempää kaunistelematta seksiä. Jos seksuaalisuus kuolee, niin mikä silloin erottaa enää ystävyyden ja parisuhteen?

Eikait kukaan voi suhteen ulkopuolelta sanoa kuinka usein pitää peittoa heiluttaa, mutta kyllä joskus pitäisi. Ymmärrän jos pienten lasten vanhemmilla se ei ole päälimmäisenä kokoaikaa mielessä, mutta se pahin aika ymmärtääkseni on kuitenkin aika lyhyt. Voin tietysti olla väärässä.
Erilaiset sairaudet ja muut ajanjaksot ovat luku sisänsä, mutta jos puhutaan Perus-Pentin ja Perus-Pirkon parisuhteesta.

Olikohan se Anna-Leena Härkönen joka jossain haastattelussa oli sitä mieltä että joskus olisi parasta jättää keskustelut kokonaan pois, avata viskipullo, katsoa yhdessä jotain pornoelokuvaa ja naida. Sen jälkeen ne keskusteluhanat aukeaa paljon helpommin. Mielestäni siinä on asia aika hyvin kiteytetty.



Jos molemmat parisuhteessa haluaa elää juuri tätä parisuhdetta ja näkee vaivaa sen eteen niin ei siihen väliin pääse kukaan kolmas ihminen.

Itse yhden eron ja yhden aika rankan pettämisen kokeneena voin allekirjoittaa tämän. Jos toinen on yhtä itsestäänselvä kuin jääkaappi ja kirjahylly, jonka tarpeet kiinnostaa hyvin vähän ja ajatukset vielä vähemmän ja kaikenlisäksi kokoajan on jotain kiinnostavampaa tekemistä kuin tehdä yhdessä mitään niin eikait siinä kannata kauheasti ihmetellä että toinen on vähän enemmänkin kurkotellut vieraisiin pöytiin.


Siinä parisuhteen perustamisvaiheessa pitäisi mielestäni olla aika kriittinen. Miettiä ihastumisenkin läpi että onko meillä mahdollista edes perustaa sellainen yhteiselämä että molemmilla on hyvä olla. Vaikka vastakohdat voi vedota toisiinsa, on elämä helpompaa jos nyt edes pääasioista ollaan samaa mieltä.

Ihmiset sietää muutenkin ihan hirveästi sellaista mitä mun mielestä ei kyllä tarvisi sietää! Kunnioituksen puute on sellainen asia että sitä tuskin tulee jos sitä ei ole alussakaan.

Eikä myöskään pitäisi luopua itselle tärkeistä asioista vain siksi, että kun toinen ei oikein halua että harrastan asiaa x.
Sitten vuosien tai vuosikymmenten jälkeen on vähän turhaa harmitella jos itse on vapaaehtoisesti luopunut.



Jos mitään olen elämästä oppinut niin se on se, että minä selviän aika vaikeistakin asioista. Oikeastaan se on se tieto joka nykyisellään kantaa ehkä kaikista parhaiten. Ei tarvitse takertua kun on kasvattanut itselleen tunteen siitä että on arvokas. Minun ylitseni ei enää kävellä.

Oikeastaan olen aivan hämmästynyt miten hyväksi mun oma elämä ja tämä parisuhde on tullut. Meillä todellakin olisi ollut huomattavasti enemmän mahdollisuuksia epäonnistua kuin onnistua!

Mulla oli takana hyvin raastava ero, melkein voisi sanoa että koko maailmankuvan mureneminen. Ero jota en ollut käsitellyt ollenkaan. Siihen päälle aika voimakkaita lapsuustraumoja joita aloin oikeastaan vasta edes tunnistamaan eron jälkeen.

Ja tottakai kannattaa aloittaa seurustelu neljännellä tapaamiskerralla- ja muuttaa siitä samantien yhteen. En suosittele kenellekkään, mutta pahimmillaan siitä voi päätyä naimisiin...

Olen joskus jälkeenpäin kysynyt mieheltä että miten ihmeessä se halusi parisuhteeseen niin epävakaisen ihmisen kanssa joka henkisesti ei ollut ollenkaan irtaantunut ex:stään, joka oli kaikkea muuta kuin sinut itsensä kanssa ja jonka oireilu vaati mm. ammattilaisen apua.

Mies vastasi, että koska tykkäsin susta niin paljon, ja arvasin että kyllä sun olo jossain vaiheessa alkaa helpottaa ja entisen suhteen haamut päästää otteestaan. En voi kuin nostaa hattua.


