sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Harmaa päivä



Kuvat on otettu tekojärvi Hirvijärven reunapenkan päältä alaspäin. 
Ei todellakaan mikään maailman paras koirien kuvaus tyyli, 
mutta kun mummot innostuu juoksemaan niin tottahan niitä kuvata pitää!

Olen ennenkin kirjoittanut Ronjasta, sen vanhenemisesta. Oikeastaan siitä ei ole edes montaa viikkoa. Meillä on taas ollut kaksi huonoa yötä peräkkäin, en tiedä sekoittiko mökillä olo sen päätä, kun se yöllä on seisonut vaan koirahuoneessa yhdessä kohdassa ja haukkunut vailla mitään järjellistä syytä.

Ja se on pissannut käsittämättömät määrät yöllä, sekä päivisinkin useita kertoja lattialle. Joka sitten saa aikaan sen, että pikkulikat mielellään merkkailee näitä samoja paikkoja.  Välillä musta tuntuu että meillä uidaan kusessa!

Pitää vissiin taas huomenna viedä pissanäyte, toisaalta tuntuu että se on juonutkin ihan kauheasti että voisko vika olla jossain ihan muualla. Mehän epäiltiin Tyynellä (meidän entinen kettuterrieri) virtsatulehdusta kun sillä olikin vikaa munuaisissa. Mutta eikait se nyt kuukaudessa ala? Vai alkaako? Suurinpiirtein sen aikaa siitä edellisestä kerrasta on kun on tutkittu.

Tähän ei sitten lasketa sitä kun toissailtana fiksuna tyttönä tein koirille riisiä lihaliemeen joka oli ilmeisen suolaista. Jokaikinen koira joi ja ramppasi ulkona, mutta se kesti vaan sen illaan eikä montaa viikkoa!

Mä kokoajan ajatuksissani jo luovun Ronjasta. Otan siitä paljon kuvia, koska ei yhtään tiedä koska sen kunto alkaa romahtaa. Että jäisi sitten muistoksi.
Muistan hyvin kun isä oli sairastunut ja mulla oli monesti mielessä kun ajoin töistä kotiin että tänään olisi kaunis päivä isän kuolla. Vähän samanlainen olo on Ronjan kanssa.

Mulle eläin saa kyllä tulla vanhaksi. Se saa olla hitaampi, nukkua enemmän, ja pieniä kremppoja tietysti hoidan. Mutta sen täytyy syödä, juoda, juosta, pään pitäisi toimia ja mielellään se saisi pissata ulos.
Olen aina ajatellut, että jos joku näistä alkaa prakata sen on aika lähteä. Mutta eihän Ronja vielä ole niin huonokuntoinen, eihän?!

Ronja on mulle paljon enemmän kuin ensimmäinen koira. Se edustaa tavallaan kaikkia vipukoita jotka on tullut sen jälkeen. Me ollaan yhdessä sen kanssa kasvettu aikuisiksi. Me selvittiin erosta kun nukuin sen kanssa ja itkin se kainalossa. Se teki musta koiranomistajan, koiraihmisen.

Ja onko multa liikaa vaadittu että mun pitäisi viedä sitä öisin ulos, sohvalle tai johonkin mitä se ei oikein itsekkään tiedä ja pyyhkiä lattialta pissaa? Onko se todellakin liikaa?!

Ensiyöksi annan sille kunnolla kipulääkettä, vedän painepaitaa vähän kireämmälle kuin tänään, käytän iltapissalla remmissä ettei se karkaa kotiin kuten eilen ja söi läjäpäin pikkulinnuille tarkoitettua ihraa, hieron sitä niin kauan että se nukahtaa ja kuiskaan korvaan etten haluaisi luopua siitä vielä pitkään aikaan.



2 kommenttia:

  1. Vaikea tilanne, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta. Toivon, että Ronjalla on vielä hyviä aikoja edessä, ja jos ei, niin niitä on varmasti kertynyt roppakaupalla vuosien aikana.

    Olen rikkonut tietokone-rajoitustani varmaan tuntikaupalla, kun olen lukenut koirajuttujasi sivu sivun jälkeen. Osaa, kuten tätä postausta, olen lukenut kyyneleet silmissä, osaa taas kippurassa nauraen. Mieletön koiraporukka teillä! Toivottavasti minusta tulee joskus samanlainen emäntä meidän koiralle, kuin mitä sinä olet teidän koirille. Vielä en osaa suhtautua riittävän ymmärtäväisesti ja huumorintajuisesti kaikkiin tuon teinin toilailuihin. Perkeleen osaan kyllä karjaista, kun tilanne sitä vaatii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Koitan muistaa sen seuraavan kerran kun huudan kurkku suorana pihassa... :)

      Jos jotain koirat on minulle opettaneet niin hermorakenteeni heikkoutta. Mutta kun näkee paljon, niin ei vaan enää jaksa itkeä jokaista syötyä tavaraa.

      Poista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)