torstai 19. helmikuuta 2015

Minimunat ja talviulkoilua

Tänään on ollut +4C lämmintä ja aurinko on paistanut niin että lumi on sulanut vauhdilla.
Ensiviikolla on kersojen hiihtoloma, tosin tätä menoa ei kyllä kukaan enää kauaa hiihdä! 
Luvattiin viedä nuorempi Ottopoika laskettelemaan jos vielä laskettelukelejä on, saapa nähdä. 
Olishan se ittellekkin kiva käydä kokeilemassa, viime kerrasta onkin aikaa sellaiset 15 vuotta! Onkohan mulla millainen tapaturmavakuutus?!

Kanojen mielestä tälläiset kelit saisi kyllä jatkua mielellään siihen toukokuun alkuun jolloin sitten voisi alkaa ihan tosissaan ruoho kasvamaan. Nyt kun ulkotarhasta on lumi sulanut ne tykkää tulla sinne eikä ulkoilla vaan varastossa.

Täällä vartioin MINÄ!



Hah, kanallakin on suussa koirankarva! 
Niitä on sitten pikkuusen joka paikassa meillä, ja sitä jatkuu varmaan seuraavat 2kk ainakin!



Lepotauko


Isä ja poika. Ovat kyllä kuin kaksi marjaa!


Rohkeimmat kävivät vähän ulkona tarhastakin. Kanat ei kauhean mielellään kävele lumessa, joten ne ei reilua metriä kauemmas tarhan ovesta lähteneet.



Ja minä. Voi jestas. Luovuttanut hetero.

Olen ollut kipeänä tosiaan maanantaista asti, itkenyt taas tänään ihan kiitettävästi, 
hiukset on hieman pipon ja sängyn muovaamat ja jos ne ei kohta ala kasvaa niin tuskin mikään voi estää mua taas leikkaamasta niitä lyhyeksi. 
Kerran ne on nyt värjätty "lähes omanväriseksi", 
ja mulla on sellainen olo että olen muukalaisena peilikuvassa. 
Kuvan otti rakas aviomieheni, ihan oma-aloitteisesti, 
 ja hän saa minusta aina kauneimmat puolet esiin...:P


Pikkukanat on alkaneet munia! Ihania nämä minimunat. 
Vertailun vuoksi kuvissa on yksi normikokoinen muna ja sitten "harjoitusmunat". 
Joskus näissä pikkumunissa ei edes ole keltuaisia, mutta yhden kun hajotin niin siinä ainakin oli.





Käsittämätöntä että huomenna on taas perjantai! Tietysti kun on melkein koko viikon viettänyt vaakatasossa niin ei oikein huomaa ajan kulua. Mulla alkaa työt parin viikon päästä, nyt pitäisi hermona tehdä kaikki lomalla-piti-tehdä asiat. 
Oikeestaan ei edes huvita, ollut aika raskas talvi tuon kaverin sairastumisen ja kuoleman kanssa. Tänään käytiin siirtämässä ruumis sairaalalta kirkolle talvihautaan (olisko se sitten kylmiö vai millä nimellä sitä muualla kutsutaan?!) odottamaan hautajaisia.

Kaverin mies halusi että ruumisauto kiertää reitin niin, että ajettiin heidän talonsa ohi. 
Oli aika vaikuttava hetki kun auto pysähtyi siihen heidän talonsa kohdalle ja hevoset nostivat heti päät ylös tarhassa ja toinen lähti ravaten aitauksen toisesta päästä lähemmäs tien reunaa. 
Tuntui, että nekin tulivat hyvästelemään.

Kävin eilen illalla leikkaamassa molemmilta hevosilta pienet tupsut harjaa sinne arkkuun mukaan. Hevostytön pitää lähteä hevosentuoksun saattelemana. 
Kaverin mies laittoi arkkuun vielä villasukat ettei varpaita palella. 
Voitte arvata paljonko taas piti itkeä...

13 kommenttia:

  1. Komeita (vai kauniita?) kanoja. Noista kanakuvista tulee aina sellainen "minäkin tahdon!" -olo. Edelleen toivotan jaksamisia sinulle, tuo aika kuoleman ja hautajaisten välillä on hyvin raskas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vai olisko kukot komeita ja kanat kauniita? :) Jos vaan mahdollisuus on ottaa kanoja, niin suosittelen kyllä lämpimästi! Koirien lisäksi kanat on mulle ollu eniten "omia eläimiä".