Mikä tän kaiken kirjoituksen tarkoitus oli, en edes oikein osaa sanoa. Toivoisin kaikille sitä samaa onnea joka omaa elämää on kohdannut. Toivoisin jokaiselle sellaista parisuhdetta että kokee samanlaista kiitollisuutta kuin itse koen. Toivoisin että näissä suhteissa joita olen ajatellut asiat selkiäisivät johonkin suuntaan. Toivoisin, että ihmiset oppisivat rakastamaan ennenkaikkea itseään ja toisiaan. Olisko siinä nyt sitten tarpeeksi toiveita yhdelle illalle.


14 kommenttia:

  1. Hyviä pointteja suhteista. Joku kysyin kerran, että mitä mun mielestä on rakkaus. Kyllä piti hetken miettiä, että miten sen pistää sanoiksi. Se on mielestäni sellainen juttu, että on valmis tekemään kaikkensa, että toisella olisi hyvä olla. Siihen hyvään oloon kuuluu, keskustelut, läheisyys, seksi ja toisen kunnollinen huomioiminen. Sitä mun mielestä on rakkaus.
    Oikein mukavaa loppuviikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakkaus on kyllä vaikeasti määriteltävä asia. Se voi sitä paitsi jokaiselle olla asia jonka ymmärtää erilailla.

      Noiden mainitsemitsemiesi lisäksi mun mielestä siihen kuuluu se että arvostaa ja kunnioittaa toista. Haluaa hänen parastaan.

      Poista
  2. Tähän iso peukku! Ihan samaa mieltä kaikesta. Ihanaa, että te olette löytäneet toisenne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kerrankin joku on mun kanssa samaa mieltä, ja vielä kaikesta! :) On se ihmeellistä kuinka ihmiset voivat kohdata toisensa ja missä vaiheessa kenenkin välille se kipinä iskee.

      Mekin kuitenkin tavattiin aikalailla vahingossa, ja heti, aivan heti mulle tuli voimakas tunne että tässä on mun mies. Sellaista ei ole tullut koskaan ennen eikä jälkeen, mutta joku siinä vaan puhutteli. Se siisti eteinenkö?!

      Poista
  3. Olipa hyvä postaus! Hienoa että teillä on toisenne <3
    Aika samanlaisia ajattelemme me parisuhteesta.
    Minä olen alkanut seurustelemaan 16v ja edelleen ollaan yhdessä , siis 40v tuli keväällä yhdessä iloa ja kohta 32v naimisissa. Kyllä se on niin paljon itsestäkin kiinni suhteen onnistuminen, tokihan se on kahden juttu, kaksin kun se parisuhde luodaan.
    Ihanaa viikonloppua!
    -päivi-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huikeaa! Sinä varmasti osaisit kertoa parisuhteesta ja sen koossapysymisestä vielä paljon enemmän kuin minä. Ja sellaisia asioita rakkaudesta ja rakastamisesta joista minulla ei ole aavistustakaan.

      Totta se on että parisuhteeseen tarvitaan kaksi, mutta sen onnistuu kyllä pilaamaan yksikin ihminen. Monesti tuntuu olevan varsinkin naisilla että oletetaan että mies tekee minut jotenkin onnelliseksi. Ja sitten kun ei tee, niin olla niin hemmetin pettyneitä. Ei tule mieleen, että se onnellisuus ja onni ylipäänsä lähtee ihmisestä itsestään, ei sitä voi kukaan muu tuoda tai vastaavasti ottaa pois.

      Poista
  4. Olipa taas hieno kirjoitus <3 Niin mitä se rakkaus ja hyvä parisuhde on ...niin mun mieleen tupsahti sana kunnioitus jonka opettelemiseen on mulla ainakin mennyt aikaa ja se että uskaltaa heittäytyä eron jälkeen uuteen ja ei niin ehkä uskottavaan suhteeseen koska alusta parisuhteelle ei meillä ainakaan ollut "normaali" ja niin kun moni ajatteli (minä myös) että tämä ei kestä mutta töitä on tehty puolin ja toisin. Kyllä kivijalka pitää olla kunnossa että se kestää myös myrskyt ja tuulet. Kiitos Maria kirjoituksesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Mun mielestä teidän suhde on hieno esimerkki siitä miten se voi toimia vaikka kaikki oletukset ovat sitä vastaan.

      On erityisen hienoa että olet(te) uskaltaneet heittäytyä vaikka lähtökohtaisesti "aikuisen kypsän naisen" (hah hah, muutakaan sanaa en keksinyt!!!) ja pojanklopin tasa-arvoinen ja tasavertainen parisuhde ei ole se mikä ensimmäiseksi ajatellaan kestäväksi parisuhteeksi. Puhumattakaan kaikki muut asiat jotka aiheeseen liittyvät.


