sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kamalat joululaulut


***Varoitus*** Sisältää itkupotkuparkua. Jos haluat iloisena valmistella joulua etkä pidä siitä että osa ihmisistä myös ahdistuu joulusta ja niistä idylisistä perhejouluista ja joulukuvista niin lopeta lukeminen tähän.

Mä oikein kaupassa hätkähdin eilen kun siellä soi joululaulut. Eikö niitä enää soiteta kaupoissa lokakuulta alkaen vai olenko vaan juossut kiireesti hakeaan maitoa niin etten ole edes kuullut soiko kaupassa jotain kun oma pää toistaa maitoa, maitoa muista maitoa.

Mulla on hyvin kaksijakoinen suhtautuminen joululauluihin.  Tavallaan ne on kauniita, ne kuuluu joulunaikaan ja niissä on harras ja kaunis tunnelma. Jaksan Sylvian joululaulun ehkä kerran kaksi kaudessa, sen jälkeen synkistely alkaa ahdistamaan.

Yksi mun varhaisimmista ja voimakkaimmista lapsuusmuistoista on se, kun aloin itkeä kerhon joulujuhlassa kun siellä laulettiin Heinillä härkien kaukalon. Se oli vaan niin kertakaikkisesti ruma ja kamala laulu. Edelleenkään en voi sitä sietää, ja jos mahdollista pyrin vaihtamaan kanavaa/iskemään radion kiinni/ajattelemaan jotain muuta jos se jostain tavoittaa tärykalvoni.

Viimevuosina kaksi joululaulua on koskettanut mua. Tavalla jota ei ehkä ymmärrä kuin sellainen joka ei voi saada lapsia. Kertosäe kappaleesta Taivas sylissäni ja Enkelikello.
Enkelikelloon liittyy samantapainen muisto lapsuudesta. Mummolassa oli tuollainen kello, ja se oli pienen Marian mielestä kauneinta ikinä. Halusin aina katselle kellon pyörimistä, siinä oli jotain maagista.

Väkisinkin tulee mieleen, että jos kaikki olisi mennyt niinkuin alkoi jo näyttämään meillä voisi olla täällä neljävuotias lapsi. Vai viisi, en edes tarkalleen muista. On asioita, joista ei edes halua muistaa miten kauan niistä on. Ei tullut Aukustia eikä ketään muutakaan meidän kanssa viettämään joulua. Ei tarvinnut miettiä mistä viimehetkillä ostetaan joulujuhlaan vaatteet eikä mikä olisi se muisto jonka lapsensa lapsuudesta haluaisi kantavan aikuisikään.

Aikaharvoin nykyisin joudun itkemään asiaa. Olen kai päässyt siitä yli. Lisääntyminen ei ole ollut ainoa määränpääni elämässä.

Mutta sitten tulee joulu. Katson kuvista kuinka kavereiden lapset kasvaa vuosi vuodelta. Katselen kuvia perhejouluista, niistä suloisista pikkutontuista jotka avaavat lahjapaketteja.
Olen yhtenä jouluna soittanut itkien sängystä äidille että miksei musta voinutkaan tulla äitiä. Yhtenä jouluna suutuin ihan älyttömästi koirille koska ne eivät halunneet poseerata ollenkaan vaikka olisin halunnut täydellisen koirajoulukuvan.
Ja taas itkenyt.
En muista soitinko silloin äidille, vai oliko se sama vuosi kuin edellinen. Enkä nyt niin välitäkkään muistaa.

Käytännössä joka ikinen vuosi pitää jossain vaiheessa itkeä asiaa, toivottavasti se oli nyt tässä ja tänään ja asia olisi sen jälkeen ohi.

Olet toisten kaltainen,
lapsi lupauksien. Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan? Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen? Helmassani kantaa itse taivastako saan.
*Taivas sylissäni

Et ole millään muotoa toisten kaltainen, koska sinua ei ole olemassa. Ainoa paikka jossa sinä olet, on sydämessäni.
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen? Nii-in. Mitenkähän. Se ei onnistunut ollenkaan, edes se suojelu.
Helmassani kantaa, itse taivastako saan. Joskus vielä tuntuu, että kumpa saisikin. Nyt taas, aina jouluisin.

