lauantai 5. huhtikuuta 2014

Ikävä

Mulla on ollu todella raskas viikko. 

Muistan sen ajan kun isä kuoli kuus vuotta sitten, siitä päälimmäisenä on mielessä mieletön väsymys. Suru ja sureminen on kauhean raskasta. Oon oikeastaan vähän yllättynytkin, että Ynnen kuolema oli mulle näin raskas asia. Oon siihen varautunut enemmän ja vähemmän jo ainakin vuoden. Jokainen jolla on yli 10v. koiria kannattaa alkaa pikkuhiljaa tekemään surutyötä, se yhteisen ajan loppuminen voi olla käsillä ihan koska vaan. 

Oon tottunu laskemaan viiteen. 
Viis vipukkaa tuli sisälle, viis vipukkaa on autossa, viidelle laitetaan ruokakupit jne. Nyt jokakerta kun aloitan laskun, mä lasken ensin neljä, sitten alan katseella etsiä Ynneä ja totean, että ainiinjoo, ei sitä ookkaan enää. 
Ja aina se tuntuu yhtä raskaalta.

Keräsin lenkillä pajunoksia, ja aloin silitellä sitä pujunkissan nukkaa. Se on ihan samanväristä joissain pajuissa ja samantuntuista kuin Ynnen päälaella oleva nukkainen karva oli. Sellaista vanhan mummokoiran harmaata turkkia, jo pehmeää ja haalistuneen väristä. 
Ja sitten piti taas itkeä. 
Ja nyt kun tätä kirjoitan, niin taas pitää itkeä.



Tää Jesse Kaikurannan biisi on mulle ollu sellainen itkubiisi. Siitä tulee niin vahvasti mieleen isä, ja nyt kun kuulin sen eilen radiosta työmatkalla, niin jotenkin siinä on kaikki elementit myös mun ja Ynnen elämästä. 
Piti vaihtaa kanavaa kohdassa "...silloinkin sua tuuditin ja lohdutin, keskiyöllä hirviöiltä varjelin" että pystyin ajamaan kotiin.
Ynne oli se mun pieni lintunen, sille mä olin varsinkin loppuaikoina maailman ainoa luotettava ihminen.

Se ei enää tuntenut edes Mikaakaan, joka kuitenkin oli viimeiset 8,5v. osa sen elämää. Sitten kuitenkin hämmentävästi se saattoi ylen innokkaasti tervehtiä meille tulevia vieraita ihmisiä, vaikka ei tuntenut edes omassa kodissa asuvia.

Odotin, että koirat olis enemmän reagoinut siihen että yksi puuttuu. Tosin niille Ynne oli jo menettänyt asemansa, se saattoi rynnätä rähjäämään jollekkin ihan yht´äkkiä, ja tuntui että toiset koirat vaan katsoivat sitä säälien. 
Kai ne tajusivat, että se ei todellakaan ole enää se Kuningatar isolla K:lla joka ei kestä mitään ylimääräistä nuhjaamista tai kersojen painimista. Tai oikeastaan mitään muutakaan mitä Hänen Korkeutensa mielestä nyt juuri ei ole sallittua. 

Oon joskus lukenut persoonallisuushäiriöihin liittyvistä suuruuskuvitelmia, esim. henkilö luulee olevansa kuninkaallinen. Ne kuvaukset oli kuin suoraan Ynnen ajatuksia. Harmi etten nyt enää löydä niitä. Mutta sellainen Kellokosken Prinsessa se tosiaan oli.

Mulla olis ollu eilen Vilman kanssa vika agility-kerta, mutta mä en vaan pystynyt lähteä ajamaan Vaasaan asti. Mä makasin koko illan peiton alla, nukuin välillä, luin jotain puutarhalehtiä tajuamatta mitä niissä oli, ja palelin. Suru tekee myös kylmän olon, sekin on tuttua. Tuntuu, ettei niin paljon pysty edes pukemaan kuin pitäisi että pysyisi lämpimänä. 

Onneks mulla on nämä muut koirat! Miten ihmiset selviää sen yhden ja ainoan koiransa kuolemasta?! Koiraa tai muutakaan eläintä ei suuren yleisön silmissä saisi surra samalla tavalla kuin ihmisiä, vaikka mun koirat on mulle huomattavasti tärkeämpiä kuin suurinosa ihmisistä. Kirjoitettuna kuulostaa todella kivalta, mutta uskon, että eläinihmiset tietää mitä tarkoitan. 

Mies kysyi, että kadunko mä sitä että Ynne lopetettiin. En kadu. Ei olisi ollut oikein pitkittää sen elämää kun ei kipujen todellisesta määrästä pystynyt sanomaan mitään. En kaipaa sitä, että se öisin alkoi narista, kiljua tai vinkua hätääntyneesti, ja jouduin sitä rauhoittelemaan ja ottamaan sen viereen että se (ja minä!) saimme nukuttua. Kipulääkekuuri auttoi, mutta heti kun se loppui alkoi jokaöinen härdelli. 

Jos mä joskus vielä saan koiran joka on yhtä omituinen tai edes yltää lähelle sitä mitä Ynne oli, niin se olisi hienoa. 
Täti Tiukkanuttura. Sellainen se oli. 

Sitten kun mun ei tarvitse joka ilta toivottaa erikseen Ynnellekkin hyvää yötä alan tietää, että suru alkaa helpottaa. 



2 kommenttia:

  1. Voih! Eläinten omistamisessa on pahinta se että niistä pitää jossain vaiheessa luopua...Tai se kun ne vaikka sairastaa. Ottaisi monesti itselleen sen sairauden ennemmin. Meidän Sero täyttää syksyllä 11 v ja olen jo alkanut "tekemään surutyötä" vaikka se toki vielä hyväkuntoinen ja terve onkin. Paljon voimia surun keskelle! Kyllä se onneksi jossain vaiheessa helpottaa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Onhan mulla ollut tiedossa, ettei nämäkään ikuisesti elä. Ynne on ensimmäinen kuitenkin mun oma koira joka piti lopettaa. Ronja on 13v. ja toivon hartaasti, että saan pitää sen ainakin siihen asti, että pahin suru Ynnestä alkaa helpottaa!

      Poista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)