lauantai 14. helmikuuta 2015

Hyvää ystävänpäivää!

Mä haluaisin nyt kirjoittaa jotain kevyttä ystävänpäivähömppää. Vaaleanpunaista hattaraa. 
Mä en vaan kertakaikkiaan pysty. 

Tästä ei pitäisi tulla mikään mun surublogi, mutta nyt juuri tuntuu, että mun elämästä on lohjennut niin iso pala etten osannut edes kuvitella. Koskeehan tämä meidän eläimiäkin sillä, että niiden luottohoitajaa ei enää ole!




Mehän oltiin ensin vain työkavereita, sitten meistä tuli kohtalon oikusta asuinkumppaneita 
jonka seurauksena meistä tuli ystäviä. 
Sen seurauksena meistä tuli "lähes sukulaisia", veljesten emäntiä, kuten täällä meilläpäin sanotaan.

Aikuisena ystävystyminen on aika vaikeaa, meidän vaan heitettiin yhteen kävelemään koirien kanssa. Sitä surua silloin hoidettiin niin. 

Pimeässä metsätiellä me kertasimme siihen astiset elämämme, ilomme, surumme ja kaikki huonot kokemuksemme. Se on helpompaa pimeässä kuin valossa.



Silloinkin minun piti olla se vahva, se joka sanoi että kyllä sä tästä selviät ja katsotaan rauhassa mitä elämällä on vielä annettavaa.

Nyt pitäisi taas olla. Pitäisi jaksaa itseni lisäksi kannatella poikaasi, tuota ihanaa pellavapäätä. 
Lasta joka on antanut myös minun elämääni niin paljon. Onneksi meitä on tässä paljon kannattelemassa, ei tätä voisi yksin jaksaa. 

Kävin eilen itkemässä Mumman luona ja kanssa sinua. Muistelimme, nauroimme ja itkimme. 
Tulit kuin pyörremyrsky, ja lähdit ihan yhtä äkkiä. 

Tänään illalla meillä on ystävänpäiväruoka. Näin halusivat perheemme miehet, 
ne tietävät mikä surussa on tärkeintä- ruoka! 



Tein viimeisenä iltana vielä ystävänpäiväkortin kun kuulin että lähtösi alkaa olla lähellä. 
Ajattelin lähteä viemään sitä, mutta jokin minussa sanoi ettet sinä sitä halunnut. 
Minua itkemään siihen sänkysi viereen. Annoin sen miehellesi jos hän veisi sen. 
Siinä luki KIITOS.


12 kommenttia:

  1. Kyllä saa ja täytyykin surra! Pura tuntojasi vaan, kyllä me niitä käydään lukemassa! Hyvää Ystävän Päivää, kaikesta huolimatta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Onneksi mulla on vielä ne ystävät, joiden kanssa voin surra ja jatkaa eläää eteenpäin. Äsken kirjoitin hautajaispuhetta, mulla on voimakas tarve pitää sellainen. Ehkä sekin helpottaa kun saan nämä sanat ulos itsestäni, ja saan surra niiden kautta.

      Meidän Ystävämme oli sellainen persoona, ettei niitä vaan kertakaikkiaan ole muita.
      Nyt kyllä voi sanoa, että parhaat kuolee ensin.

      Poista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)