Tähtitaivaan nään mä iltaan tummuneen
hiljaisuuden kuulen alkaneen
Tarttuu lumi asfalttiin ja katuun autioon
jää kiireet, taas aattoilta on


Kädessäin mä kannan neljää pientä kynttilää
jokaisen mä tahdon itse sytyttää
yllä niiden kultaisina kimmeltää
nuo enkelit, käy kello pyörimään


Joulun rauhaa soittaa saavat kellot enkelten
joulun rauhaa julistaa tuo ääni tiukujen
palaan taas mä muistoissani aikaan lapsuuden
joulun sanomaa soi kello enkelten


Lapselleni sitten joskus aikanaan
kun hän kanssain kuusta koristaa
näyttää tahdon kuinka kellon tuon voi rakentaa
saan lapsuuttain mä elää uudestaan.


Kädessänsä kantaa neljää pientä kynttilää
jokaisen hän tahtoo kanssain sytyttää
yllä niiden kultaisina kimmeltää
nuo enkelit, käy kello pyörimään


Joulun rauhaa soittaa saavat kellot enkelten
joulun rauhaa julistaa tuo ääni tiukujen
palaan taas mä muistoissani aikaan lapsuuden
joulun sanomaa soi kello enkelten.

* Enkelikello

Hautausmaalla on muistokivi Lapselle jota emme koskaan saaneet. Jo pelkkä kiven näkeminen sai valtavan tunnemyrskyn. En ole koskaan vienyt sinne kynttilää, mutta ajatus siitä että sellainen on, on jotenkin lohduttava. 
Vuosi vuodelta tuskaa on vähemmän, mutta ehkä se vaan nyt kuuluu minun jouluuni yhtä lähtemättömästi kuin lanttulaatikko. Jouluitku.

***Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti. 

Ehkä tässä voisi koota itsensä, alkaa pukea tonttulakkia päähän ja Allille kulkushuivia kaulaan ja lähteä pikkuhiljaa vuoden viimeiselle kaverikoiravierailulle vanhainkotiin. Hankkimaan sitä toisenlaista joulutunnelmaa. Hyvää joulumieltä jokaiselle. Lapsilla tai ilman.

13 kommenttia:

  1. En voi kuvitella miltä susta tuntuu, mutta kyllä se siitä, voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ei sitä tarvitsekkaan ymmärtää. Riittää jos ei pidä omia lapsia itsestäänselvyytenä.

      Poista
  2. ♥♥♥♥♥♥ Arvaa itkettikö kun luin? No kyllä. En edes koeta löytää sanoja jotka lohduttaisivat, koska ei kai niitä edes ole. Joulu on monelle hyvin raskastakin aikaa, varsinkin läheisensä menettäneille kuin myös lapsettomille, muiden perhejuhlien ohella. Halaus täältä.

    ps. Olipa tosiaan koskettavat sanat noissa joululauluissa.

    Joulu ei ole kyllä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Whaaaat? Mistä toi loppukaneetti "joulu ei ole kyllä" ??? ;D

      Poista
    2. Kiitos. Heh, kiitos että olen kirjoittanut tekstiä joka itkettää myös muita- kuulostaa itserakkaalta. Mutta kiitos silti.
      Miehen kaveri kuoli joulupäivänä. En voi käsittää miten hänen sukulaisensa ja leskensä pystyvät ikinä viettäään joulun ilman ettei se tulisi mieleen. Siinä ei paljon meikäläisen suru tunnu missään. Mutta silti se, mikä on omalla kohdalla tuntuu itselle eniten.

      Kuulostaa muuten todella viisaalta tollanen Joulu ei ole kyllä! Se vois olla vaikka koko joulun motto! Ja toisaalta Joulu ei ole ei. :D :D :D

      Poista
  3. En yhtään pysty kuvittelemaan enkä edes sanomaan tähän mitään. Väärin menee kuitenkin. Mutta olen tässä paikalla, pähkäilemässä tämän asian äärellä.

    VastaaPoista
  4. Voi Maija. Olen surullinen ja minua itkettää.
    Arvostan sinua kovasti: olet rohkea, kun uskallat kertoa tunteistasi julkisesti.