      Poista
  5. Osuitpa asian ytimeen! Sulla on todellakin kirjoittamisen lahja! Sopiiko että linkitän?
    Parisuhteet on välillä niin erikoisia, näin vierestä katottuna..
    Jo ihan työssäni vanhusten parissa oon niin monta kertaa aatellu, että voi miksi ihmiset ei eroa ajoissa, jos parisuhteesta ei tule yhtään mitään. Niitä tuskia ja pahaa mieltä, katkeruutta ja vihaa raahataan mukana vuosikausia ja yhdessä olo on sitten kaikkea muuta kuin kivaa kun alkaa tulla vaivoja ja sairauksia. Miten moni muistisairas aivan tihkuu sitä katkeruutta, eikä enää pääse eroon siitä kun muisti ja ymmärrys ei enää riitä asioiden käsittelyyn. Mutta miksipä enää haluaisikaan käsitellä, kun viimeiset 50v on menny ihan kivasti käsittelemättäkin...
    Ihan kun mulla olis pokkaa ketään neuvoa, eipä sillä.
    Oon kuitenkin onnellinen omasta, pian 19v kestäneestä suhteesta jonka alussa oltiin niin nuoria, ja jonka aikana on opittu että kyllä me selvitään kaikenlaisesta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman muuta saa linkittää. olen siitä hyvin otettu.

      Onhan se eroaminen ennen ollut vähän erilaista kuin nykyään. Mikan Mumma on eronnut, ja vielä -80 luvulla se on ollut tietyissä piireissä tabu. Ihan niin että hänen äitinsä hautajaisissakin joku on pitänyt puheen avioerosta! :O



      Poista
    2. No huhhuh! Hautajaisissa...se siitä hienotunteisuudesta!
      Mutta joo, onhan se ollut toisenlainen asia ennen kuin nykyään.

      Eihän ero varmaan kenenkään tavoite ole naimisiin mennessä, mutta turhalta tuntuu sekin että koko elämä menee kiukun ja katkeruuden kanssa...

      Meidän mummu ja pappa riiteli välillä oikeen urakalla. Pappa tuumas mummulle että voit pakata tavaras ja muuttaa muualle. Johon mummu tokas ettei lähe mihinkään, inhoaa muuttamista...
      Lähipiirissä on loppuviimen melko monta liittoa joita sivusta seuratessa ensimmäinen ajatus on: "Kuinka ihmeessä nuo ihmiset on koskaan päätyneet yhteen..?"
      Seuraava ajatus on toive siitä että osattais oma parisuhde pitää hengissä ja hyvänä. Olis se kurjaa lasten kasvettua huomata, että yhteistä on vaan osoite.

      Poista
    3. Oikeastaan ihmisten pitäisi erota enemmän! Miksi ihmeessä kiusata tuttua ihmistä ja pakottaa itsensä elämään suhteessa jossa tosiaan yhteistä ei ole kuin sukunimi ovessa?
      Jos kertakaikkiaan on valittu nuorena tai muuten vaan jostainsyystä väärin, niin paljon viisaampaa on kummankin lähteä eri teille kuin pakottaa itsensä elämään samassa asunnossa jossa ollaan enemmän vihamiehiä kuin rakkaussuhteessa!

      Siitä ei seuraa kuin tuota kuvaamaasi katkeruutta ja vihaa. Molemmat voi olla ihan hyviä tyyppejä, mutta yhdessä eivät kertakaikkiaan voi olla.
      Ei rakkaus synny pakottamalla ja sen saa myös tapettua aika helposti.
      Yhdessähän voi olla myös sillä päätöksellä että näin aijotaan loppuun asti olla (ja aika hyvä mielestäni joku tälläinen päätös on olla ennen avioliittoakin) mutta jos suhde on täysin kuollut niin miksi tekohengittää kuollutta vuodesta toiseen?!

      Mä peräänkuulutan hyvää parisuhdetta. Suhdetta jossa ollaan täysin vapaaehtoisesti, jossa halutaan omaa ja toisen parasta, jossa MOLEMMAT on täysillä mukana ja jossa lempi leiskuu ja onni hyrisee.
      Onni lähtee ihmisestä itsestä eikä sitä voi kukaan muu tuoda tai ottaa pois. Jos se onni merkitsee osapuolille täysin eri asioita, niin silloin on parempi molempien hakea sitä itsekseen kuin väkisin vaatia toisen tekemään minut onnelliseksi.

      Itse olen aika optimistinen ja elämäniloinen ihminen. Mua hajottaa sellainen että kanssaihmiset suhtautuvat kaikkeen pessimistisesti ja epäilen että paatuneen pessimistin kanssa mun elämä olisi liian vaikeaa. Miksi siis sellaiseen olisi syytä itseään pakottaa?

      Poista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)