      Kiitos edelleen! Onhan se sellainen välitila, tavallaan hautajaiset laittaa sille pisteen.

      Poista
  2. Voi miten komeita kaakattajia.
    Elätte suruaikaa ja se vaan on kuljettava läpi. Aurinkokin tulee aikanaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan ne hienoja, ulkona niiden värit hohtavat muutenkin ihan eri tavalla kuin sisällä.

      Tiedän että on suruaika. Siihen kuuluu itkeminen ja kaipaus- välillä viiltäväkin sellainen. Tuntuu edelleen uskomattomalta että ihminen joka oli niin täynnä elämää on yht´äkkiä poissa.

      Tavallaan olen kuitenkin onnellinen siitä, että eläimet ovat opettaneet luopumista. Eihän se sama asia ole kuin ihmisen kuolema, mutta samoja tunteita siinä käydään läpi.

      Poista
  3. Heh, juuri nappailin munista kuvia blogiin.. :D hyvä että on muitakin pikkumunista innostuneita! Mitä kaikkia rotuja teidän kanalassa asuu?
    Voimia teille koitoksiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Munat on vaan niin hienoja! Niitä pitäisi kuvata enemmänkin ja oikein ajatuksella. Meillä kun melkein kaikki munat on aina eri värisiäkin niin niissä on tosi kivoja värisuoria.
      Kanat on maatiaisia, Ilmajoen kantaa.

      Kiitos!

      Poista
  4. Voi miten kauniilta kuulosti tuo matka talvihaudalle ❤
    Sinulla on todella valloittava hymy. Oikein hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Outi. Ehkä näit kuvassa juuri sen miksi sen laitoin tänne. Kaikesta huolimatta sitä jaksaa vielä hymyillä...

      Kiitos paljon ja hyvää viikonloppua myös sinne, jospa tämä flunssa pikkuhiljaa antaisi periksi.

      Poista
  5. Tosi kauniita ajatuksia teillä noissa arkkutavaroissa. Tsemppiä edelleen!

    Minä yritän ajatella, että kuoleman jälkeen ei tarvitse enää surra toisen puolesta, sillä toisellahan on sitten hyvä olla eikä ole kipuja. Se suru on sitä omaa raastavaa ikävää ja katkeruutta, ja se vain osoittaa, miten tärkeä tämä pois nukkunut on ollut. Se lohduttaa vähän. Ei paljoa, mutta edes vähän.

    Ja hyvä, että on noita minimunia, jotta näkee että elämässä on paljon hauskoja asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viisaista sanoistasi.
      Olihan se kuolema melkein helpotus, niin kipeä ja huonossa kunnossa ystäväni viimeisinä päivinä oli. Ei sellaista toivo kyllä kenellekkään, eikä varsinkaan niin että tilanne olisi vielä pitkittynyt.

      Kai siinä eniten tavallaan suree itseään. Sitä ikävää. Ei kuollut sure tai kaipaa mitään, ne jotka jäävät tänne niin niiden se surutyö on tehtävä. Sitä ne viestit sinne arkkuunkin on- omaa surutyötä.

      Kuten tuossa aikaisemmin jo kirjoitin, niin olen onnellinen siitä että eläimet ovat minulle opettaneet luopumista. Ilman niitä kokemuksia en tietäisi, että pikkuhiljaa suru alkaa helpottaa ja maailmassa alkaa taas näkyä värejä.

      Kaikenkaikkiaan olen todella optimistinen luonne, ja vaikka tänne on nyt tullut paljon kirjoiteltua surusta kuuluu elämääni onneksi muutakin. Sisko on juuri saanut vauvan, ollaan tänään käyty kavereiden luona iltakahvilla ja kovasti odotan kesän tuloa. Suru on kietonut lonkeronsa kaikialle, mutta pikkuhiljaa sen voima vähenee- vuosi vuodelta.

      Poista
  6. Vastaukset
    1. Kiitos sinulle. Jotenkin pienessä merkissä on paljon voimaa.

      Poista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)