    Joulut, perheet ja naiset ovat kaikki erilaisia. Kiitos, että muistutit siitä. Ehkä tämä saa ihmiset enemmän arvostamaan saamaansa...ainakin hetkeksi.

    tv. yksi lapseton

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi.
      Mielestäni elämään kuuluu ilon lisäksi myös suru. Voisin sen pitää myös omana tietonani, mutten ole koskaan kokenut että lapsettomuus on asia jota ei saa, voi tai pysty kertomaan. Minä en saa lapsia, mutta olen saanut paljon muuta.

      Elämässä ei voi aina saada kaikkea mitä haluaa, pitäisi oppia kääntäään katse siihen mitä on saanut sensijaan että kokoajan tuijottaa sitä mitä ei saa. Välillä se on helpompaa ja välillä vaikeampaa.

      Poista
  5. Tämä nyt liittyy aiheeseen vain välillisesti mutta Sylvian joululaulu sai omassa mielessäni lähinnä vastenmieisen vivahteen lueskeltuani sen merkityksestä. Muistin ala-asteelta keskustellun siitä, että laulu ei kerro naisesta nimeltä Sylvia mutta lopullisen merkityksen auetessa ei laulu liity minulle enää milläänlailla jouluun. Ihan vaan suruun ja inhotukseen ihmisiä kohtaan.

    (lainaus wikipediasta)
    "Sylvia eli mustapääkerttu (Sylvia atricapilla) on muuttolintu, joka talvehtii Sisiliassa. Runo kertoo etelän ihmeistä, kuten sypresseistä ja Etnasta, mutta myös koti-ikävästä ja isänmaanrakkaudesta.

    Laulussa mainitaan ”häkki mi sulkee mun sirkuttajain”, mikä tarkoittaa sitä häkkiä johon laulun minä eli kerttunen (sama sylvia, joka laulaa myös Kesäpäivänä Kangasalla) on suljettu silmät puhkaistuna, jotta se yölaulajana houkuttelisi lajitovereitaan jotka sitten lentävät suoraan pyydystäjien verkkoon, minkä jälkeen niiltä otetaan herkuttelijoille kieli syötäväksi. Topelius vastusti tätä julmaa verkkopyyntiä."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viimevuonna luin kans tuon ihastuttavan tekstin laulun synnystä, jonka jälkeen sekään ei ole ollut enää entisensä. :(
      Mutta tietysti positiivista, että Topelius edes vastusti ja paheksui tätä tapaa eikä kannustanut siihen. Hyi, ei oikein edes halua ajatella koko asiaa, senverran ällöttää.

      Poista
  6. Maija hyvä! Kaunis kirjoitus vaikeasta asiasta. Ymmärrän ehkä hiukan sivusta kokeneena millaista tuskaa kannat. Oma sisareni hautasi kaksi lasta kahden vuoden sisällä. Toinen kuoli syöpään 3-vuotiaana, toinen eli puolisen tuntia syntymän jälkeen. Nämä asiat pysäyttivät ja puhuttavat edelleen kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Lisää tuskaa sain kokea oman lapsenlapseni kuoleman kautta, pieni enkeli syntyi nyt loppusyksyllä tähän maailmaan. Saan kuitenkin tuntea iloa kahdesta jo olemassa olevasta lapsenlapsesta. Voimia ja halaus sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Maatuska mitä perheesi on joutunut kokemaan! Siinä on varmasti sanat hyvin vähissä kun koittaa lohduttaa äitiä joka joutuu hautaamaan oman lapsensa.

      Helpompaa on, kun se lapsi ei koskaan ole ollut kongreettisesti sylissä. Se on ollut vain pieni möykky ruudussa, muutama viiva tikussa muttei koskaan lapsi. Se on vasta ollut ajatus lapsesta, toive.
      Fyysisesti ja henkisesti rankkojen lapsettomuushoitojen ja ainaisten pettymysten jälkeen en ollut valmis jatkamaan sitä tietä. Pakko oli miettiä oman mielenterveytensä kestävyyttä- se on kuitenkin arvokkainta mitä ihmisellä on.
      Elämäämme kuuluu lapsia kummilasten ja sisarusten lasten kautta, se riittää.

      Kiitos halauksesta, nyt on jo parempi mieli.

      Poista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)